Pienet - Toukokuu 2023
Aesthetische: Boiling Over
Alfa Matrix
Tämänkertaisen koosteen ulkomaalaisvahvistuksesta ensimmäinen saapuu hieman kauempaa. Aesthetische on näet brasilialainen EBM/elektro -yhtye, jonka soundi istuu genren kolkompaan ja indumpaan laitaan.
Boiling Over EP:llä nimibiisistä kuullaan kolme näkemystä, joista Celsius Version ja Fahrenheit Version ovat yhtyeen omia. Ensimmäisenä kuullaan ensinnä mainittu, jonka soundi on avaran oldschoolmainen ja herkullisen minimalistinen. Vielä lähemmäs belgialaisia ja saksalaisia alan pioneereja osuu kuitenkin Fahrenheit Version, jonka sykkeessä loistavat niin Düsseldorfin autobahnien valot kuin Brysselin betonikanjoneiden pilvenpiirtäjät. Sebastian Komorin käsissä biisiä tuodaan kuluvalle vuosituhannelle ja vuosikymmenelle, virtaviivaisen elektron tampatessa isolla kengällä. Kertosäkeen uudet muodot puhuttelevatkin taatusti niin pohjoisamerikkalaisia kuin eurooppalaisia kuulijoita.
EP:n kaksi muuta raitaa katsovat kumpainenkin suuntiinsa loputtomien teollisuusalueiden yli. Dopamine Hyperdrive on EP:n tummin ja synkin pala, urbaanin painajaisen leijuessa Matrixin kevyenä kaiken yllä. Uhka ja painostavuus ovat taitolajeja, eivätkä brassit sudi huteja. Final Floor pomppaa koko joukosta erilleen, enkä ihan ymmärrä dance-palan mukana oloa, mutta kaiketi tässä on kaikille kaikkea.
Mika Roth
Ares: Kadut ei tuu unohtaa / Kaikki saa kukat joskus
Rähinä Records / Kaiku Entertainment
Rap-artisti
Ares lataa uudelle tuplasinkullaan kaksi sangen erilaista raitaa, joita ovat ruuvanneet kasaan eri yhteistyökumppanit. Yksi biiseistä edustaa periaatteessa päivää, toinen taas selvästi yötä, mutta valot ja varjothan tunnetusti täydentävät toisiaan.
A-puoleksi nostettu
Kadut ei tuu unohtaa on pehmeämmillä ja ultramoderneilla soundeilla varustettu rap-poppis, jolla
Bizi on mukana. Tuotantopuolesta vastaa
Salahpolo ja tekstin puolella epävarmuus kuplii pinnan alla, vaikka yhtäältä portaat johtavat jo kohti taivaita. Melankoliaa voikin lapata osapuilleen ämpärillä, mutta kaava toimii. B-puoli on kuitenkin se, joka tätä show’ta vie ja
Kaikki saa kukat joskus himmentää valoja useamman asteen. Rap vaihtuu trapiksi, kun tuotannosta vastaava
Evertime hallitsee valtakuntaansa, eikä kolmen ja puolen minuutin tuolle puolen kantava biisi uuvahda. Ares saa viimein viskoa konsonanttia maisemaan ja kyllähän tämä menee väistämättä ihon alle.
Kaksi raitaa, kaksi maailmaa ja ainakin yksi maalitaulun keskiosiin osuva laukaus. Sinkkuketju kantaa, joten olisikohan pian jo seuraavan isomman tallenteen aika, materiaalia ainakin on jo mukavasti kasassa.
Mika Roth
Dez Dare: Critical Mind Dump
CH!MP Records
Englantilainen synagaragepunkkari
Dez Dare kulkee pää pystyssä omaa tietään eikä turhia lepäile, vaan pistää jo nyt uutta EP-levyä pihalle. Edellinen pitkäsoitto
Perseus War ilmestyi juuri maaliskuussa, ja tuoreen EP:n neljä rallia jatkavat edeltäjänsä viitoittamilla kompromissittomuuden teillä.
Lyhin, raivokkain ja kummallisin purkaus on 37 sekunnin mittainen
Phase Transitions, jonka tarkoitus lienee toimia siltana terävästi napsuvan
Weasel Breath -ankkurin ja muun levyn välillä. Onkin uskomatonta että Dare on jättänyt noinkin iskevän biisin pois pitkäsoitoltaan, eikä startterina tarjottava
CMD OK! ole unssiakaan sisarustaan heppoisempi. Dezdaremaiseen tapaan sanottavaa riittää ja ihmisiä yhtäältä ravistellaan hereille ja toisaalta pyritään valistamaan/varoittamaan maailman vaaroista. Etenkin verkkomaailman, sekä oravanpyörän sisäkaistojen näennäisen vapauden turmiollisuudesta.
Vauhti on ankaran armotonta ja silti, kaikista äänivalleista, rososta ja nuijinnasta huolimatta Dare luo melodisia kuplia, ovelia koukkuja ja tarttuvia rakenteita. On se vaan melkoinen velho ja äänimaagikko.
Mika Roth
ITE EEROLA: Kolmen päivän levy vol. 2
Panama-levyt
Jossain indie folkpoprockin akustissähköisissä viboissa
ITE EEROLA on lukinnut itsensä jälleen kämpilleen ja lopputuloksena syntyi kuuden biisin nippu. Niillä musiikkia luova olento, tunteva ihminen ja kokeileva artisti pohtii syntyjä syviä, ei selittele tekemisiään ja jättää tietysti kaikki ovet ja ikkunat auki jälkeensä. Tämä on niin ITE EEROLAa kuin olla ja voi.
Vaan eikö juuri tuo arvaamattomuus ja hetkiin tempautuminen olekin täsmälleen sitä mitä odotin? Enkö ole nimenomaan viehättynyt artistin kyvystä nostaa varoituksetta kädet, sormet tai vain yhden sormen pystyyn ja vaihtaa suuntaa, kaistaa tai vaihdetta? Tällä logiikalla kaikki on periaatteessa leikkiä, mutta pidän siitä. Soma
Alabasterimaljakko soi koukuttavasti ja
Kutsu mua Eerolaksi potkaisee juhlat käyntiin ilman kivitalon kokoisia kitarariffejä. Ja silti nämä superkarsitut biisit iskevät kovaa, vokaalien, laulun ja taustan lisukkeiden todella vangitessa huomion. Kyse ei ole shokkiarvosta ja kukkahattutätien järkyttämisestä, kyse on oikeista nuoteista, huudahduksista, kuiskauksista, sanoista ja melodioista niille suoduissa paikoissa.
ITE EEROLA on indie, dynamo ja mysteeri siinä määrin, että toivon hänen pysyvän kesyttämättömänä aina harmaaseen vanhuuteen saakka – ja miksei vieläkin kauemmas. Ei
Patti Smithkään enää levyjä tee, mutta hän voisi. 20 minuuttia, 20 sekuntia ja jälleen satunnaista arvioijasetää vietiin kuin litran mittaa.
Mika Roth
Karu Selli: Viimeinen liekki / Hei hei
Hiljaiset Levyt
Ja sitten palanen historiaa.
Karu Selli oli 80-luvulla Rovaniemen suunnilla kitararockia uuden aallon tyylillä soittanut orkesteri, joka ehti käydä studionkin puolella pistämässä materiaalia ihka oikealle nauhalle. Nyt vuoden 1986 äänityksistä on poimittu kaksi biisiä, jotka vievät meidät reiluksi yhdeksäksi minuutiksi vuosikymmenten taa.
A-puoleksi valittu
Viimeinen liekki on yllättävänkin rosoinen ja säröinen kitararock-pala, jonka draamassa riittää taatusti kaarta. Tarina ei kerro missä määrin soundeja on sorkittu, mutta jos tämä on aitoa kasarikamaa, niin johan on ollut yhtye aikaansa edellä. Tekstin puolella liekin sammuminen viittaa kohtalokkaaseen loppuun, mutta biisin energinen levottomuus pitää kyllä ikävän loitolla iholta, nyt on kyse vimmasta. B-puolen
Hei hei onkin sitten heppoisempi veto, jonka teerenpeli kuusaripopin kanssa on itse asiassa jälleen ajankohtaista. Tästä jos mistä olisi saattanut kehkeytyä pienoinen hitti suurten olkatoppausten ja synapoprockmössön aikana, ei sitä koskaan tiedä.
Karu Selli on kaiketi pysyvästi haudan levossa, mutta musiikki on ikuista. Tässä on kaksi kelpo raitaa, joiden valossa enemmänkin arkistojen kätköjä voisi penkoa vastaisuudessa esiin.
Mika Roth
Klara LaFleur: Mind Sketching
Luova Records
Klara LaFleur operoi Tampere-Helsinki -askelilla ja sijoittaa itsensä ”makuuhuone indie” -luokkaan. Eli pehmeitä ja hempeitä ollaan, mutta luonnetta on kuitenkin yhä jäljellä – vai mitä tämä pitäisi tulkita? Viime syksynä pikavauhtia muodostunut bändi syytääkin niin samettista kamaa kaiuttimista ulos, että diabeetikot varokoot. Tutkitaanpa tapausta.
Loungen puolella loikoilevaa dream poppia, iltapäiväistä kevytsoulia ja miellyttävintä aulajazzia on kiistatta jalostettu ja kehitetty ennakkoluulottomasti kohti optimipistettä. Progesta on napattu paloja, muzakin opit on muistettu ja draaman tajua hiottu hienotunteisesti. On yksi asia uhota, että nyt kuulkaas tulee superjuustoista ja megatarttuvaa makkarikamaa, mutta yrittäkääpä sitten tehdä moista. You can talk the talk, but can you walk the walk? Tässä kohdin annan Klara LaFleurin ja sen kaiken musiikin säveltäneelle sekä sanoittaneelle
Miikka Huiskolle vaaleanpunaisen pölyhuiskun ritarikunnan kimalloistavimman kunniamerkin.
Cava maistuu nimeltään, poreillessaan hedelmäisen kevyesti ja veikeästi.
Nothing Good on TV nostaa kutusoundien hämyisyyspisteitä julkean raukeasti ja taivaat avaava hurmuriraita
I Wonder iskee silmään juuri niin poikamaisesti/tyttömäisesti, että sydämesi taatusti sulaa. En voi yleensä sietää tällaista materiaalia, mutta Klara LaFleurin kohdalla saattaisin olla salarakas, tiedättehän.
Mika Roth
Kuusama: Pieni, valkoisen linnun näköinen kala
Kuusama on oululainen vuonna 2020 perustettu yhtye, jonka jäsenistöllä on jo aiempaakin kokemusta bändimaailmasta. Ryhmä soittaa suomenkielisestä uuden aallon rockia, jossa pinnan alla vaikuttavat monenlaiset vaikutteet. Debyytti-EP:n kuudesta raidasta jokainen edustaakin tavallaan omaa lajiaan.
Kaksi aiemmin julkaistua sinkkua on otettu mukaan ja yhtyeen nimibiisi
Kuusama saa ensimmäisenä viskoa vapaansa. Tarttuvan poprokkiksen muoto on kiistatta miellyttävä, jos nyt samalla perinteinen ja pikkunätti. Kakkosraita
Tekemättömäksi rikkoo kuuden minuutin kuparisen ja taiderockin termi ei tässä yhteydessä ole ruma sana, koska tiivistunnelmainen kertomus vie muassaan. Jykevän puolivälin jälkeen
Loputon kevät on kuin kaunis välisoitto, joka kuullaan prikulleen oikeassa kohdassa. Toinen sinkku ja EP:n nimibiisi
Pieni, valkoisen linnun näköinen kala saattaa myös varastaa sydämen miltei huomaamatta, progehtavan sovituksen vetäistessä pariin otteeseen maton hellästi jalkojen alta.
Kuusama on siitä jännä yhtye, että sen musiikin seurassa ajan viisarit lipsahtavat pois rattailtaan. Keveiden ja aukeiden äänimaisemien pienimuotoinen henki kohtaa hetkittäin runsaaksikin äityvät rakennelmat, eikä tästä osaa lopulta sanoa, että onko se nyt lintu vai kala. Ehkä vähän kumpaakin.
Mika Roth
Ministeri: Kaktus
Soundhill Records / Playground Music Finland
Ministeri on julkaisemassa loppukesästä kolmatta pitkäsoittoaan. Tarina ei kerro, josko tulevalla kiekolla on edeltäjiensä tavoin kymmenen raitaa, mutta Kaktus EP:n biisit ovat viimeisimmän albumin sessioista rannalle jääneitä raitoja. Syyksi sivuun sysäämiselle ilmoitetaan linjaussyyt, joten tuleva levy lienee ehyeksi taas hyvin hiottu kokonaisuus.
Hyvä biisi on silti aina hyvä biisi, vaikka hip hopin kanssa flirttaileva
Pusu on Ministerin salkussa outo ja erilainen numero. Käännöksissään raukean hidas, tunnelmiltaan paksun öinen ja soundeiltaan superupottava siivu pusutteleekin ennenkuulumattomasti. Tanssilattialla ahkeralla jalalla jyskyttävä
Harhaillaan on puolestaan sen kaliiberin menoraitoja, että moisen arkistoon sulkeminen olisi ollut puhdasta ensiluokkaisen materiaalin haaskausta. Kaksi maalia, mutta sitten ovat ne kaksi muuta raitaa…
Sä oot sä oot sä oot ei epävireisine soundeineen ja vääristyneine pintoineen herätä muuta kuin voimakkaan halun siirtyä eteenpäin, sillä jokin tässä ei vain toimi. Entäpä sitten vanhan vihtahousun arjesta kertova
Sarvet? Uskonnolliset fanaatikot nousevat tietysti takajaloilleen, kuten aina ja Ministerin kokeilu housen kanssa muistuttaa enemmänkin ideansa virsikirjan väliin hukannutta sekoilua. Värikäs setti nostaa odotuksia tulevan levyn suhteen, sillä Ministeri on kuullun perusteella päästänyt kokeilumielensä irti.
Mika Roth
Narcolepsium: Hell-Remembered
Savo-Karelian Productions
Kai se on positiivinen juttu, kun doomahtavaa deathia veivaavan bändin biisistä nousee mieleen
Love Will Tear Us Apartin haamu? Olihan
Joy Division kuitenkin synkkä kuin marraskuinen yö. Suomalais-slovenialainen
Narcolepsium laskee soittavansa melodista death metalia, mutta levyltä ei löydy ainuttakaan alle viiden minuutin mittaista sivallusta ja neljän raidan EP lohkaisee lähes 24 minuutin verran aikaa.
To Unknown Landsin muistoja virvoittavan matkan jälkeen nimibiisi
Hell-Remembered nostaa vauhtia ja rytmiryhmä pääsee piiskaamaan kuulijoita viimein koko rahan edestä. Mustana hevosena ulkoradalta saattaa kuitenkin yllättää
Dire Strife, joka tosin kärsii selvimmin heppoisista soundeista. Yritys on kuitenkin niin tuimaa ja tulista, että rystyset muuttuvat kuunnellessakin vaaleiksi ja biisistä tahtoisi pitää vieläkin enemmän – mistä vain saisi säällisen budjetin monikansalliselle metallipoppoolle?
Jostain pitää kuitenkin aloittaa ja neljästä raidasta jokaisella on mielestäni kelpo ideoita, mikä lupaa parempaa (tai synkempää, ihan miten vain) huomista. Heivaisin eeppisimmät elementit kuitenkin suosista mäkeen, tai sitten kyseistä korttia pitäisi pelata huomattavasti rohkeammin ja härskimmin tulevaisuudessa. Puoliväliin ei pidä missään nimessä jäädä, kuten nyt tahtoo tapahtua.
Mika Roth
pässilauma: Kylmyys
Pidän tunteesta, jonka
pässilauma minussa toistuvasti aiheuttaa. En näet koskaan voi edes arvailla, että mitä on luvassa – paitsi että taatusti jotain erilaista kuin aiemmin.
Verta tanssilattialla naittoi suomenkielen ja big beatin,
Toivosta ja murheesta ceeämäksätteli,
Jakomäkeen! käsitteli mm. ysärialtsun, krautrockin ja proto-punkin mahdollisuuksia. Vedäpä tuosta sitten linjaviivoja.
Rockin peruskiville Kylmyyskin rakentuu, sitä ei ole kiistäminen, mutta pässilaumalle ominaisesti lentokuviot ulottuvat lähes taivaan joka kolkalle, eikä lentokorkeuksiakaan ole sen tarkemmin rajattu. Virallinen sinkkuraita
Vuodet välillämme on uuden aallon rockin kolkon kuulas näyte, kun taas alle kolmeen minuuttiin puristuva
Tuomari antaa nuijansa heilua vielä selvemmin postpunkin vimmalla. Dystopiapitoisen 70-luvun loppuvuosia heijastelee rosoisesti
Hetket ennen loppua, jolloin postpunkista voi tipauttaa pois edestä myös sen turhaksi käyvän ’post’-termin.
Ja koska pässilauma on pässilauma, niin avauksena kuultava nimibiisi
Kylmyys ei oikein istu minkään kanssa vierekkäin ongelmitta. Lähes seitsenminuuttinen jättiläinen liippaa jo karun taiderockin sivua ja vie bändin ilmaisua kiistattomasti kohti – niin, mistä minä tietäisin mitä.
Mika Roth
Prima Queen: Not The Baby
Big Indie Records
Prima Queen on Lontoossa majaansa pitävä indiepoprock-yhtye, joka on sama asia kuin Englannin Bristolista kotoisin oleva
Louise Macphail ja Yhdysvaltain Chicagosta alkujaan oleva
Kristin McFadden. Etenkin brittilehdistö on rakentanut duosta seuraavaa isoa juttua, vaan koskapas se ei olisi uutta messiasta etsimässä.
Kaksikon vahvistuksena studiossa on soittanut kuusihenkinen bändi, josta löytyvät erilliset saksofonin, trumpetin ja sellon soittajat. Yhtyeen soundi onkin rikas, elektroakustinen ja monisyinen, mutta kaikenlainen negatiivinen massiivisuus sekä raskaus eivät kuulu mukaan kuvaan. Neljä raitaa rakentuvat kaikki melodioiden, kahden vokalistin ja vähintään yhtä monen taustalaulajan ilmaisun varaan, edelleen herkkyyttä korostaen. Aiemmin silkkoja sinkkuja julkaissut ryhmä avaa ensimmäisen EP:nsä
Back Row ja
Crow -sinkuilla, jotka kiistatta soivat heleinä ja unen keveinä. Crow’n kaipailevissa siivissä onkin mukavasti nostetta, kunhan kappale vain pääsee vauhtiin. Sinkkujen ulkopuolelta selvemmin sähkökitaraa hanakammin käyttävä
Dylan on myös maininnan arvoinen tapaus.
Not The Baby on neljän ns. tavallista elämää luotaavan kappaleen joukko, jota sitoo yhteen henkilökohtaisuus. Kertojat ovat toistuvasti muutosten sekä valintojen edessä, eikä elämän suuressa dominossa voi koskaan nähdä valintojen kaikkia vaikutuksia. Vakavia aiheita ja lämmin soundi.
Mika Roth
Sandburn: Flannel Worshiper
Seinäjokelainen stoner rock trio
Sandburn palaa nopeasti takaisin Desibeli.netin sivuille. Viime marraskuussa ihastelin bändin debyyttituplasinkkua
Concrete Jungle / Speedfreak ja nyt on uusi tuliannos jo valmis. Tällä erää biisejä on kolme, eikä stonerin poltteesta ole tingitty tai fuzzia leikattu.
Otsikko saattaa siirtää ajatuksia Seattlen tukkimiespaitaisten muusikoiden suuntaan, mutta jos grungea jossain on niin lähinnä vaikuttimena soittajien takaraivoissa. Itse asiassa keskimmäisenä kuultava nimibiisi kääntää kellon viisareita aika suoraan 70-luvun kulta-aikoihin, jolloin legendat vasta ottivat ensiaskeleitaan. Ankkuriraita
Killernova heivaa pakettia puolestaan muutaman piirun desert rockin suuntaan, vaikka trion ominainen soundi pintansa pitääkin. Pitkän reteä kitarasoolo, sekä rytmiryhmän kuviointi ovat puhdasta herkkua, jonka ei soisi loppuvan. Tässä seurassa avaukseksi sijoitettu ja kiivasrytmisin
Boneless Man taitaa karata omaan suuntaansa, enkä ole lainkaan varma siitä, että biisin tietä kannattaisi sen kummemmin lähteä seuraamaan. Ei tulipalokiireellä pitkälle pötkitä, stonerin saralla nyt ainakaan.
Tuskinpa kukaan tuottajamoguli ja rahakas törsääjä on tässä välissä päässyt sponsoroimaan bändiä, mutta yhtye osaa käyttää budjetin aiheuttaman rosoisuuden ja raakuuden hyödykseen. Flanellia ei myydä näillä tienoin alennuksella, vaan parhaaseen hintaan ja paremmalla laadulla.
Mika Roth
STINAKO: Ikkunat näkevät / Toukokuu
Soliti
STINAKOn kohdalla olen jo tottunut siihen, että sensorit ja antennit kannattaa kalibroida jokaisen julkaisun jälkeen uudelleen. Tällä erää tuplasinkun eri puolet ovat kirjaimellisestikin eri puolia. Musiikkia voisi kutsua hiljaiseksi popiksi, laulaja/lauluntekijän henkilökohtaisimmiksi tuokioiksi, kun hiljaisuuden reunoilta löydetään pieniä aarteita.
A-puoleksi valittu
Ikkunat näkevät on lainakappale ja kiehtova tulkinta vuosien takaisesta
Paavoharjun kappaleesta, jonka melodiat ja rakenne ovat kiistatta kiehtovan hypnoottisia. Eikä alkuperäistä tietenkään soiteta yksi yhteen, vaan saumat on tehty uusiksi. Sovitus kasvattaa biisin päälle viiden minuutin mittaiseksi, nousujohteiseksi ja murskaavan kauniiksi tuokioksi, jonka ei soisi päättyvän.
Aili Järvelän viulu ja
Mila Laineen sello viimeistelevät alkuperäistä kunnioittavan version.
B-puolena kuultava
Toukokuu syntyi puolestaan jo aiemmin, mutta pian STINAKO oivalsi kappaleiden olevan tavallaan sisaruksia. Herkissä muodoissa ja melodioissa onkin sukulaisuutta, mutta Toukokuu pidetään loppuun asti pienenä, pelkän laulun, pianon ja aavistuksenomaisten taustojen kertoessa kaiken. STINAKOlle ominainen sanaton laulu pystyy välittämään oikeastaan enemmän kuin tarkoin pohditut rivit. Hiljaiset ja vaimeat hetket ovat joskus niitä kauneimpia, kuten nämä kaksi kappaletta osoittavat.
Mika Roth
Strain On Society: They Call Us Desperation
Strain On Society on jostain päin Suomea kotoisin oleva metalliyhtye, jonka deathilta löyhkäävä metalli on brutaalin alkuvoimaista. Kauniisti sanottuna niukka saatekirjeen kaltainen ei juuri infoa tarjoa, vaikkakin värikkäät kielikuvat nostavat jonkin verran mystisyyden viittoja yhtyeen yltä.
Nähtävästi tässä vaiheessa duo-muotoisena toimiva bändi on työstänyt viiden kappaleen paketin, jossa vanhan koulukunnan death metalia runtataan paristakin kulmasta. Yhtäältä skandinaavinen tylyys kukoistaa, mutta eivät Floridan rämeiden katkutkaan nyt niin kaukana ole.
Lying Liar äityy uhkaavuudessaan jo painostavaksi, kun säkeistöjen pahaenteisyys ja mättökohtien blastaus vuorottelevat. Ankkurina liejuisiin vesiin uppoava
They Call Me Desperation menee jo lähes kuuden minuutin mitassaan auttamatta överiksi – mikä on taatusti ollut tarkoituskin. Häiriintyneempää fiilistelyä soundeillaan säteilevä
Mindless Feeling saa olon tuntumaan vinolta, ja taas tyystin toisenlaisin, jopa kauniiksi laskettavin keinoin.
Strain On Society on projektibändi, jonka biisit roiskuvat ja pulppuavat tässä vaiheessa moneen suuntaan. Jatkoakin lupaillaan jo, joten synkkä deathin tutkiskelu saa kehittyä mihin sitten kehittyykään. Ei mikään ehyt EP, mutta tässä on monta lankaa, joista voi punoa kasaan vaikka mitä. Pinnat raaoista vokaaleista ja oletettavasti rajatun budjetin keinoin luoduista soundeista.
Mika Roth
Tranes: Slalom
Jii-haa! Turkulainen surf-yhtye
Tranes on täällä taas kysyen: miksi pitäisi odottaa elokuvaa, kun siihen voi tehdä musiikin valmiiksi? Eli luvassa on cinemaattista rautalankaa, elokuvamaisia tunnelmien rakenteluja ja kuvauksellisia kohtauksia – paperilla nyt ainakin. Laulua ei tietenkään kuulla, mutta onhan kitaroissakin kielet ja takuuvarma saksofoni soi tunnetta.
Entä mikä on elokuvan juoni, mistä nämä viisi biisiä voisivat yhdessä kertoa meille? Kaikki alkaa tietysti siitä, että suunnitelmat menevät uusiksi.
Detour Ahead ohjaa kiesin ystävällisesti ja helkkyvästi aivan uusille kaduille, jotka otetaan innolla vastaan.
Garden Street Reptilians saattaa olla jalankulkijoille vaarallista tienoota, mutta pään sisäisellä valkokankaallani avoauto keinuu aurinkoisissa maisemissa. Huolen häivää ei tuota myöskään pieni ruokatauko, kun
Hot Sauce valuu melodisen polttavana ja silti niin herkullisena annoksena kolmen minuutin mittansa. Kevyesti funkahtavaa ja ripauksen psykedeelistä herkkua, jota esimerkiksi mainio
Khruangbin tahollaan on jalostanut jo menestyksekkäästi.
Nimibiisin nopeat käännökset eivät tällaiselle
Slalom-taidottomalle oikein aukene, mutta
David Lynchin pään sisälle livahdetaan ankkurin toimesta.
Muffler Man’s Dance onkin kuin ne kääpiöunet, joissa periaatteessa kaikki osaset ovat kohdillaan, mutta jokin vain vetää kuvaa sitkeästi vinoon. Ei paljoa, mutta riittävästi. Näin nähty leffa synnyttää taatusti vain enemmän kysymyksiä, mutta ääniraidan puolesta paketti on rautaisesti kuosissa.
Mika Roth
Örö: II
Elektronisten äänten pajalla syntyy taas jotain erilaista, uutta ja kiehtovaa, kun pohjoisesta kotoisin oleva
Örö hakee synkkyydestä sävyjä ja harmaudesta sateenkaarten alkuja. II ei summaa kaikkea
Pimeä aine EP:n jälkeen tapahtunutta, mutta kaksi viimeisintä sinkkua on sentään kelpuutettu mukaan.
Eikä kaikki ole kuten ennen. II ei näet ole lohduttoman synkkä EP, vaikka ainesosissa spektrin tummempi laita yliedustettuna onkin. Kuudessa kappaleessa kasarin dystooppinen synapop ja uuden vuosituhannen trap-universumi kaappaavat ysärin triphopit mukaan leikkiin, jonka säännöt tuntuvat muuttuvan biisiltä toiselle siirryttäessä.
Kooma ui hälyttävän syvissä vesissä, löytäen EP:n Mariaanien haudan vääristyneiden rock-soundien ja synien pohjalta. Jo viime syksynä sinkkuna ilmestynyt
Ei päätä ei häntää on samaan aikaan kevyt ja murskaava, melodisuuttaan unohtamatta ja tämähän tarttuu kuin tauti. Entä sitten uusin sinkkuraita
Katarsis? Tuo möhkäle elektronista painajaista istuu nyt täydellisesti potrettiin, muodostaen poikkeuksellisen svengaavan
Unohda-raidan kanssa eriparisen keskiakselin koko levylle. Muistammehan ettei sääntöjä ole.
II menee pidemmälle elektronisten äänipilvien sisään, uskaltautuu halaamaan melodisuutta rohkeammin, eikä pelkää kokeellisempienkaan elementtien edessä. Kokeellinen on helppo ja halpa sana kuvaamaan näin uniikkia kokemusta, mutta parempaakaan en tähän hätään löydä. Avausraidan otsikkoa mukaillakseni:
Kaikki on taas mahdollista.
Mika Roth
Lukukertoja: 2595
