Pienet

Pienet II - Maaliskuu 2023

23.03.2023


Darwin HC: Darwin HC3 Darwin HC: Darwin HC3
Tepa's Tapas and Records

Maailma ei ole reilu paikka, mutta onneksi meillä päin saa edelleen suhteellisen vapaasti ilmaista mielipiteensä, jos sellaiseen vain kokee tarvetta ja paloa. Darwin HC on nyt erittäin kiukkuinen Kremlin herralle ja Darwin HC3 -EP onkin suoran pidäkkeetön keskarin nosto idän isännän suuntaan.

Avauksena maisemaan kajahtava Mulkku kertoo hardcoren katkuisen pikapunkin keinoin, mitä mieltä Darwin sedän torpassa ollaan nuorten tarpeettomasta lihamyllyyn lähettäjästä. Ihmishenki on halpa pelimerkki, kun isovenäläisyys ajaa tsaaria eteenpäin ja muita mielipiteitä ei kuunnella. Demokratiaa ottaa hivenen melodisemman lähestymiskulman ja tarkastelee, kuinka venäläinen demokratia lopulta toimiikaan. Vaalithan järjestetään tietysti aina, olkoon niiden tulos sitten etukäteen kuinka ilmeinen tahansa. Toivoa ei kuitenkaan saa koskaan menettää, sillä joskushan tuokin hulluus tulee vielä loppumaan, kuten Joskus lopussa toteaa.

Darwin HC on pirun kiukkuinen, mutta silkan laatusanaviidakon sijaan EP tarjoaa ennemminkin pohdittavaa ja punnittavaa. Toki avausraita on raflaava, mutta mitä muutakaan voi oikeasti sanoa satojentuhansien ihmishenkien tarpeettomasta hukkaan heittämisestä? Ja jos kuuntelee musiikkia tekstien takaa, niin kyllähän Darwin HC hardcorensa taitaa. Hattua päästä rohkeudesta, toivottavasti idän trollit eivät liikaa kiusaa.

Mika Roth


De Arma: Synthwave Sessions Vol. 1 De Arma: Synthwave Sessions Vol. 1
Silent Future Recordings

Tunnustan että tätä pikkulevyä ei vain voinut ohittaa. Kuka nimeään EP:nsä otsikolla ”Synthwave Sessions Vol. 1”, ihan oikeasti? Tällä erää oikea vastaus on ruotsalainen De Arma, joka on aiemmin operoinut ennemminkin goottirockin saralla. Nyt kumpainenkin tuon yhdyssanan osa voidaan työntää sivummas, sillä tämä EP on silkkaa synaa.

No, otetaan sen verran sanoja takaisin, että De Arman kolmessa synaraidassa on kiistatta jossain määrin samaa pastillisävyistä kohtalokkuutta, kuin kasarin futurismiin hurahtaneilla synagooteilla. Eikä kaikkia soundillisia juuria ole tietenkään saatu/haluttu katkoa, vaan uusromanttiset synamaisemat hakevat kaikuja lepakkoluolien hämäristä. Instrumentaaliraidat vihjaavat nimillään ehkä Carpenterin elokuviin (ja niiden ikonisiin ääniraitoihin), mutta musiikin puolesta Left Behind on kyllä reilusti lähempänä Vangelisin tekemisiä. I’ll Find You viistää puolestaan sen verran läheltä Miami Vicen öitä, että vastaisuudessa välimatkaa kannattaisi ehkä kasvattaa aurinkoisiin palmurantoihin.

Ja puhuttaessa tulevasta, on otsikon Vol. 1 siis selvä merkki siitä, että tämä on uuden jatkumon alku. Jospa tulevillekin pikkujulkaisuille vain irtoaisi saman kaliiberin helmiä kuin They’re Coming.

Mika Roth


Definition Of Misery: Forget the Fear Definition Of Misery: Forget the Fear

Definition Of Misery kuvaa musiikkiaan melodiseksi metalliksi, eikä vasta viime syksynä perustettu ryhmä ole suinkaan metsikössä genremääritelmän puolesta. Esikoisjulkaisun kolme biisiä on pyritty tekemään nollabudjetilla, ja se todella kuuluu läpi, niin positiivisena kuin negatiivisena voimana.

Lähdetään rakentavassa mielessä liikkeelle positiivisista puolista. Blood Smilen raskaus ja melodisuus kietoutuvat yhteen niin rosoisilla soundikankailla, että alkuvoimaisuuden voi tuntea ihollaan. Forget the Fearin hivenen goottirokahtavat kaiut jostain kasarilta puhaltavat puolestaan raikkaasti, jos nyt ei uutta niin ainakin erilaista ilmaa purjeisiin. Näiden välissä vieraileva naisvokalisti kääntää puolestaan 6-0 voiton bändin murisijasta, vaikka Until the Death hiukan välisarjan biisiltä muuten vaikuttaakin. Jokaisessa siivussa on ideaa ja etenkin kun kyse on esikoisesta, näillä näytöillä kannattaa ehdottomasti jatkaa eteenpäin.

Sitten ne kokkareet. Tyyli on kauniisti sanottuna perinteinen, mikä sinällään ei ole paha asia, mutta kai sitä nyt jotain uusiakin ratkaisuja tai edes pieniä yllätyksiä (muitakin kuin vieraileva vokalisti) voisi sekaan leipoa. Vokaalipuolella on kuulemma lähdetty liikkeelle suoraan ns. pystymetsästä, mikä on helppoa huomata. Hiottua muotoa enemmän kaipaan kuitenkin persoonallisuutta – sitä jotain, joka nostaisi Definition Of Miseryn laajasta keskisarjasta irti. Keskinkertaista materiaalia kun maailma on jo pullollaan, nyt vain otsikon mukaisesti pelotta eteenpäin kohti uusia ja persoonallisempia kurjuuksia.

Mika Roth


Evita: Hei vaan Teija Evita: Hei vaan Teija
Grand Vesuvio

Evita oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla, kun popduon mainio debyyttisinkku Lähtö vakuutti kaksikon kyvystä astua lähelle Ultra Brata, tallomatta kuitenkaan kenenkään varpaille. Esikois-EP:tä ei sitten saatu lupailuista huolimatta vuodeksi 2022, mutta yhtä hyvä vuosi tämäkin on.

Lähtö saa kunnian avata melankolisuuteen taipuvaisen EP:n, kun taas kakkossinkku Kassa toimii pikkulevyn keskipisteenä. Kahden naisvokalistin tapa juottaa yhteen countryn laajakangaskuvamaista americanaa, pohjoista karsittua folkkia sekä melankolista poppia on kiistattoman uniikkia. Äänimaisemat eivät ole täynnä, eivät läheskään, sillä tärkeämpää on nyt huomioida sivuille syntyvät varjot, väleihin jäävät hiljaiset kohdat. Varjojen valssi ei voisi olla osuvammin nimetty kappale, jolla Evita taustayhtyeineen keinuu lohduttavan yön sylissä.

Vähemmän on tunnetusti monissa tapauksissa enemmän, eikä Evitan musiikki ole näennäisesti vähäeleisyydestään huolimatta oikeastaan niinkään vähäistä. Kyse on ennemminkin jo edellä mainituista vaikutelmista, savun ja peilien kätkiessä ovelasti bändin suoralta näköyhteydeltä. Näin huomio kiinnittyy laulajiin, teksteihin ja niiden kuvaamiin maailmoihin.

Mika Roth


Intiaanikesä: Omenapuu Intiaanikesä: Omenapuu
KHY Suomen Musiikki

Intiaanikesän soundi on kyllä ilahduttavan kummallinen, sellaisella miellyttävän vinolla tavalla. Tarkempaa kuvausta pohtiessani päädyin jonnekin, ’orgaanisen digitaalista’ ja ’aurinkoisen nostalgista futurismia’. Tätä voi pitää melkoisena saavutuksena suomalaisen popin saralla, etenkin kun kappaleissa käsitellään pitkälti kriisejä ja ongelmia.

Vuosi sitten ilmestynyt Missä se kaikki on -sinkku nousee viimesyksyisen Yöpuhelu-sinkun rinnalla EP:n selviksi johtohetkiksi. Näillä menevämmillä raidoilla Intiaanikesän kepeästi askeltava pop iskee sellaiset koukut suupieleen, ettei vastaan laiteta tai sanota. Kuten todettua, teksteissä käsitellään hyvinkin kipeitä asioita, mutta Jääkausi julistaa halua päästää irti ikävästä ja Nuori sydän ei oikeasti koskaan anna periksi. Intiaanikesä osaakin olla positiivisen melankolinen tavoilla, joista ei voi olla itsekin innostumasta.

Intiaanikesä oli kuuleman mukaan lähellä pistää hanskat tiskiin ja pop-tomahawkit naulaan, mutta onneksemme näin ei käynyt. Aidosta ilosta ja onnen kaipuusta voi tehdä monenlaista musiikkia, myös useammalla tasolla rohkeasti toimivaa ja ajattelemaan houkuttelevaa poppia.

Mika Roth


Judith Alice: Resolute Judith Alice: Resolute
Secret Entertainment

Helsinkiläinen rock-ryhmä Judith Alice julkaisi debyyttialbuminsa loppukesästä 2020, mutta sattuneesta syystä toiminta kiekon ympärillä jäi vähäiseksi. Vaan mitäpä tuosta, sillä maailman sulkeuduttua jäi aikaa työstää uutta materiaalia.

Tuoreen EP:n avaussinkuksi valjastettu Tonite’s Alright ehdittiinkin jo valjasta sinkuksi, eikä Diisonin vahvistamasta rock-räjähdyksestä jää ainakaan voimaa puuttumaan, vaikka aiheena onkin maailmanlopunluokan jälkitauti, eli krapula. Lievästi glamin katkuinen rock juntataan isoilla hartioilla maisemaan myös, kun huutomerkkinsä ansaitseva Watch Out! tekee viestinsä selväksi. Aikamme henkeä heijasteleva Blind Leadin' The Blind korottaa entisestäänkin angstikerrointa, eikä kertosäkeen puolimetallisessa myllytyksessä voi kuin nostaa kädet pystyyn ja nauttia kyydistä. Judith Alice onkin todella äreällä päällä, mitä myös Person That I Hate alleviivaa muutenkin kuin tekstillään.

Elämme vaikeita murrosaikoja ja jokainen etsii tapaansa päästää höyryjä kattilasta. Voinkin suositella Resoluten korkeaoktaanista rockia niin jälkitauteihin, angstikeskittymiin kuin vaikka vain bilevaihteen lopullisesti päälle lyöväksi kunnariksi.

Mika Roth


Jussi P Niinku Pekka: Väliusva EP Jussi P Niinku Pekka: Väliusva EP
Aivofolk Levyt

Vuoden 2021 lopulla ihmettelin, että mikä artisti Jussi P Niinku Pekka on ensinnäkään. Herran kokeellinen lo-fi folk-poprockin muoto sai näet raapimaan päälakea kerran toisensa jälkeen. Samoihin aikoihin kyseisen pitkäsoiton kanssa ikuistettiin myös Väliusva EP. Desibeli.netin toimitukseen vinyylilevy saapui kuitenkin vasta hiljattain, koska aiemmin se vain jäi kuuleman mukaan lähettämättä.

Yksi syy tuotoksen kanssa empimiseen on arvattavissa se, että tulkinnoissa eletään todellakin hetkessä ja biisit on kiskaistu narulle arvatenkin vahvasti improvisoimalla. Biisien kutsuminen raakilemaisiksi on väistämätön alkupiste, mutta toisessa vaakakupin lepää samaisesta hetkestä kummunnut voima, musiikin taika. Haluun punkrokata on oikeasti menevää folk-jytää ja hiukan samoilla linjoilla kolistelee Synnin sointia. Arvelen ainakin osan teksteistä olleen jossain määrin valmiina/ajatuksissa, kun nauhoitus on alkanut, mutta onhan tämä melkoista tajunnanvirtaa ja lonkalta ammuskelua.

Jussi P Niinku Pekka uskaltaa olla oma itsensä, hän onkin tavallaan samaan aikaan luokan neropatti, pelle ja taiteellinen friikki. Hän sanoo asiansa, laulaa laulunsa ja vaikka ulvahtaa tarpeen vaatiessa, koska tylsän normaaliuden säännöt koskevat vain niistä välittäviä. Ihailtavaa rohkeutta, jonka tueksi itse biiseissäkin on riittävästi jytyä. ”Isona minusta ei tule Visulahti”, no ei varmasti.

Mika Roth


Kepa Lehtinen: In The Heart Of Winter Kepa Lehtinen: In The Heart Of Winter

Kepa Lehtinen on upealla tavallaan omaa tietään kulkeva artisti, jonka uusin julkaisu saa aina allekirjoittaneen täyden huomion. Lehtinen on osaltaan ollut tuomassa hyytävän kauniin äänen omaavaa theremin-soitinta takaisin parrasvaloihin. Hänen kykynsä yhdistää kyseinen soitin mm. pianon, kontrabasson ja nyt myös sahan kanssa luo kerran toisensa jälkeen pakahduttavan kauniita hetkiä. Nyt noita hetkiä on koottu yhteen jälleen EP-levyllisen verran.

Sinkkuina jo aiemmin julkaistut It Gets Dark ja Waltz For The Sleeping Helsinki edustavat kappalejoukon viehättävintä ja tietysti melankolisinta laitaa, jälkimmäisen ollessa vieläpä ihka oikean valssin. Eikä yhtyeeseen tarvita thereminiä, pianoa ja kontrabassoa enempää, laulusta nyt puhumattakaan. Instrumentaalilevyn kokeellisempaa laitaa edustaa puolestaan em. sahan mukaan tuova Lake Theme for Saw, Theremin and Piano, jolla monessa muussakin mukana ollut/oleva Puka Oinonen esittelee sahankäsittelyn taitojaan.

In The Heart Of Winter on viehättävä pikkulevy, jonka varttitunti kulkee kerran toisensa jälkeen armottoman nopeasti ohitse. Tavallaan se kuitenkin samalla korostaa ohikiitävien hetkien suunnatonta tärkeyttä, kauneuden oivaltamista arjeksi miellettyjen käännösten taitteissa ja saumoissa. Talvikin on vain hetki.

Mika Roth


New Borders: EP-01 New Borders: EP-01
Eclipse Music

Joku viisas on joskus sanonut, että rajat ovat ainoastaan mielemme muodostamia viivoja asioiden väleihin. Ehkäpä näin on, mutta suomalais-ruotsalais-brittiläisen improvisoidun musiikin trio New Borders vie ainakin musiikkia kirjaimellisesti uusille rajoille, aiemmin tuntemattomille alueille.

EP-01 on viiden kokeellisen instrumentaaliraidan muodostama kokonaisuus, jota olen kuunnellut eri tilanteissa, vuorokaudenaikoina ja useimmiten täydellä huomiolla. Silti Ben Rodneyn trumpetista, Adrian Åsling Selliusin saksofonista ja Antti Lähdesmäen uruista muodostuvat äänet ja äänikentät muodostavat yhdessä jotain niin erilaista, että kuvaus on haastavaa. En juuri kuule nuotteja, vaan ennemminkin ääniä, toinen toisilleen vastaavia kaikuja, luonnostelmia ja pohjarakennelmia. Kaikessa on kiistatonta harmoniaa, mutta samaan aikaan kaikki tuntuu kumpuavan jostain aikain takaa, maan alta, kallioiden syvyyksistä. Näitä raitoja olisi vaivatonta kuvitella kokeellisten lyhytelokuvien taustoiksi, tai väkevää muotokieltä juhlistavien veistosten näyttelyyn musiikiksi. Niin, onhan tämä kiistatta todella rajatonta.

Trio on kuuleman mukaan nauhoittanut myös pitkäsoiton, jolla kuullaan vierailijoina saamelaisartisteja. Nyt kuullun perusteella jään odottamaan tuota albumia suurella innolla, mitä uusia rajoja vielä näemmekään taustapeileistämme silloin.

Mika Roth


Olimpia Splendid: Nicotinella Olimpia Splendid: Nicotinella
Fonal Records

Ja seuraavaksi jotain hieman erilaista. Olimpia Splendid pisti tuoreella tuplasinkullaan allekirjoittaneen melkoiseen testiin, sillä kokeellista poprockia soittavan trion hypnoottinen musiikki on sekoitus oudosti viritettyjä kitaroita, mutaisia rumpusoundeja, kuiskaavia lauluja ja roskiksesta kantautuvaa kaikua. Tuossa lainattiin suoraan saatesanoja, jotka kiteyttävät kiistatta tavallaan joitain osia ryhmän ilmaisusta.

Muistin törmänneeni bändin vuoden 2015 pitkäsoittoon jossain, mutta todellisuudessa Nicotinella ja Salajumppaaja pääsivät yllättämään täysin. Kitaroiden vireet ovat kiistatta kiistanalaisia, kun lähes seitsemän minuutin mittainen A-puoli huojuu halki säröisten maisemiensa. Periaatteessa biisissä ei ole paljoa mistä ottaa kiinni, mutta jauhavat kuviot ja miltei huomaamaton evoluutio pitävät siivun elossa. Eikä vain elossa, sillä riitasointuinen pyörre osaa vangita jotain mystistä näkymättömistä. Seuralaistaan asteen ahdistumattomampi Salajumppaaja lonksuttelee bassonsa varassa, kitaroiden rikkoessa ilmaa pikkuriikkisen nätimmin, säröisän herkkyyden koskiessa jälleen jotain. Jostain kumman syystä jo esikoislevyn sessioissa nauhoitettu biisi saatiin julkaistua vasta nyt.

Olisi helppoa ohittaa trion lo-fi vellonta, mutta juuri uuden pitkäsoitonkin ulos pistänyt yhtye on niin erilainen ja musiikillisesti askarruttava, ettei sitä tietenkään voi jättää huomiotta. Sitä paitsi: kummassakin biisissä on kasa oivia ideoita, muitakin kuin soundillisia.

Mika Roth


Ruaste: Laatuaikaa Ruaste: Laatuaikaa
JMJ

Kaikkihan sitä kaipaavat laatuaikaa, joten kun mökillä saunottelemassa käynyt Ruaste pisti samalla reissulla kuusi uutta rallia nauhalle, niin laatuahan sieltä on pakko tulla. Avausraita Taas mennään! laskee tuttuja sointuja olevan noin kolme, mutta mihin sitä enempää on ennenkään tarvittu?

Pyörää ei siis keksitä uudelleen, eikä sitä osata kiinnittää sen kummemmin kustomoituihin kieseihin, mutta silti ne pyörivät komeasti. Ehkäpä se jokin löytyy musiikillisesta suoruudesta ja suomalaisuuden tulkinnanvaraisia ihanuuksia ruotivissa sanoituksissa. Tai voisiko X-tekijä olla tamperelaisten kyvyssä ottaa amerikkalainen positiivisuus, josta nuijitaan jotain väkisinkin hymyn huulille nostattavaa tavaraa. Maailmahan on ikävä paikka ja Nostalgiaa näkee menneet kuten näkee, mutta vastoinkäymisetkin voi kääntää voimaksi. Tuohon kun lisää vielä ihka oikeasti koukuttavat melodiat ja korniuden rajoilla tasapainoilevat sovitusratkaisut (jotka kuitenkin kantavat!), niin pakkohan tästä on vääntövoitto tamperelaisille julistaa

EP:n kylkiäisenä tarjotaan viisi livevetoa, joista ainoastaan Taas mennään! löytyy kokonaisuudesta myös studioversiona. Bonusten laadukkuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin näillä lisukkeilla paketin mitta lähenee jo pitkäsoittoa. Eikä kaikki silkkaa mättöä ole, kuten akustisesti vedetty Plektran pumpuliset eläkepäivät hellyttävästi osoittaa. Laatuaikaakin on monenlaista.

Mika Roth


Synapsyche: God In Vitro EP Synapsyche: God In Vitro EP
Alfa Matrix

Synapsyche on italialainen elektronista tanssimusiikkia lähellä EBM:n rajoja työstävä yhtye. Vokalisti Katatronikin ja konevastaava Mannequinetikin muodostama bändi on pysytellyt ihailtavan aktiivisena halki pandemian.

Tuoreella EP-levyllä kuullaan kaksi biisiä, joista nimiraita God in Vitro on uutta tuotantoa. Ykkösnumeron tukena soi Graveless version viimekeväisestä Silvertonguesta ja loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten näiden kahden kappaleen erilaisia remiksauksia vierailevien artistien/yhtyeiden toimesta. Kokonaismittaa kertyy näin koko komeudelle pitkälti päälle 50 minuuttia, eikä osa versioista ole juuri tunnistettavissa alkuperäisten sisaruksiksi, joten versioilla on myös tarkoituksensa ja pointtinsa.

Bolpavox löytää nimikappaleesta trancemaisen hypnoottista aaltoilua, jota olisi rohkeasti voinut viedä syvemmällekin pyörteen silmään. Static Sektin näkemys nimiraidasta on melkoista aggrotech-junttaa, kun taas Blue Ant tuntuu saavan eniten tanssipinta-alaa irti Silvertonguesta. Remix-kierroksen voitto lohkeaa kuitenkin Rerumolle, joka taikoo nimibiisistä aivan omanlaisensa industrial-painajaisen. Nyt ollaankin viimein pisteessä, jossa musiikki muuttuu elokuvamaiseksi äänitaiteeksi.

Mika Roth


The Black Bubbles: Bitch (feat. Laura Prits) / The River The Black Bubbles: Bitch (feat. Laura Prits) / The River
Lil’ Beast Records

Helsinkiläinen The Black Bubbles ei arastele yhdistää musiikissaan 1960- ja 70-lukujen rockperinteen toimivimmiksi katsottuja puolia. Tuplasinkun kumpainenkin poski onkin omanlaisensa lävähdys keskellä kentän olennaista sektoria.

A-puoleksi nostettu Bitch on tallinalaisen Ziggy Wild -orkesterin vokalistin Laura Pritsin kanssa narulle kiskaistu taidonnäyte. Korkeaoktaaninen ja matalavireinen rataohjus taittaa matkansa alle kolmessa minuutissa, luottaen lähinnä kertosäkeen melodiaan sekä rockin kaikkivoipaan vääntöön. Eikä suotta, sillä The Rolling Stonesin biisistä on löydetty uutta murrettavaa, jos nyt alkuperäinen onkin aina alkuperäinen.

Kahdeksanminuuttinen The River onkin sitten totaalisen toisenlainen tarina. Silkka vauhtiin pääsy ottaa puolitoista minuuttia, jonka jälkeen tahko jauhaa hitaasti, raskaasti ja totta puhuen vastustamattomasti. Eeppiseksikin äityvää menoa ei kuitenkaan kiskaista takalaittomaksi, vaan isot, isot vallitukset sekä vyörytykset tekevät tilaa hiljaisemmille osuuksille. En haluaisi mainita itsensä Led Zeppelinin nimeä turhaan, mutta tämä ei olekaan turha tilanne. Lisää ja enemmän mustia kuplia, kiitos.

Mika Roth


The Last Prophecy: Hate Is My Mentor The Last Prophecy: Hate Is My Mentor

The Last Prophecy on vuonna 2021 perustettu espoolainen bändi, joka soittaa melodista death metalia. Viime vuonna pari tuplasinkkua julkaissut ryhmä pitää kelpo julkaisuvauhtia yllä ja viiden raidan mittainen Hate Is My Mentor EP osoittaa hartioiden kasvaneen jo lyhyenkin matkan varrella melkoisesti. Mainittakoon myös, ettei viimevuotisia siivuja ole mukana ainuttakaan, vaan nyt mennään uudella kattauksella.

Ensinnä iskuvuoroon pääsevä sinkkunosto Deranged on toki iskevä veto, mutta itse arvostan kakkosraita Dead Foreverin koukeroisempaa, rahdun thrashille maistuvaa kaartelua. Edes lähemmäs kuuden minuutin mitta ei muodostu ongelmaksi, kun sovituskynästä osataan pitää kiinni ja jopa groovaavat elementit istutetaan nätisti mukaan potrettiin. Tuttujen aitojen ylitse pyrkii kapuamaan myös ankkuriraita Course of War, joka ei myöskään valitse sitä aidan matalinta kohtaa.

Espoolaisten musiikki seisoo vahvasti omilla jaloillaan, mutta julkaisun selkeä demomaisuus ei tee oikeutta ja kunniaa materiaalille. Tärkeinhän on edelleen itse musiikki, mutta näinä runsaan tarjonnan päivinä muotoonkin kannattaa satsata entistä enemmän. Toivottavasti EP poikiikin ryhmän ansaitseman huomion ja avaisi näin heille ovia tulevaisuudessa.

Mika Roth




Lukukertoja: 2373
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s