Pienet II - Maaliskuu 2023
Anni Luoma: Häkkilintu
Synthwalker Productions
Anni Luoman retroinen pop-soul kävi allekirjoittaneelle tutuksi reilun vuoden takaisella Auta mua -sinkulla. Tuolloin lupailtiin jo EP-levyäkin, jonka jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi muuta sinkkua. Nyt EP on tosiasia ja sinkuista viimeisin on mahtunut mukaan tälle neljän raidan EP:lle.
Avaajaksi ei kuitenkaan nosteta sinkkua, vaan ruuhkavuosien keskeltä omaa aikaa ja tilaa pyytävä Aikaa-kappale saa toimia ohjelmanjulistajana. Kertoja on kuhisevan elämän ympäröimänä, ehkä liikaakin, ja oman tilan saaminen nousee miltei hätähuutomaiseksi viestiksi. Tuo oman tien löytäminen ja itsensä uudelleen keksiminen värittääkin eri tavoin kaikkia raitoja ja tekstejä. Häkkilintu ei huomaa häkkinsä oven olevan auki, tai mahdollisesti koko häkin olevan enemmänkin päänsisäisen. Uhriutumaan Luoma ei kuitenkaan lähde, vaan ennemminkin rohkaisee muitakin heräämään elämäänsä – ja kasvuhan ei koskaan pysähdy, edes ihmisellä. Häkkilintu-EP on myös musiikillisesti raikas paketti soulahtavaa suomipoppia, Luoman laulaessa täydestä sydämestään ja näin ääni kohtaa sanat useammalla tasolla.
Päätöksenä kuultava popballadi To the Moon and Back on otsikostaan huolimatta suomenkielinen laulu, jonka nimi viittaa ymmärtääkseni englanninkielistä kuvausta myötäillen kertojan rakkauden määrään. Ja rakkautta jos mitä tämä hieno EP on tulvillaan, Häkkilintu taitaa olla tyytyväinen – ja vapaa.
Mika Roth
Darwin HC: Darwin HC3
Tepa's Tapas and Records
Maailma ei ole reilu paikka, mutta onneksi meillä päin saa edelleen suhteellisen vapaasti ilmaista mielipiteensä, jos sellaiseen vain kokee tarvetta ja paloa.
Darwin HC on nyt erittäin kiukkuinen Kremlin herralle ja Darwin HC3 -EP onkin suoran pidäkkeetön keskarin nosto idän isännän suuntaan.
Avauksena maisemaan kajahtava
Mulkku kertoo hardcoren katkuisen pikapunkin keinoin, mitä mieltä Darwin sedän torpassa ollaan nuorten tarpeettomasta lihamyllyyn lähettäjästä. Ihmishenki on halpa pelimerkki, kun isovenäläisyys ajaa tsaaria eteenpäin ja muita mielipiteitä ei kuunnella.
Demokratiaa ottaa hivenen melodisemman lähestymiskulman ja tarkastelee, kuinka venäläinen demokratia lopulta toimiikaan. Vaalithan järjestetään tietysti aina, olkoon niiden tulos sitten etukäteen kuinka ilmeinen tahansa.
Toivoa ei kuitenkaan saa koskaan menettää, sillä joskushan tuokin hulluus tulee vielä loppumaan, kuten
Joskus lopussa toteaa.
Darwin HC on pirun kiukkuinen, mutta silkan laatusanaviidakon sijaan EP tarjoaa ennemminkin pohdittavaa ja punnittavaa. Toki avausraita on raflaava, mutta mitä muutakaan voi oikeasti sanoa satojentuhansien ihmishenkien tarpeettomasta hukkaan heittämisestä? Ja jos kuuntelee musiikkia tekstien takaa, niin kyllähän Darwin HC hardcorensa taitaa. Hattua päästä rohkeudesta, toivottavasti idän trollit eivät liikaa kiusaa.
Mika Roth
De Arma: Synthwave Sessions Vol. 1
Silent Future Recordings
Tunnustan että tätä pikkulevyä ei vain voinut ohittaa. Kuka nimeään EP:nsä otsikolla ”Synthwave Sessions Vol. 1”, ihan oikeasti? Tällä erää oikea vastaus on ruotsalainen
De Arma, joka on aiemmin operoinut ennemminkin goottirockin saralla. Nyt kumpainenkin tuon yhdyssanan osa voidaan työntää sivummas, sillä tämä EP on silkkaa synaa.
No, otetaan sen verran sanoja takaisin, että De Arman kolmessa synaraidassa on kiistatta jossain määrin samaa pastillisävyistä kohtalokkuutta, kuin kasarin futurismiin hurahtaneilla synagooteilla. Eikä kaikkia soundillisia juuria ole tietenkään saatu/haluttu katkoa, vaan uusromanttiset synamaisemat hakevat kaikuja lepakkoluolien hämäristä. Instrumentaaliraidat vihjaavat nimillään ehkä
Carpenterin elokuviin (ja niiden ikonisiin ääniraitoihin), mutta musiikin puolesta
Left Behind on kyllä reilusti lähempänä
Vangelisin tekemisiä.
I’ll Find You viistää puolestaan sen verran läheltä
Miami Vicen öitä, että vastaisuudessa välimatkaa kannattaisi ehkä kasvattaa aurinkoisiin palmurantoihin.
Ja puhuttaessa tulevasta, on otsikon Vol. 1 siis selvä merkki siitä, että tämä on uuden jatkumon alku. Jospa tulevillekin pikkujulkaisuille vain irtoaisi saman kaliiberin helmiä kuin
They’re Coming.
Mika Roth
Definition Of Misery: Forget the Fear
Definition Of Misery kuvaa musiikkiaan melodiseksi metalliksi, eikä vasta viime syksynä perustettu ryhmä ole suinkaan metsikössä genremääritelmän puolesta. Esikoisjulkaisun kolme biisiä on pyritty tekemään nollabudjetilla, ja se todella kuuluu läpi, niin positiivisena kuin negatiivisena voimana.
Lähdetään rakentavassa mielessä liikkeelle positiivisista puolista.
Blood Smilen raskaus ja melodisuus kietoutuvat yhteen niin rosoisilla soundikankailla, että alkuvoimaisuuden voi tuntea ihollaan.
Forget the Fearin hivenen goottirokahtavat kaiut jostain kasarilta puhaltavat puolestaan raikkaasti, jos nyt ei uutta niin ainakin erilaista ilmaa purjeisiin. Näiden välissä vieraileva naisvokalisti kääntää puolestaan 6-0 voiton bändin murisijasta, vaikka
Until the Death hiukan välisarjan biisiltä muuten vaikuttaakin. Jokaisessa siivussa on ideaa ja etenkin kun kyse on esikoisesta, näillä näytöillä kannattaa ehdottomasti jatkaa eteenpäin.
Sitten ne kokkareet. Tyyli on kauniisti sanottuna perinteinen, mikä sinällään ei ole paha asia, mutta kai sitä nyt jotain uusiakin ratkaisuja tai edes pieniä yllätyksiä (muitakin kuin vieraileva vokalisti) voisi sekaan leipoa. Vokaalipuolella on kuulemma lähdetty liikkeelle suoraan ns. pystymetsästä, mikä on helppoa huomata. Hiottua muotoa enemmän kaipaan kuitenkin persoonallisuutta – sitä jotain, joka nostaisi Definition Of Miseryn laajasta keskisarjasta irti. Keskinkertaista materiaalia kun maailma on jo pullollaan, nyt vain otsikon mukaisesti pelotta eteenpäin kohti uusia ja persoonallisempia kurjuuksia.
Mika Roth
Evita: Hei vaan Teija
Grand Vesuvio
Evita oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla, kun popduon mainio debyyttisinkku
Lähtö vakuutti kaksikon kyvystä astua lähelle
Ultra Brata, tallomatta kuitenkaan kenenkään varpaille. Esikois-EP:tä ei sitten saatu lupailuista huolimatta vuodeksi 2022, mutta yhtä hyvä vuosi tämäkin on.
Lähtö saa kunnian avata melankolisuuteen taipuvaisen EP:n, kun taas kakkossinkku
Kassa toimii pikkulevyn keskipisteenä. Kahden naisvokalistin tapa juottaa yhteen countryn laajakangaskuvamaista americanaa, pohjoista karsittua folkkia sekä melankolista poppia on kiistattoman uniikkia. Äänimaisemat eivät ole täynnä, eivät läheskään, sillä tärkeämpää on nyt huomioida sivuille syntyvät varjot, väleihin jäävät hiljaiset kohdat.
Varjojen valssi ei voisi olla osuvammin nimetty kappale, jolla Evita taustayhtyeineen keinuu lohduttavan yön sylissä.
Vähemmän on tunnetusti monissa tapauksissa enemmän, eikä Evitan musiikki ole näennäisesti vähäeleisyydestään huolimatta oikeastaan niinkään vähäistä. Kyse on ennemminkin jo edellä mainituista vaikutelmista, savun ja peilien kätkiessä ovelasti bändin suoralta näköyhteydeltä. Näin huomio kiinnittyy laulajiin, teksteihin ja niiden kuvaamiin maailmoihin.
Mika Roth
Intiaanikesä: Omenapuu
KHY Suomen Musiikki
Intiaanikesän soundi on kyllä ilahduttavan kummallinen, sellaisella miellyttävän vinolla tavalla. Tarkempaa kuvausta pohtiessani päädyin jonnekin, ’orgaanisen digitaalista’ ja ’aurinkoisen nostalgista futurismia’. Tätä voi pitää melkoisena saavutuksena suomalaisen popin saralla, etenkin kun kappaleissa käsitellään pitkälti kriisejä ja ongelmia.
Vuosi sitten ilmestynyt
Missä se kaikki on -sinkku nousee viimesyksyisen
Yöpuhelu-sinkun rinnalla EP:n selviksi johtohetkiksi. Näillä menevämmillä raidoilla Intiaanikesän kepeästi askeltava pop iskee sellaiset koukut suupieleen, ettei vastaan laiteta tai sanota. Kuten todettua, teksteissä käsitellään hyvinkin kipeitä asioita, mutta
Jääkausi julistaa halua päästää irti ikävästä ja
Nuori sydän ei oikeasti koskaan anna periksi. Intiaanikesä osaakin olla positiivisen melankolinen tavoilla, joista ei voi olla itsekin innostumasta.
Intiaanikesä oli kuuleman mukaan lähellä pistää hanskat tiskiin ja pop-tomahawkit naulaan, mutta onneksemme näin ei käynyt. Aidosta ilosta ja onnen kaipuusta voi tehdä monenlaista musiikkia, myös useammalla tasolla rohkeasti toimivaa ja ajattelemaan houkuttelevaa poppia.
Mika Roth
Judith Alice: Resolute
Secret Entertainment
Helsinkiläinen rock-ryhmä
Judith Alice julkaisi debyyttialbuminsa loppukesästä 2020, mutta sattuneesta syystä toiminta kiekon ympärillä jäi vähäiseksi. Vaan mitäpä tuosta, sillä maailman sulkeuduttua jäi aikaa työstää uutta materiaalia.
Tuoreen EP:n avaussinkuksi valjastettu
Tonite’s Alright ehdittiinkin jo valjasta sinkuksi, eikä
Diisonin vahvistamasta rock-räjähdyksestä jää ainakaan voimaa puuttumaan, vaikka aiheena onkin maailmanlopunluokan jälkitauti, eli krapula. Lievästi glamin katkuinen rock juntataan isoilla hartioilla maisemaan myös, kun huutomerkkinsä ansaitseva
Watch Out! tekee viestinsä selväksi. Aikamme henkeä heijasteleva
Blind Leadin' The Blind korottaa entisestäänkin angstikerrointa, eikä kertosäkeen puolimetallisessa myllytyksessä voi kuin nostaa kädet pystyyn ja nauttia kyydistä. Judith Alice onkin todella äreällä päällä, mitä myös
Person That I Hate alleviivaa muutenkin kuin tekstillään.
Elämme vaikeita murrosaikoja ja jokainen etsii tapaansa päästää höyryjä kattilasta. Voinkin suositella Resoluten korkeaoktaanista rockia niin jälkitauteihin, angstikeskittymiin kuin vaikka vain bilevaihteen lopullisesti päälle lyöväksi kunnariksi.
Mika Roth
Jussi P Niinku Pekka: Väliusva EP
Aivofolk Levyt
Vuoden 2021 lopulla ihmettelin, että mikä artisti
Jussi P Niinku Pekka on ensinnäkään. Herran kokeellinen lo-fi folk-poprockin muoto sai näet raapimaan päälakea kerran toisensa jälkeen. Samoihin aikoihin kyseisen pitkäsoiton kanssa ikuistettiin myös Väliusva EP. Desibeli.netin toimitukseen vinyylilevy saapui kuitenkin vasta hiljattain, koska aiemmin se vain jäi kuuleman mukaan lähettämättä.
Yksi syy tuotoksen kanssa empimiseen on arvattavissa se, että tulkinnoissa eletään todellakin hetkessä ja biisit on kiskaistu narulle arvatenkin vahvasti improvisoimalla. Biisien kutsuminen raakilemaisiksi on väistämätön alkupiste, mutta toisessa vaakakupin lepää samaisesta hetkestä kummunnut voima, musiikin taika.
Haluun punkrokata on oikeasti menevää folk-jytää ja hiukan samoilla linjoilla kolistelee
Synnin sointia. Arvelen ainakin osan teksteistä olleen jossain määrin valmiina/ajatuksissa, kun nauhoitus on alkanut, mutta onhan tämä melkoista tajunnanvirtaa ja lonkalta ammuskelua.
Jussi P Niinku Pekka uskaltaa olla oma itsensä, hän onkin tavallaan samaan aikaan luokan neropatti, pelle ja taiteellinen friikki. Hän sanoo asiansa, laulaa laulunsa ja vaikka ulvahtaa tarpeen vaatiessa, koska tylsän normaaliuden säännöt koskevat vain niistä välittäviä. Ihailtavaa rohkeutta, jonka tueksi itse biiseissäkin on riittävästi jytyä.
”Isona minusta ei tule Visulahti”, no ei varmasti.
Mika Roth
Kepa Lehtinen: In The Heart Of Winter
Kepa Lehtinen on upealla tavallaan omaa tietään kulkeva artisti, jonka uusin julkaisu saa aina allekirjoittaneen täyden huomion. Lehtinen on osaltaan ollut tuomassa hyytävän kauniin äänen omaavaa theremin-soitinta takaisin parrasvaloihin. Hänen kykynsä yhdistää kyseinen soitin mm. pianon, kontrabasson ja nyt myös sahan kanssa luo kerran toisensa jälkeen pakahduttavan kauniita hetkiä. Nyt noita hetkiä on koottu yhteen jälleen EP-levyllisen verran.
Sinkkuina jo aiemmin julkaistut
It Gets Dark ja
Waltz For The Sleeping Helsinki edustavat kappalejoukon viehättävintä ja tietysti melankolisinta laitaa, jälkimmäisen ollessa vieläpä ihka oikean valssin. Eikä yhtyeeseen tarvita thereminiä, pianoa ja kontrabassoa enempää, laulusta nyt puhumattakaan. Instrumentaalilevyn kokeellisempaa laitaa edustaa puolestaan em. sahan mukaan tuova
Lake Theme for Saw, Theremin and Piano, jolla monessa muussakin mukana ollut/oleva
Puka Oinonen esittelee sahankäsittelyn taitojaan.
In The Heart Of Winter on viehättävä pikkulevy, jonka varttitunti kulkee kerran toisensa jälkeen armottoman nopeasti ohitse. Tavallaan se kuitenkin samalla korostaa ohikiitävien hetkien suunnatonta tärkeyttä, kauneuden oivaltamista arjeksi miellettyjen käännösten taitteissa ja saumoissa. Talvikin on vain hetki.
Mika Roth
New Borders: EP-01
Eclipse Music
Joku viisas on joskus sanonut, että rajat ovat ainoastaan mielemme muodostamia viivoja asioiden väleihin. Ehkäpä näin on, mutta suomalais-ruotsalais-brittiläisen improvisoidun musiikin trio
New Borders vie ainakin musiikkia kirjaimellisesti uusille rajoille, aiemmin tuntemattomille alueille.
EP-01 on viiden kokeellisen instrumentaaliraidan muodostama kokonaisuus, jota olen kuunnellut eri tilanteissa, vuorokaudenaikoina ja useimmiten täydellä huomiolla. Silti
Ben Rodneyn trumpetista,
Adrian Åsling Selliusin saksofonista ja
Antti Lähdesmäen uruista muodostuvat äänet ja äänikentät muodostavat yhdessä jotain niin erilaista, että kuvaus on haastavaa. En juuri kuule nuotteja, vaan ennemminkin ääniä, toinen toisilleen vastaavia kaikuja, luonnostelmia ja pohjarakennelmia. Kaikessa on kiistatonta harmoniaa, mutta samaan aikaan kaikki tuntuu kumpuavan jostain aikain takaa, maan alta, kallioiden syvyyksistä. Näitä raitoja olisi vaivatonta kuvitella kokeellisten lyhytelokuvien taustoiksi, tai väkevää muotokieltä juhlistavien veistosten näyttelyyn musiikiksi. Niin, onhan tämä kiistatta todella rajatonta.
Trio on kuuleman mukaan nauhoittanut myös pitkäsoiton, jolla kuullaan vierailijoina saamelaisartisteja. Nyt kuullun perusteella jään odottamaan tuota albumia suurella innolla, mitä uusia rajoja vielä näemmekään taustapeileistämme silloin.
Mika Roth
Olimpia Splendid: Nicotinella
Fonal Records
Ja seuraavaksi jotain hieman erilaista.
Olimpia Splendid pisti tuoreella tuplasinkullaan allekirjoittaneen melkoiseen testiin, sillä kokeellista poprockia soittavan trion hypnoottinen musiikki on sekoitus oudosti viritettyjä kitaroita, mutaisia rumpusoundeja, kuiskaavia lauluja ja roskiksesta kantautuvaa kaikua. Tuossa lainattiin suoraan saatesanoja, jotka kiteyttävät kiistatta tavallaan joitain osia ryhmän ilmaisusta.
Muistin törmänneeni bändin vuoden 2015 pitkäsoittoon jossain, mutta todellisuudessa Nicotinella ja
Salajumppaaja pääsivät yllättämään täysin. Kitaroiden vireet ovat kiistatta kiistanalaisia, kun lähes seitsemän minuutin mittainen A-puoli huojuu halki säröisten maisemiensa. Periaatteessa biisissä ei ole paljoa mistä ottaa kiinni, mutta jauhavat kuviot ja miltei huomaamaton evoluutio pitävät siivun elossa. Eikä vain elossa, sillä riitasointuinen pyörre osaa vangita jotain mystistä näkymättömistä. Seuralaistaan asteen ahdistumattomampi Salajumppaaja lonksuttelee bassonsa varassa, kitaroiden rikkoessa ilmaa pikkuriikkisen nätimmin, säröisän herkkyyden koskiessa jälleen jotain. Jostain kumman syystä jo esikoislevyn sessioissa nauhoitettu biisi saatiin julkaistua vasta nyt.
Olisi helppoa ohittaa trion lo-fi vellonta, mutta juuri uuden pitkäsoitonkin ulos pistänyt yhtye on niin erilainen ja musiikillisesti askarruttava, ettei sitä tietenkään voi jättää huomiotta. Sitä paitsi: kummassakin biisissä on kasa oivia ideoita, muitakin kuin soundillisia.
Mika Roth
Ruaste: Laatuaikaa
JMJ
Kaikkihan sitä kaipaavat laatuaikaa, joten kun mökillä saunottelemassa käynyt
Ruaste pisti samalla reissulla kuusi uutta rallia nauhalle, niin laatuahan sieltä on pakko tulla. Avausraita
Taas mennään! laskee tuttuja sointuja olevan noin kolme, mutta mihin sitä enempää on ennenkään tarvittu?
Pyörää ei siis keksitä uudelleen, eikä sitä osata kiinnittää sen kummemmin kustomoituihin kieseihin, mutta silti ne pyörivät komeasti. Ehkäpä se jokin löytyy musiikillisesta suoruudesta ja suomalaisuuden tulkinnanvaraisia ihanuuksia ruotivissa sanoituksissa. Tai voisiko X-tekijä olla tamperelaisten kyvyssä ottaa amerikkalainen positiivisuus, josta nuijitaan jotain väkisinkin hymyn huulille nostattavaa tavaraa. Maailmahan on ikävä paikka ja
Nostalgiaa näkee menneet kuten näkee, mutta vastoinkäymisetkin voi kääntää voimaksi. Tuohon kun lisää vielä ihka oikeasti koukuttavat melodiat ja korniuden rajoilla tasapainoilevat sovitusratkaisut (jotka kuitenkin kantavat!), niin pakkohan tästä on vääntövoitto tamperelaisille julistaa
EP:n kylkiäisenä tarjotaan viisi livevetoa, joista ainoastaan Taas mennään! löytyy kokonaisuudesta myös studioversiona. Bonusten laadukkuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin näillä lisukkeilla paketin mitta lähenee jo pitkäsoittoa. Eikä kaikki silkkaa mättöä ole, kuten akustisesti vedetty
Plektran pumpuliset eläkepäivät hellyttävästi osoittaa. Laatuaikaakin on monenlaista.
Mika Roth
Synapsyche: God In Vitro EP
Alfa Matrix
Synapsyche on italialainen elektronista tanssimusiikkia lähellä EBM:n rajoja työstävä yhtye. Vokalisti
Katatronikin ja konevastaava
Mannequinetikin muodostama bändi on pysytellyt ihailtavan aktiivisena halki pandemian.
Tuoreella EP-levyllä kuullaan kaksi biisiä, joista nimiraita God in Vitro on uutta tuotantoa. Ykkösnumeron tukena soi
Graveless version viimekeväisestä
Silvertonguesta ja loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten näiden kahden kappaleen erilaisia remiksauksia vierailevien artistien/yhtyeiden toimesta. Kokonaismittaa kertyy näin koko komeudelle pitkälti päälle 50 minuuttia, eikä osa versioista ole juuri tunnistettavissa alkuperäisten sisaruksiksi, joten versioilla on myös tarkoituksensa ja pointtinsa.
Bolpavox löytää nimikappaleesta trancemaisen hypnoottista aaltoilua, jota olisi rohkeasti voinut viedä syvemmällekin pyörteen silmään.
Static Sektin näkemys nimiraidasta on melkoista aggrotech-junttaa, kun taas
Blue Ant tuntuu saavan eniten tanssipinta-alaa irti Silvertonguesta. Remix-kierroksen voitto lohkeaa kuitenkin
Rerumolle, joka taikoo nimibiisistä aivan omanlaisensa industrial-painajaisen. Nyt ollaankin viimein pisteessä, jossa musiikki muuttuu elokuvamaiseksi äänitaiteeksi.
Mika Roth
The Black Bubbles: Bitch (feat. Laura Prits) / The River
Lil’ Beast Records
Helsinkiläinen
The Black Bubbles ei arastele yhdistää musiikissaan 1960- ja 70-lukujen rockperinteen toimivimmiksi katsottuja puolia. Tuplasinkun kumpainenkin poski onkin omanlaisensa lävähdys keskellä kentän olennaista sektoria.
A-puoleksi nostettu
Bitch on tallinalaisen
Ziggy Wild -orkesterin vokalistin
Laura Pritsin kanssa narulle kiskaistu taidonnäyte. Korkeaoktaaninen ja matalavireinen rataohjus taittaa matkansa alle kolmessa minuutissa, luottaen lähinnä kertosäkeen melodiaan sekä rockin kaikkivoipaan vääntöön. Eikä suotta, sillä
The Rolling Stonesin biisistä on löydetty uutta murrettavaa, jos nyt alkuperäinen onkin aina alkuperäinen.
Kahdeksanminuuttinen
The River onkin sitten totaalisen toisenlainen tarina. Silkka vauhtiin pääsy ottaa puolitoista minuuttia, jonka jälkeen tahko jauhaa hitaasti, raskaasti ja totta puhuen vastustamattomasti. Eeppiseksikin äityvää menoa ei kuitenkaan kiskaista takalaittomaksi, vaan isot, isot vallitukset sekä vyörytykset tekevät tilaa hiljaisemmille osuuksille. En haluaisi mainita itsensä
Led Zeppelinin nimeä turhaan, mutta tämä ei olekaan turha tilanne. Lisää ja enemmän mustia kuplia, kiitos.
Mika Roth
The Last Prophecy: Hate Is My Mentor
The Last Prophecy on vuonna 2021 perustettu espoolainen bändi, joka soittaa melodista death metalia. Viime vuonna pari tuplasinkkua julkaissut ryhmä pitää kelpo julkaisuvauhtia yllä ja viiden raidan mittainen Hate Is My Mentor EP osoittaa hartioiden kasvaneen jo lyhyenkin matkan varrella melkoisesti. Mainittakoon myös, ettei viimevuotisia siivuja ole mukana ainuttakaan, vaan nyt mennään uudella kattauksella.
Ensinnä iskuvuoroon pääsevä sinkkunosto
Deranged on toki iskevä veto, mutta itse arvostan kakkosraita
Dead Foreverin koukeroisempaa, rahdun thrashille maistuvaa kaartelua. Edes lähemmäs kuuden minuutin mitta ei muodostu ongelmaksi, kun sovituskynästä osataan pitää kiinni ja jopa groovaavat elementit istutetaan nätisti mukaan potrettiin. Tuttujen aitojen ylitse pyrkii kapuamaan myös ankkuriraita
Course of War, joka ei myöskään valitse sitä aidan matalinta kohtaa.
Espoolaisten musiikki seisoo vahvasti omilla jaloillaan, mutta julkaisun selkeä demomaisuus ei tee oikeutta ja kunniaa materiaalille. Tärkeinhän on edelleen itse musiikki, mutta näinä runsaan tarjonnan päivinä muotoonkin kannattaa satsata entistä enemmän. Toivottavasti EP poikiikin ryhmän ansaitseman huomion ja avaisi näin heille ovia tulevaisuudessa.
Mika Roth
Lukukertoja: 2699
