Kouvolalaisen hardrockin klassikon ensimmäinen vuosikymmen

Kouvolalainen Peer Günt on eräs tiukimmista kotimaisista koskaan esiin nousseista englanninkielisen rockin edustajista. Rockin vuoden 1984 SM-kilpailujen voittajayhtye julkaisi seuraavan vuoden maaliskuussa kymmenen bluespohjaisen hardrockin klassikkoa sisältävän esikoisalbuminsa. Samaisen vuoden aikana Peer Günt loi maineensa eräänä Suomen kaikkien aikojen tiukimmista ja pian myös ahkerimmista livebändeistä. Yhtyeen vuosina 1986 ja 1987 ilmestyneet albumit Backseat ja Good Girls Don't... myivät kultalevyiksi. Tarkemmassa syynissä on Peer Güntin uran ensimmäinen vuosikymmen.

Kouvolalaisesta Peer Güntistä on muodostunut itselleni ehkäpä kaikkein keskeisin kotimainen englanninkielisen rockin edustaja. Yhtyeen ensimmäinen kokoonpano alkoi rakentua jo vuonna 1976 sen perustajan, kitaristi/solisti/biisintekijä Timo Nikin ympärille.

Useissa eri kokoonpanoissa uransa alkuvuosina toiminut yhtye julkaisi vuosina 1979 ja 1980 omakustannesinglet Don't Wanna Speeding / Never Said I'll Fall ja Animal Lover / Liqueur and Drugs. Singleistä ensiksi mainittu sisälsi hienoisia punkrocksävyjä, olihan Nikin suosikkiyhtyeisiin lukeutunut esimerkiksi Eddie and The Hot Rods ja jälkimmäisen paraatipuoli toi esimerkiksi Johnny Winteriin vertautuvana esiin hänen selkeää bluestaustaansa. Kakkossinglen b-puoli nauhoitettiin uudestaan Güntin vuonna 1986 ilmestyneelle lopulliselle läpimurtoalbumille Backseat.

Vuonna 1981 Johannan julkaisemana ilmestynyt single Woman on the Radio / Drivin' Like a Mad oli yhtyeen kokeilu kaikuheavyn saralla ja tuossa vaiheessa rumpalihirmu Teijo "Twist Twist" Erkinharju oli jo mukana yhtyeen lineupissa. Teijo "Tsöötz" Kettulasta tuli Peer Güntin nelikielisen taitaja vuonna 1983.

17. marraskuuta 1984 Günt voitti Rockin SM-kilpailut, vaikka päätyi itse asiassa tasapisteisiin Kolmannen naisen kanssa. Ryhdyin Güntin musiikin diggariksi SM-voiton myötä. Mielikuva kutsumustyötä tekevästä, todellisesta rockyhtyeestä syntyi ja säilyi. TV:n puolella Peer Güntin vakuuttavaa liverypistystä nähtiin seuraavan kerran jo alkuvuodesta 1985 Tilt-ohjelmassa.

Maaliskuun puolivälissä samaisena vuonna ilmestynyt ja TT Oksalan tuottama Peer Güntin nimeä kantava esikoisalbumi on osoittautunut erääksi aikakautensa englanninkielisen kotimaisen rockin todellisista virstanpylväistä. Sitä on tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi rähinälevyksi ja Güntin on todettu täyttäneen kaikki bändin vaatimukset myös kansainvälisellä mittapuulla.

Esikoisalbumin kappaleet olivat olleet olemassa jo pidemmän aikaa ja mainittu seikka selittää osaltaan biisimateriaalin huomattavaa vahvuutta. Päätösraitaa Way Back Home lukuun ottamatta kaikki Güntin debyyttipitkäsoiton kappaleet ovat olleet mukana yhtyeen keikkasetissä. Albumin avauskappale, bändin ideologian tiivistävä I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star, yhtyeen junakappaleista ensimmäinen ja ehkäpä kaikkein laadukkain, eli Train Train ja bluesahtava helmi Street 69 lukeutuvat vahvan kokonaisuuden kaikkein terävimpään kärkeen.

Bad Girls, Big Tits ja Wild Women edustavat tekstiensä osalta Güntin esikoisalbumin roiseinta antia, joskin niistä ensiksi mainittu lukeutuu musiikilliselta toteutukseltaan pitkäsoiton seesteisimpään antiin. Fuck the Jazzilla on tarjottavanaan todella iskevä riffi ja varsin vakuuttavaa jyräystä edustavat Hard Through the Night sekä Don't Wait for Us, joista jälkimmäinen sai 80-luvun loppupuolella joskus olla Güntin settien avauskappaleena.

Jo vuoden 1985 aikana Kouvolan kova trio lunasti paikkansa eräänä maamme kaikkein tiukimmista ja ahkerimmista live-esiintyjistä. Vuoden 1985 paras keikka yhtyeen itsensä mielestä oli Rantarock Virroilla, missä Günt sai jopa kolme encorea. Tiivis keikkaputki aiheutti yhtyeen sisällä pientä skismaa, mutta tilanne helpottui, kun loppuvuodesta 1985 ilmestyi mini-LP Through the Wall, jonka ansiosta keikkasettiin saatiin kaivattua uutta tuotantoa. Through the Wallin kappaleista keikkavakioiksi päätyivät She Was Here For Rock N' Roll, balladikaunokki Losin' My Mind sekä Red Chevy. Kappaleista ensiksi mainitusta yhtye työsti lisäksi musiikkivideon.

Loppukeväästä 1986 ilmestyneestä Güntin toisesta täyspitkästä ja kultalevyksi myyneestä albumista Backseat muodostui yhtyeen lopullinen läpimurtolevy. Se syntyi todella onnellisten tähtien alla, sillä albumin kymmenestä kappaleesta kahdeksan valmistui kahden viikon intensiivisessä luomisjaksossa. Vanhempaa tuotantoa albumilla edustivat ainoastaan Liqueur and Drugsin uusi versio sekä Ya Walk Alone, joka oli ollut keikkasetissä jo SM-kisojen aikaan.

Backseatin kirkkaimmat klassikkokappaleet ovat albumin raivoisa nimiraita ja toinen kiistaton merkkiteos Bad Boys Are Here, joka on varsin usein ollut Güntin settien avauskappaleena. Backseatin parhaimmistoon lukeutuvat lisäksi etenkin Hole in the Door, jälleen Nikin bluestaustaa hienoisesti esiin tuova I Take Your Money (and Honey) ja koskettava balladikappale Down By the Shadow.

Güntin vuoden 1986 keikkatahti oli todella tiivis, mutta silti kolmas täyspitkä albumi Good Girls Don't... saatiin julkaistuksi kesäkuussa 1987. Mainitulla pitkäsoitolla yhtyeen musiikillinen ilmaisu muuttui entistä revittelevämmäksi, mutta kenties myös aavistuksen yksioikoisemmaksi. Singleformaatissa ilmestynyt Bartender on eräs Güntin harvoista suurista hiteistä ja albumin toinen kiistaton klassikkokappale on yhtyeen harvalukuisen balladituotannon kenties upein yksittäinen edustaja Years on the Road. Kappale on niinkin iäkäs, kuin vuodelta 1982 ja tuolloin se totteli nimeä I Started Again.



Syksyllä 1987 ilmestyi mini-LP Bartender, jonka laadukkainta antia edustavat sen b-puolelle sijoitetut neljä Tavastialla taltioitua livebiisiä. Vuosina 1987–1988 Güntin keikkatahti oli huipussaan ja mainittujen vuosien kevättalviin ajoittuivat Hard Rock Tourit, joilla Kouvolan pahojen lisäksi soittivat Kuusamon hyvät, eli Zero Nine ja Helsingin rumat, eli Backsliders.

Neljännen albuminsa Fire Wire Günt sai valmiiksi joulumarkkinoille 1988. Sen kymmenestä kappaleesta bluescoveria Rock Me Baby oli soitettu jo Kettulan trioon liittymisen aikaan ja Young Man's Dream oli todella vanha Nikin sävellys. Edeltäjiään hieman hienostuneempaa soundia edustavan albumin huippuhetkiin lukeutuvat etenkin rullaavan riffin sisältävä Moses on the Mountain, myös singleformaatissa ilmestynyt Wake Me Up ja upeasti bluesia huokuva Handful of Sand.

80-luvun lopuksi Güntin diskografiaa täydensi kokoelma Years on the Road, joka sisälsi 12 Günt-diggareiden rakastamaa klassikkokappaletta yhtyeen tuotannosta vuosien 1985–1988 väliltä. Itse ehdin todentaa Güntin liverypistystä 80-luvun aikana kahdesti, eli vuoden 1987 Ilosaarirockissa ja toukokuussa 1989 Kuopion jäähallissa. Etenkin jälkimmäinen, settilistassaan runsaasti Fire Wiren tuotantoa sisältänyt keikka jäi mieleen varsin laadukkaana.

90-luvun alkajaisiksi Günt teki ainoastaan kolmanneksella tavanomaisesta kalustostaan klubirundin, jonka settilistoissa oli runsaasti covereita ZZ-Topin, Ted Nugentin ja Johnny Winterin kaltaisilta nimiltä. Kesän korvalla 1990 ilmestynyt viides pitkäsoitto Don't Mess with the Countryboys oli legendaarisen Nikki-Kettula-Erkinharju -lineupin viimeinen todellinen mestariteos sisältäen muun muassa videobiisiksi päätyneen upean You Let a Good Man Gon, raivoisan avausraidan When Hell Breaks Loose ja Nikin kekseliään instrumentaalikappaleen E4.

Vuosien 2000 ja 2005 välillä tsekkasin kutakuinkin kaikki lähiseuduille osuneet Peer Güntin keikat. Niistä ovat jääneet erityisesti mieleen Kuopion Rock Circus tammikuussa 2000, Kuopion Wanha Satama heinäkuussa 2001 ja legendaarisen lineupin viimeisiin esiintymisiin lukeutunut keikka Puijonsarvessa lokakuussa 2005. Rock Circuksessa soitettu keikka oli ikimuistoinen myös siksi, että sen edeltäjästä oli kohdallani ehtinyt kulua reilut kymmenen vuotta. Güntin Rock Circus- keikkansa jälkeen seuraavana iltana Tavastialla soittamasta keikasta taltioitiin Yle TV1:ssä ohjelmasarjassa RRROCK! nähty, hieman lyhennetty konsertti.

Wanhan Sataman keikka jäi mieleen paitsi tiukkuudellaan myös ennätyspitkällä setillään ja Puijonsarven keikka oli historiallinen sisältäen muun muassa todentamistani kaikkien aikojen onnistuneimman Backseat-versionnin. Bluespohjaisen hardrockin edustajana ja livebändinä Peer Günt edustaa maassamme ainutlaatuista tasoa ja yhtyeen diskografiaan sisältyy myös liuta tyylilajissaan muotovalioita biisejä.

Pertti Pulkkanen