Omakustannealbumit � Helmikuu 2023

Beautiful Animal: Beautiful Animal

Melodisen kitararockin ja rauhallisemman poprockin parissa ty�skentelev�n Beautiful Animalin sinkuista pari on tullut jo aiemmin k�sitelty� Desibeli.netin pienjulkaisukoosteissa. Upean maalaileva Sea keinutti rauhaisasti syliss��n syksyll� 2021.

Kyseist� herkkua albumilla seuraa taasen groovaavalla bassolinjalla ja kelpo blues-otteella ryyditetty Ladyshow, joka oli jo niin ik��n tuttu numero. Hyvi� raitoja kiistatta kumpainenkin, vaan onko kiekko enemm�nkin kuin vain t�h�n menness� kuullun summa?

Peruasiat ovat ainakin kunnossa, sill� Beautiful Animal osaa mit� selvimmin ty�st�� hitikk�it� poprokkiksia. Hyv�ll� tavalla yksinkertaiset ratkaisut ja tavoillaan rikkaat ��nimaisemat t�ydent�v�t toisiaan, eik� kappaleita venytet� puolikuoliaiksi. Multicolourflower on retroisissa vetimiss��n, kuin palanen The Blondien parempaa puolta ja rouheammin bluesrockin kaivoksilla h��riv� Roller rullaa kelvollisesti laakereillaan. Biisin roisimpaa soundia olisi voinut rohkeamminkin tuoda esiin pitkin levy�, mutta otetaan kiitollisina vastaan nyt sekin mit� saadaan.

Viimeisimm�ksi sinkuksi valittu Candlelight saa kunnian avata pitk�soiton ja supersvengaava siivu tuokin esiin orkesterin parhaita puolia kustannustehokkaassa paketissa. Mittaa kertyy albumiversiolle l�hes viisi minuuttia, mutta kynttil�n liekki palaa kirkkaana alusta loppuun saakka. Hieno hetki on my�s Summer 2020, vaikka kyseinen koronakes� asettikin aikoinaan rajoituksia normaalille el�m�lle ihan kyll�stymiseen asti.

Beautiful Animal on niit� orkestereita, joiden musiikki ei aluksi kuulosta kovinkaan uraauurtavalta tai vallankumoukselliselta. Mutta kun siivuja soittaa toistolla l�htee jotain kummaa tapahtumaan. Ensin tuo biisi muistuu mieleen tuosta kohden, t�m� melodia onkin per�isin tuolta raidalta ja albumin l�pi kuuntelu j�tt�� kerta kerralta enemm�n k�teen. Se jos mik� on mielest�ni hyv�n levyn ja kehityskelpoisen b�ndin merkki.

Mika Roth

---

Florist: Kosket

Yll�tyin itsekin tajutessani, ett� siit� on kulunut jo useampi vuosi, kun arvioin Floristin liev�� h�mmennyst� aiheuttaneen Let�s Testa Rossa -albumin. Kyseinen kiekko py�ri hyv�n aikaa k�siss�ni, ja mielest�ni kuuntelin sit� viel� t�m�nkin vuosikymmenen puolella. Kuopion post-rock mestarit saivat aikoinaan kokkareita soundeista ja tuotteen viimeistelem�tt�myydest�, mutta ydin oli jo tuolloin kohdillaan.

Viisi raitaa t�ytt�v�t j�lleen vaivatta pitk�soiton mitat ja instrumentaalibiisien nimet edustavat yhtyeelle ominaista kummaa huumoria, tai siten selitin itselleni mm. otsikot Erikeepperi ja Spacispaci. Otsikoiden takana b�ndin post-rock on jalostunut ja jylhistynyt kummasti, ilman raskasta p�n�tt�mist�. Kolmella kitaralla luodaan tarvittaessa melkoinen metakka, mutta ��nihurrikaanit pidet��n palvelijoina.

Itse asiassa albumi on yll�tt�v�nkin rauhallinen, jos mittatikkuna pit�� melua. Pituutensa puolesta keskusteokseksi nouseva Miksi kosket humisevat, kun l�hestymme rakentaa alkupuolen kaarensa huiman simppelist� kuviosta. Toki l�hemm�s yhteentoista minuuttiin mahtuu my�s runtua, mutta j�nnitteiden rakentamisessa viisikko on astunut huimia askeleita eteenp�in. Kyse on lopulta suhteellisen pienist� oivalluksista, painotuksista ja muutoksista, mutta kaikki pelaa lopputuloksen koriin.

Sinkuksi valittu 40/40 edustaa ter�v�mp�� laitaa ja korostaa isompaa ��nimaisemaa, jossa efektoidut kitarat kerrostavat kakkua kilvan. Vaan nytkin muistetaan pys�ytt�� hetkeksi karuselli, tai ainakin kevent�� isoksi k�yv�� kuormaa. Juuri t�ss� ikiaikaisessa vuoksen ja luoteen vedossa Florist on l�yt�nyt kultaisen leikkauksensa, pit�vimm�n erikeepperins� tai kohisevimman koskensa, ihan kuinka vain.

Sovitusten puolella osataan my�s ravistella kuulijoita mahdollisista transsitiloista py�r�ytt�m�ll� toistuvasti s��nt�kirjaa ja soundikarusellia. Loistava kuvio ja vaihe saatetaan hyl�t� joskus k�sitt�m�tt�m�n nopeasti, h�t�isestikin, tekisi mieli todeta, mutta niin vain nimenomaan kokonaisuus pelitt��. Kukkia yhtyeelle!

Mika Roth

---

Heikki & Haukat: Lauluja lent�misest�

Kun b�ndi� kehdataan/uskalletaan siteerata suomenkieliseksi Marillioniksi on syyt� olla varuillaan. Britit olivat, ja ovat monelle edelleen, progerockin j�ttil�isi�, joiden katalogista l�ytyy melkoisia teoksia. Imatralainen Heikki & Haukat osuu kuitenkin kohteeseensa Linnut palaa Kesolaan -raidalla, mit� my�s saatekirjeess� mainostetaan. Eik� siin� viel� kaikki, ei l�hesk��n, sill� seuraavaksi soiva Lentop�iv� osaa soundata yht� aidolle reggaelle kuin The Blondie, mit� nyt suomisoul rikastaa v�lill� menoa. Ja t�m� on vasta alkua.

Lauluja lent�misest� on albumillinen biisej�, joissa kaikissa k�sitell��n jollain tavoin lent�mist�. Toisinaan ohuehkot kyh�elm�t tuskin kantisivat edes Ikarosta, v�lill� siivet ovat vahvoja kuin ter�s, mutta ainakin Heikki & Haukat on takonut kasaan uniikin albumikokonaisuuden. Tyylins� puolesta yhtye poukkoilee vailla mink��nlaista suuntavakavuutta kitarapoprockin eri alagenrejen v�lill�, mink� allekirjoittanut on taipuvainen kirjaamaan miinukseksi.

Mutta jos unohdetaan musiikillisesti ehyt albumi, niin onhan kiekolla hetkens� � tarkemmin ajateltuna useampikin sellainen. Uuden aallon kanssa kolisteleva Siipiveikko on rapsakan ter�v� rokkailu ja sielukkaan bluesrockin tienristeyksess� irvistelev� Piru lunastaa ison nimens�. Nyth�n kelpaisi jo itsens� Dumari verrokiksi, niin on tikkuista ja tulista. Ou jee!

Mist�h�n lienee nimens� saanut taas avausraita Sinatra, mutta tuossa halailuun taipuvaisessa folkpoppiksessa on ansionsa sek� tarttumapintansa. Ja erityisesti levyn avaajana Sinatran siniset silm�t lumoavat eteeristen ��nimaisemien hyv�illess� korvia. Hauraan herkk� on my�s toisessa p��ss� kiekkoa tunnelmoiva Seppele, joka saa pohtimaan hetken taikaa, ��rett�myytt�, radioaaltojakin.

Ei t�st� uutta progerockin merkkiteosta tainnut kehkeyty�, mutta Heikki & Haukat luo joitain lumoavia hetki�. N�ist� parhaimmillaan taianomaisista palasista syntyy kiistatta erilainen albumi, jonka siivet saattavat muotonsa, rakenteensa ja vieh�tt�vyytens� puolesta jakaa mielipiteit�, mutta ainakin ne kantavat pitk�lle.

Mika Roth

---

Kylm� hiki: Kylm� hiki

T�m� Kylm� hiki valahti itse asiassa otsalle jo loppukes�st�, mutta Desibeli.netin toimitukseen tieto rohmuisesta punkrockista ehti vasta t�m�n vuoden puolella. Kyseess� ei siis ole en�� ihan tuore kiekko, mutta hei � albumin saa lunastettua itselleen upeana vinyylin�. Harmillisesti toimitukseen saapui vain hikisen kylmi� digitiedostoja.

Kouvolassa vuonna 2016 perustettu punkrockpumppu on ainakin t�ll� julkaisulla luotettavassa trio-muodossa, eik� t�ss� muita kaivatakaan. Mika laulaa ja soittaa s�hk�kitaraa, Atte vastaa rummuista ja Jake sitten kaikesta muusta. Tuo muu pit�� sis�ll��n ensisijaisesti bassottelua, mutta herran sormet osuvat my�s urkuihin ja taustalaulutkin luonnistuvat multitaitajalta.

Punkissa on parhaimmillaan/pahimmillaan kyse siit�, ett� kaikki tehd��n itse. Tuota filosofiaa edustaa t�m� levy, jonka yhtye on ��nitt�nyt treeniksell��n. Miksaus ja masterointikin on pidetty omissa k�siss� ja karheustakuu t�yttyykin ongelmitta, vaan Kylm� hiki ei ole yhden tempun poni. Postpunkin ja psychobillyn kanssa rajaa ennakkoluulottomasti jakava Kujakolli blues on melkoinen jyr�, jonka sielussa lep�� kiistatta blues � kouvolalaiseen tapaan. MacGyver osoittautuu taas sellaiseksi ykk�sketjun posaukseksi, ett� k�vytkin siin� r�j�htelev�t ja s�hk� r�tisee.

Jos olisin sattunut saamaan vinyylin arvioitavaksi, niin olisin taatusti arvostanut B-puolen korkkaavaa J�niksen vuosi -siivua viel�kin enemm�n. Siin� miss� Karmiva meno sulkee A-puolen hiukan siipi maassa, niin nyt r�pytell��n v�litt�m�sti taivaalle. Antimateriaa on kummallinen ankkuri, joka molskahtaa jonnekin popimman kitararockin ja l�hes iskelm�m�isen kaihon vesille. Eik� siin� mit��n, sill� punkahtava perusvire pit�� huolen siit�, ettei homma pliisuunnu �ll�s�p�ksi pusuiluksi.

Hikih�n punkin paukkeessa tulee, mutta ei mitenk��n inhan kylm� sellainen. Ehei, nyt kuumottaa ja tekee mieli pomppia pitkin k�mpp�� ja soittaa samalla (huonosti) ilmarumpuja. Jos ette muuten usko, niin kuunnelkaapa suorastaan harmoninen Alisessa tavataan. T�st� b�ndist� on moneksi.

Mika Roth

---

Sir Martti: Guinnessin enn�tysten kissa

Sir Martti, joka tunnetaan my�s nimell� Martti Sirkkola, on helsinkil�inen muusikko ja tuottaja, jonka soololevy on kissamaisen kummallinen ker� lankoja. Guinnessin enn�tysten kissa -albumi on, saatesanoja lainatakseni, konseptilevy ilman genrerajoja. Levyllist� lauluja sitookin yhteen l�hinn� niiden teemasto: kissat. Vaan riitt�v�tk� yhdeks�n el�m�� halki pitk�soiton?

Sir Martti sinkoilee genrejen v�lill� kuin superponnahtava superpallo, joten ehyest� ja h�iri�tt�m�n virtaviivaisesta taidekokemuksesta haaveilevat konseptilevyjen rakastajat tulevat pettym��n katkerasti. Nyt kaikki popin, rockin ja progen l�hitienoilla oleva on mahdollista, eik� mik��n ly�nti pamahda kisukent�ll� takalaittomaksi. Vokooderipoppi saa siis maalailla, punkahtava kitararock paukkaa ja hiphopahtava rappailu rapata sein�t ja katot t�yteen riimej��n.

Ent�p� sitten levyn oletettava kohdeyleis�, eli kissaihmiset ja kissojen kanssa el�m�ns� el�v�t? L�hipiirin otannan perusteella kissat pit�v�t kummallisemmatkin kappaleet elossa, koska teema on niin ihkuihanainen. Enk� l�hde kiistelem��n sill� rap-raita Rapinamestari (oppikirjarontti vs. guinnessin enn�tysten kissa) ja loungeh�r�poppailu Suuri ongelma viskaavat etunen�ss� s��nt�kirjan oksasilppuriin.

Mit� siis voin ensinn�k��n sanoa ja pohtia ��neen? No, napsaistaan albumista pari n�ytepalaa turkin sile�mm�st� p��st�. S� olit niin pehmee oivaltaa oman �ljyisyytens� ja garageinen h�lm�ilyrokkailu 1000 100 painaa tuhatta ja sataa p�in kaikkia punaisia valoja. Mutta jos muodot ja ratkaisut vaikuttavatkin sekop�isilt�, tiukka taitotaso korjaa kummasti kolhuja. Totta on my�s se, ett� biisien ytimist� paljastuu kerran toisensa j�lkeen toimivia melodioita, ideoita ja ratkaisuja.

Sir Martti saattaakin vaikuttaa l�ylynly�m�lt� kyl�hullulta ja kissanmintusta �verit vet�neelt� h�rh�lt�, mutta se on vain roolia - ainakin osittain. Saapasjalkakissamme seitsem�n peninkulman saappaat ovatkin aitoa taikaa, joten nostan valkoisen lipun ja kolminkertaisen el�k��n-huudon montypythonmaiselle h�lm�ilylle.

Mika Roth

---

The Mint Freaks: The Mint Freaks

Klassista kitararockia hymynkare suupieliss��n veivaava The Mint Freaks tuli tutuksi toissavuoden lopulla, kun yhtyeen debyyttisinkku Delusional Man osui onnekkaasti kohdalleni. Sittemmin on ilmestynyt pari muutakin sinkkua, joista boogierokkaava Stonehead on mahtunut mukaan albumin viralliselle osuudelle.

Kokeneista rock-ketuista koostuva trio ei annakaan veturinsa lev�t�, vaan nyt painetaan t�ydell� h�yryll�. Stoneheadin suoraviivaisesta Rolling Stones -rypistelyst� siirryt��n vaivatta No Time for Mr BS -raidan maalailevampaan kaarteluun. Nostan uudelleen esiin jo sinkkuarviossa lausutun Status Quon sek� The Whon, sill� n�enn�isen yksinkertaisen kudelman alta l�ytyy yll�tt�vi� pikku lisi� ja herkkuja. Yksityiskohdat, niist� voikin l�yt�� t�m�n albumin merkitt�vimpi� osasia.

Hienosti kiertoaan hy�dynt�� my�s Spring is Here, joka yhdess� Casting Stones Against the Windin kanssa saa toistuvasti pohtimaan progerockin vanhojen mestareiden hellemp�� otetta. The Mint Freaks osaakin ovelasti pit�� pienen pr�ssin jatkuvasti p��ll�, mutta pystyy silti luomaan biisien sis�avaruuksiin rikkaita lis�tiloja. Biisej� biiseiss�, kuvia kuvissa.

Ent� mit� sitten sanoa virallisen albumin sulkevasta Too Stoned to Play (Properly) -leijuilusta? Ilmassa on sankkaa Kingston Wallin ja ehk� jonkun muunkin tuoksua, kun sin�ll��n ripe�sti kaarteleva siivu ottaa ilon irti yhdentoista minuutin mitastaan. V�lill� poiketaan trippailemassa folklammella, akustisten kitaroiden napatessa ruorin itselleen � mutta vain pariksi minuutiksi. Syyst� tai toisesta viimeisin sinkkubiisi Dulce Et Decorum Est on alennettu bonusraidaksi, mutta Film Noir -henkinen h�myily tekee osansa seremonioiden sulkijana. Latina pelaa aina.

Rock�n�roll el�� ja hengitt��, etenkin kun The Mint Freaksin kaltaiset puurtajat jatkossakin h�mment�v�t vesi�. B�ndin itsens� mukaan nimetty debyyttialbumi on kumma lintu, ihan jo osiensakin puolesta, mutta mahdollisuuden avautuessa menisin kyll� viihtym��n minttufriikkien keikalle, siell� saa taatusti kokemuksia.

Mika Roth