Sinkut - Tammikuu 2023
Dead Serenity: Evanecent
Dead Serenity on melankolista melodista metalia soittava bändi pääkaupunkiseudulta. Ryhmä on hiljalleen valmistautumassa esikoisalbuminsa julkaisuun ja Evanecent on tulevan kiekon toinen sinkkulohkaisu. Ryhmän juuret ulottuvat pandemiaan edeltäneeseen aikaan, joten aivan untuvikoista tässä ei ole enää kyse ja viisivuotinen historia kuuluukin positiivisena varmuutena, sekä tyylin asianmukaisena hallintana.
Melankoliaan taipuvaista metallia ja muuta raskasta musiikkia on luotu tässä maassa huimat määrät. Niinpä rima kohoaa jo lähdössä korkealle, etenkin kun soundissa on aistittavissa melodisemman death metalin voimaa ja eeppistä jylhyyttä, jota monipuoliset vokaalit vain korostavat. Mukana on raakaa kärinää ja melodista tyylittelyä, eikä rytmiryhmä tyydy latteaan peruskomppiin, vaan paiskoo töitä hartiavoimin. Häivytysloppu tuntuu kaiken kuullun jälkeen lähes huijaukselta, mutta ehkäpä tulevalta When Worlds Turn To Gray pitkäsoitolta löytyy mittavampi versio. Muuta huomautettavaa tässä ei juuri olekaan.
Mika Roth
Heinonen & Aikamme Mieskuvat: Karjala takas!
Eclipse Music
Karjala takas! Noin karjaisee
Heinonen & Aikamme Mieskuvat, vaan nyt ei kaivata vanhoja heimorajoja takaisin, vaan suunnataan suoraan baariin ja kaipaillaan menneitä paremmiksi miellettyjä aikoja. Muistelun muodoksi on suodattunut kevyesti iskelmäpitoinen poprock ja iloisen svengin alleviivaava tekopirteys lähes tarttuu hihasta. Huutomerkki otsikon nimessä ei siis korosta biisin potentiaalista punkkiutta, vaan nyt kaipaillaan aikoja, jolloin 'iso kolmonen' piisasi tilauksena hyvin baarin henkilökunnalle ja jukeboksista löytyi Lambada.
Kertoja kulkee baarista toiseen, mutta pöytien hienot silkkiliinat eivät nosta tunnelmaa, saati lohduta. Ei kun sitä haluaisi vain peruskolmosen muovituoppiin ja nauttia sen ilman small- tai bigtalkkeja. Nostalgia ja pirskahteleva huumori värittävät pitkästä aikaa Helsinkiin saapuneen reissaajan ja potentiaalisen kännääjän aatoksia, jota mikropanimoiden tuotteet eivät kiinnosta. Onneksi rapeahko ja melodisen pyöreä rock ei ole bulkkia, eikä tekstin puolella lagermainen laimeus pilaa fiilistä. Siispä Karjala takaisin ja muovituoppiin, kiitos.
Mika Roth
Hullu Pappila: Aallonpohja
Humu Records
Hullu Pappila on poikkeuksellisen jännittävä tapaus. Suomenkielistä poprockia progehtavasti ja modernisti esittävä orkesteri näet osaa välttää osapuilleen kaikkien viistämiensä genrejen selvimmät ja helpoimmat yleispiirteet. Aallonpohja soikin raikkaan erilaisena kummajaisena, ollen samalla ensimmäinen singlemaistiainen keväällä julkaistavalta EP-levyltä.
EP:nsä yhdessä äänittänyt, tuottanut, miksannut ja masteroinut duo on yhtä kuin laulaja/komppikitaristi
Aapo Pärssinen ja multi-instrumentalisti
Touko Kemppainen. Jälkimmäisen säveltämä ja ensinnä mainitun sanoittama kappale leijuu kuin lehti tuulenpuuskassa, tai kaarnalaiva eloisassa purossa. Biisi poukkoilee ja polveilee pehmeää melodisuutta korostaen. Aallot liikkuvat edes ja taas, äänet nousevat ja laskevat jotenkin lohduttavasti ja tyynnyttävästi, toistaen kuvioitaan mutta samalla alati kehittyen. Siivua kuuntelisikin vaikka loputtomiin, joten tässä on jotain todella ainutlaatuista talven sydämessä nautittavaksi.
Mika Roth
J. Räävi: Maan mä vaan
J. Räävi on musiikillinen projekti, joka perustuu
Jari Räävin kynäilemiin kappaleisiin. Tarina ei kerro kuinka suuri ryhmä on ollut studion puolella musiikkia ikuistamassa. Juuret juontavat ainakin kevääseen 2021 asti ja tuottaja
Sami Heikkilälle annetaan kunnia musiikin lopullisen muodon asteittaisesta löytymisestä ja jalostumisesta. Paljon ei tietoa ole muutenkaan jaossa, joten hiljaisempaa laitaa suosiva kappale saa puhua itsensä ja tekijöidensä puolesta.
Folkahtava biisi rakentuu hitaaseen kulkuun ja kuvioon, jossa tunnelmallisuus on avainsana. Niin tekstissä kuin musiikissa vallalla on aaltomainen toistuvuus ja seesteisyys, josta jäävät puuttumaan terävämmät piikit. Soittimia on oikeastaan aika vaikea erottaa toisistaan, eivätkä toisiinsa sekä kaikkeen muuhun nivoutuvat lauluraidatkaan lähde rikkomaan isoa, lempeää ja asettunutta kuvaa. Kellon mukaan aikaa kuluu vain reilu neljä minuuttia, mutta tämä on taas niitä siivuja, joiden kohdalla aika muuttuu suhteelliseksi – hyvällä tavalla.
Mika Roth
Järvinen: Apina
”Kivääri, lapio vai tunti etumatkaa?” Siinä kysymys, jolla pitkää sinkkuketjuaan jatkava
Järvinen avaa uusimman sinkuransa. Raflaavasti heitetty alkukysymys ja kansikuvan päräyttävä B-leffamaisuus nostavat odotuksia ainakin allekirjoittaneen leirissä, eikä Apina ole tietysti muuta kuin äärimmäisen garageista alkurockia. Luojan kiitos huumoripuoli on pidetty minimissään, eikä kädellinen ystävä kipaise naama virneessä banaanipuuhun Kekkosen perään.
Mihin tässä neljässä minuutissa sen sijaan päästään, on tiukan garage-rallikoneen tulikuuma takapenkki. Tekijänsä kiertotalousrokiksi nimeämä muoto kiistatta twistailee ja pistää parit yllättävät voltit räimeensä sekaan. Me kaikki olemme siis apinoita, hiukan keskivertoa viisaampia sellaisia, mutta minkäs sitä biologialle voi. Nopeiden pyräysten välissä Järvinen uittaa lammessa melodisempia koukkuja ja garagesta onkin joskus vain pieni evoluution loikka
Stam1nan modernin metallin virtaan. Toimii kuin lapio apinan naamaan.
Mika Roth
Kalle Keto: Rakas
Viral Music Finland
Kalle Keto on laulaja/lauluntekijä, jolta löytyy kuuleman mukaan albumillinen musiikkia pöytälaatikosta. Pandemian aikana sinkkuja on viimein ryhdytty pistämään ulos ja Rakas onkin jo neljäs julkaisu. Tyylillisesti Keto osuu jonnekin modernin popiskelmän ja suurilinjaisten balladien välimaastoon, kuulumatta kuitenkaan selvästi millekään puolelle mitään tiettyä aitaa.
Rakas on kappale, joka on selvästi syntynyt läheisen poistumisesta. Tekstissä ei täysin tyhjentävästi paljasteta, että miksi ja miten ero on syntynyt, mutta yhtä kaikki kipu ja kaipuu ovat isosti läsnä. Suuri musta aukko sydämen kohdalla saa pohtimaan kaiken tarkoitusta ja jatkamisen järkevyyttä, kaiken kiepsahdettua nurin niskoin. Ahdistus kaikuu soundeissa ja hitaan biisin valtaisissa halleissa, joissa huudot saavat vain kaikua ja kaikua ja kaikua. Tymäkät konesoundit, avara sovitus ja hetkittäin efektoidut vokaalit luovat surrealistisen ahdistuneen ilmapiirin, joka ei tukahduta vaan saa tuntemaan jotenkin voimakkaammin.
Mika Roth
Linna: Äiti Teresa
Simppelisti nimetty
Linna on kolmen kokeneen lauluntekijän kopla, joka luo lämminhenkistä ja hiljaista pop-musiikkia singer/songwriter -viballa. Kolmikko sai sinkullaan muistelemaan vanhaa vitsiä, että miksi kutsutaan tyttöystävätöntä muusikkoa. Vastaushan on tietysti: kodittomaksi. Äiti Teresa ei ole kappale pyhimysmäisestä hyväntekijästä kaukaisilta mailta, joka pelastaa lapsia, vaan oman kriisiprojektinsa rakkaasta heittiöstään löytäneestä arjen taistelijasta. Kertoja kertoo poprockballadin muodossa, kuinka jalo onkaan tuo kaiken (ainakin toistaiseksi) kestävä ihminen.
Tarinan kulma on kiistatta yllättävä, mutta moninaiset yhteneväisyydet ns. todellisuuteen saavat tunnustuksen vaikuttamaan mitä aidoimmalta. Osuvaksi on luettava myös pääosin akustinen muoto, jossa mies & kitara taustoittavat polaroidmaisin otoksin Äiti Teresan loppumattomalta vaikuttavan kärsivällisyyden todellista syvyyttä ja mittaa. Laulu on pehmeää, samoin akustisen kitaran soundi ja epäilenpä biisin puristavan myös muutamasta silmäkulmasta kosteutta. Tietysti puolittain salaa, koska niin asiat vain ovat.
Mika Roth
Mistolan Lasiset Linnut: Palataan paratiisiin
Hienosti nimetty
Mistolan Lasiset Linnut on suomenkielistä poprockia kaiho ja menneet vuosikymmenet mielessä soittava orkesteri. Kokoonpanon jäseniltä löytyy runsaasti kokemusta muista yhtyeistä, joissa on ehkä rahdun rosoisempaa soundia, mutta nyt silitellään myötäkarvaan ja melodisesti. Yhtyeen ydin on biisinkirjoittaja
Juhani Mistola, jonka vastuulla on myös kitara, isompi osa vokaaleista sekä toisinaan mandoliinikin.
Palataan paratiisiin -siivu kertoo oman pienen paratiisin kaltaisen paikan etsimisestä. Maailmaa voi kulkea ristiin rastiin vaikka loputtomiin, mutta ehkäpä tie ei sittenkään voita kotilieden lämpöä. Tosin paratiisi saattaa tässä tapauksessa löytyä menneisyydestä, johon palaaminen on oletettavasti haastavaa. Kaihoisaa siis on, melanolistakin, mutta angloamerikkalaisen poprockin säännöstö veistää biisistä kuitenkin jotenkin vain kohottavan ja positiivisen. Paratiisi saattaa olla menetetty, mutta jo silkalla muistolla kestää huomisen. Pinnat myös täydellisesti istuvasta kitarasoolosta ja upeista naistaustalauluista, joita kumpaakaan ei ylipelata.
Mika Roth
Niina Annika: Otava
Soolouralle siirtynyt
Niina Annika on jo ehtinyt julkaista useammankin soolosinkun, mutta tähdistä ja erilaisista tähtitaivaista nokkelin vertauksin kertova Otava on ensimmäinen kappale joka osui kohdalleni. Ja onneksi osui, sillä lämmin lauluääni, folkin vienot vetäisyt ja countryn heleä kosketus lumoavat ajan reiluksi neljäksi minuutiksi. Otavan voi nähdä vain yöllä, ja paremmin yön puolelta löytyvästä vetovoimasta tämäkin biisi on ymmärtääkseni syntynyt.
Vokaalit, akustinen kitara ja pinnalla kaarteleva viulu ovat kaikki tuiki tärkeitä palasia, mutta vasta osaset yhdessä ja oikeissa asennoissa muodostavat jotain suurempaa. Aivan kuin Otava koostuu itse asiassa hyvinkin erilaisista asioista, joiden asettuessa näkökulmastamme tuttuun ja ainutkertaiseen muotoon tapahtuu jotain. Tekstissä tunnustetaan rakkautta, yön kaihoa, lemmen voimaa ja kaiken syklisyyden oivaltamista, joka ei suinkaan lannista vaan ennemminkin antaa vain lisää voimaa. Yö on tähtien aikaa.
Mika Roth
NO EI!: Viimeinen valhe
Rolling Records
Jälleen kerran voimme todeta, kuinka suunnaton positiivinen voima negatiivisuus voikaan olla. Suomalainen hardcore-/punk-yhtye
NO EI! näet täräyttää tiskiin sellaisen sinkun, että nimen huutomerkki on aukottomasti perusteltu. Ensimmäisen sinkkunsa Capitol Hillin mellakoiden jälkimainingeissa synnyttänyt yhtye muistuttaa, että ken populistisia rääväsuita lähtee seuraamaan, hän ottaa samalla vastuun omista tekemisistään, sanomisistaan ja niiden kaikista seurauksista.
Biisi on tiivis paketti. Reilu puolitoista minuuttia klassiseksikin laskettavaa hc-punkin pauketta, jossa seistään kaasupolkimen päällä ja pidetään tiukka taisteluirvistys naamalla. Vauhti on vain tiettyyn pisteeseen saakka voimaa, mutta näissä kohdin onkin sopivaa nostaa esiin jäsenistön aiemmista bändeistä karttunut kokemus ja sen kautta syntynyt näkemys. En kuitenkaan lähde tiputtelemaan nimiä, koska se vain siirtäisi huomiota pois itse aiheesta, eli mahdottoman kovasta punk-biisistä. Muistetaan siis riehua asianmukaisesti siellä missä se on sopivaa, kuten vaikka NO EI! -yhtyeen keikoilla, ja muistetaan myös tämä: valhe on aina valhe.
Mika Roth
Philes: Explain
Debyyttisinkkunsa julkaiseva
Philes on tätä kirjoitettaessa kahden hengen muodostama poprock-yhtye, josta ei juuri tietoja löydy kaikkitietävän verkon puolelta. Tietojen niukkuus voi olla osa mystisyyttä luovaa puolihiljaisuutta, mutta ainahan musiikki jotain kertoo. Explain-sinkku vilauttelee ainakin selviä kitararockin ja kasarisen synapopin valttikortteja nuttunsa alta, joten astahdetaan jälleen huoneen varjoisammalle puolelle ja annetaan äänten puhua kielillään.
Nopeasti naksahtelevan synarytmipohjan päälle kohoaa välittömästi naisvokalistin ääni, joka ei varsinaisesti tunkeudu valokeiloihin, mutta ei myöskään tyydy seinäruusun osaan. Synteettisiä ja nähtävästi ainakin osin 'luonnollisempia' äänikerroksia kertyy melkoinen pino, biisin avaruuden ja soundien kirkkauden kärsimättä moisesta toiminnasta lainkaan. Tuotantopuoli ansaitseekin propsit työstään, jonka ansiosta monipuolinen kuulostaa ilahduttavan yksinkertaiselle ja avarampikin kattaus mahtuu pieneen tilaan.
Mika Roth
Roisto: Tornio
TSA Records
Roiston suomenkielisessä rockissa on tilaa niin rosolle, soraisille äänille kuin arpikudoksillekin. Olikin monin tavoin sääli, että uusia uria rohkeasti availlut
V-pitkäsoitto ilmestyi juuri pandemian kynnyksellä. Olihan kiekko epätasainen, mutta punkahtava, grungehtava ja toisinaan myös popahtava rockin roiske oli manaamassa esiin uusia mielenkiintoisia muotoja. Hiljaisuus kuitenkin laskeutui tämänkin yhtyeen ylle, ainakin virallisten julkaisujen saralla, ja kolme vuotta myöhemmin on koittanut vasta seuraajan aika.
Tornio on yllättävänkin melodinen ja siro biisi, vaikka pinnat on (luonnollisesti) kyllästetty jälleen kerran karkeammalla rockin silpulla. Päämelodia kantaa salakavalan vahvasti halki matkan ja lopussa voi jo aistia suoranaisia barokkipopin juonteita, vahvasti roistotettuina versioina tietysti. Alkuun äänten lievä tunkkaisuus häiritsi, mutta ehkäpä se on vain osa Tornion charmia. Pääkoukku on kuitenkin sitä luokkaa, että toivon sydämestäni sinkun olevan vasta ensimmäisen osan jostain tulevasta. Maailma tarvitsee kunnon Roistoa.
Mika Roth
Strawberry Bus Tour from Hell: Joulu Jurmossa
Komitea ry
Ja taas napsahti verkot tötterölle, vaikka joulukin kaikkine pyhineen ehti tuosta jo alta pois. Kauden ensimmäinen tai viimeinen joulubiisi on annos 'jotain muuta', tarkemmin sanottuna noise-bossanovaa tai bossanovaista noisea - kyllä, luit oikein.
Strawberry Bus Tour from Hell on taatusti saanut nimeensä vaikutteita fab fourilta, mutta musiikin puolesta jurmolaisen joulun ainesosissa on fifty-fifty suhteessa
Santanan svengiä ja
Black Sabbathin tuimaa uhkaa, akustisuudesta tinkimättä.
Tämä kaikki saattaa vaikuttaa luettuna hivenen järjettömältä, eikä se kuultunakaan juuri tolkullisemmaksi muutu, mutta tunnereaktiot ovat taattuja. Uskallankin asettua pitkään kiihdytyskaistalla jumittaneen projektin puolelle, sillä on tässä kuitenkin jotain poikkeuksellisen persoonallista, lumoavaa ja ehkä trippailevan kaunista, jota sopii vaalia ja kehittää. Letkeä rytmi tuntuu tulevan suoraan halpis kiippareista, mutta kitaran vaeltelu instrumentaalibiisin pinnoilla ja särön taidokas annostelu tekevät kokemuksesta ikimuistettavan. Loungemusiikkia helvetin tehokkaammin ilmastoiduista kerroksista, tai kiirastulen viileämmältä puolelta.
Mika Roth
Takojat: Täydellistä
Takojat toi nimenä ensin mieleen jonkin sortin suomimetalliryhmän, mutta nyt taotaan ihan toisenlaista alasinta. Tamperelainen kolmen pitkän linjan muusikon ja räppärin muodostama yhtye näet tekee house-poljennolla ryyditettyä rytmimusiikkia, jossa melodisuus ja popmainen tarttuvuus eivät ole kirosanoja. Debyytille luvataan myös jatkoa tasaisin väliajoin.
Ville,
Pete ja
Riksa ovat osuneet ensiyrittämällä lähelle maalitaulun keskustaa, sillä Täydellistä jää vaivatta soimaan takaraivoon. Alle kolmessa minuutissa ei ole loputtomasti tilaa, minuutissa ehditäänkin jo esitellä säkeistön koukut ja kertosäkeistön melodioista kiiltävät pinnat. Tekstin puolella uusi aika avautuu edessä ja vain taivas on rajana, jos sekään. Elämän ei näet tarvitse olla täydellistä ollakseen elämää suurempaa. Pinnat heleistä kitaroista, kuulaista synataivaista ja taiten annostelluista kevytrytmeistä.
Mika Roth
Tarkkis: Pikkukaupungin tyttö
Tarkkis on Helsingissä kesällä 2022 alkunsa saanut melodista punkrockia terhakkaasti soittava bändi. Ryhmän debyyttisinkku kertoo tietysti jo otsikollaan aika paljon, ja siivu on samalla lohkaisu myöhemmin kuluvana vuonna julkaistavalta kolmen bändin splittilevyltä
Syksy vaihtuu kevääseen. Mutta tuleva pysyköön toistaiseksi tulevana ja keskitytään tähän hetkeen, sekä katseensa menneeseen kääntävään melodiseen punkrock-helmeen.
Lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungin poikana viettäneenä pystyn samaistumaan helposti kertojan huomioihin. Pieni kaupunki ei ole selvinnyt kovinkaan kummoisesti rakennemuutoksesta, kun tehtaat on suljettu ja nuorempi väki virtaa kasvukeskuksiin. Melankoliahan se betonin raoista pistää esiin ja aina vain kauemmas kohoavat ostoskeskukset nitistävät loputkin pikkukaupungin keskustan kaupoista. Lyriikat ovat kohdillaan ja biisi puraisee kaihoisalla melodialla sekä reippaalla kululla. Ainakin tällaista pikkukaupungin poikaa, jonka sydäntä lämmittää myös tulevan levyn ilmestyminen niin CD- kuin vinyylimuodossa.
Mika Roth
The Sweet & Sour: No Regrets
Presence Records
Ken menneitä katuu, hän ei ole täydestä sydämestään tuolloin elänytkään. Näin totesi joku minulle joskus ja ehkäpä asia onkin toisinaan noin. No Regrets, toteaa
The Sweet & Sour, ja äänessä on havaittavissa niin suolaista kuin makeaakin sivumakua. Superkohtalokasta ja retroista kitararockia paksuilla, punaisilla samettiverhoilla sekä elokuvamaisen dramaattisilla kumahduksilla, eli The Sweet & Sour ei jätä asioita puolitiehen. Kuka onkaan syntinen ja kuka rikottu, kun näkökulma heilahtaa laidasta toiseen ja paholainen se vain nauraa viuluaan soitellessaan.
Huomio ansaitsee ja nappaa naislaulaja, jonka äänestä tihkuu sellaista femme fatale -henkistä tummuutta, joka taikoo hattuja kaikkien päihin ja savukkeita suupieliin. Nyt ollaan todella syvällä yön silkkisellä puolella, jolloin mitä tahansa voi tapahtua pitkien varjojen vilahdellessa harvojen katulamppujen valoissa. Hiljaisesti käynnistyvä kappale lisää aina vain pökköä pesään, kunnes viimeisen puolen minuutin aikana hakataan halkoa jo siihen malliin, ettei revolverienkaan pauketta enää seasta erottaisi.
Mika Roth
Tuntematon Koskinen: Yön matkaaja
Stupido Records
Tuntematon Koskinen on oriveteläisen, kaksi albumia 90-luvulla
Teurastamo 5 -yhtyeen solistina julkaisseen
Jari Koskisen sooloprojekti. Ainakin tämän sinkun perusteella musiikki on tummempaa singer/songwriter -kamaa, jossa äänenpainetta ei nosteta huippuunsa. Yön matkaaja on kuuleman mukaan myös tulevan pitkäsoiton teemakappale, joten tästä reissusta kannattaa raapustella tarkat nuotit tulevan varalle.
Tuntematon Koskinen värittää tarinansa koskettimilla, kitaralla ja hipihiljaa soivilla muilla soittimilla, jotka toimivat lähinnä kehyksinä laululle. Lämpimästi lausutut lyriikat saavat aikaiseksi miltei hartaan tunnun, sellaisella
Nick Caven töille ominaisella tavalla. Nyt kerrotaan yössä matkaavasta tarinoiden kertojasta, laulujensa laulajasta ja tiensä valinneesta tekijästä. Onko hän onnellinen, mihin hän on menossa ja mistä itse asiassa tarinat edes kertovat? Öisen kahvilan tunnelmissa melankolia on paksua, kohtalon asettuessa hartioille lämpimän viltin tavoin. Ehkäpä onkin parhainta olla vain yöstä toiseen tien päällä etsimässä jotain, jota ei kenties koskaan voi todellisuudessa saavuttaa.
Mika Roth
Tuomas Skantz & Harha Askel: Olla ihminen
Ässä Records
Tuomas Skantz & Harha Askel on rautalankaa ja iskelmää rockiinsa rohkein elein sekoitteleva yhtye, joka ei pelkää tempaista kynttiläänsä esiin vakan alta. Harvemmin saatekirjeissä nostetaan esiin samaan aikaan sellaisia nimiä kuin
Sir Elwoodin Hiljaiset Värit ja
Agents, mutta tässä tapauksessa noinkin isojen nimien tipauttelu on täysin oikeutettua. Ja pistetäänkö jatkoksi vielä
Badding Rockers?
Kaihon ja melankolian voi siis tuntea ilmassa, aistia iholla ja nähdä jokaisessa taivaan ylittävässä kumpupilvessä, kun biisi hiljalleen kiihdyttää keräten samalla massaansa. Lopussa iso soundi kasvaa jo viisukelpoiseksi maalailuksi, mutta kohokas ei lässähdä missään vaiheessa kasaan. Lyriikat kertovat yksinkertaisesta halusta olla vain tavallinen ihminen, kun maailma heittää ja rakkaudenkaan kentiltä ei tulla takaisin kuin silkat muruset pussin pohjalla. Vaan ehkäpä enempää ei tarvitsekaan, ehkä kaikki on jo siinä.
Mika Roth
VD Pitkänen & Joel Vataja: Jää
VD Pitkänen & Joel Vataja ovat kaksi kotimaista laulaja/lauluntekijää, joiden yhteistyöstä syntyy niin aurinkoista fiilistelyä kuin jäistä rokkailuakin. Tällä erää biisi kopsahtaa koreista jälkimmäiseen ja yhteistyössä on toden totta voimaa, kun tekijät kirittävät toisiaan. Eikä kimpassa tekeminen ole omilla soolourillaan menestyneille herroille suinkaan outoa, sillä yhteistyön historia ulottuu aina vuosituhannen vaihteeseen asti.
Jää-biisissä varoitellaan oudoista ja kummista porukoista, joiden remmiin kertoja ei haluaisi läheisensä lähtevän laisinkaan. Siellähän siirrellään huonekalujakin öisin ja testaillaan palovaroittimia, kovaäänisestä bilettämisestä nyt puhumattakaan. Rockin rouhiessa uskalletaan napsaista puikkoja irti niin suomimetallin kuin iskelmärockinkin ränneistä, eikä jäätä sulatellessa synny lainkaan hullumpaa litkua. Sarkasmin vinous onkin kohdillaan ja kertosäkeen ampaistessa viimeiseen kiertoonsa on jo nyrkki kuin huomaamatta ilmassa.
Mika Roth
Lukukertoja: 3182
