Mika Kivelä: Marilynin kiehkura

Mika Kivelän uusi kirja sijoittuu Turkuun, mikä nyt ei ole suuri yllätys. Yllättäviä ovat sen sijaan opuksen piirtämät puitteet. Rovaniemi on pääkaupunki, sillä pohjoinen on rikkain ja väkirikkain osa tasavaltaamme. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun koko maassa on silakanpyyntikin kielletty kovilla lailla, joista tulevat mieleen naapurimaan touhut. Vaan varsinaissuomalaisten luonnetta ei ole murrettu ja silakkakapinaliike kytee pinnan alla, minkä lisäksi tarinaan sotkeutuu tavalla ja toisella melkoinen joukko presidenttejä. Niin menneitä, nykyisiä kuin fiktiivisiäkin. Ja tietysti mukana on myös pari joulupukkia, kun nuo pyhätkin ovat juuri niskassa.

Enostone

Eli kasassa on heti kättelyssä melkoinen sotku, minkä lisäksi kirjan otsikko viittaa Norma Jeaniin, joka tunnettiin paremmin Marilyn Monroen nimellä. Marilyn Manson ei siis esiinny tarinassa, mutta Juicen iki-ihana Marilyn vastaa yhdestä potentiaalisen soundtrackin osasta.

Ja jos kokonaista ääniraitaa lähdettäisiin kokoamaan, mahtuisivat mukaan myös mm. Ella Fitzgerald, monista ’kiistattomista silakkalauluistaan’ tuttu Ronnie James Dio, ikinuorekas Danny sekä tietysti maskinaamainen Kiss. B-puolisko voisikin sitten olla täynnä hissimusiikkia, mieluummin kuitenkin Brian Enon säveltämänä. Tämä potentiaalinen kattaus kertokoon jotain kirjan anarkistisen ihanasta tyylistä ja kyvystä yllättää kerran toisensa jälkeen.

Kivelän tyyli on kiistatta kaikessa provosoinnissaan hauskaa ja huvittavaa, minkä vajaan kolmen vuoden takainen Ja kahdeksantena päivänä -opus viimeistään osoitti. Lukija tungetaan periaatteessa mahdottomiin rakoihin ja valintoihin, kun päähenkilön maailmaa ravistellaan kovin ottein ja seuraava yllätyskäänne odottaa jo kulman takana pesismailan kanssa. Turpaan tulee monella eri tasolla, mutta niin vain sisu kestää ja luonne kasvaa – tai ainakin jalostuu.

Olisi typerää kieltää yhteneväisyydet Arto Paasilinnan vastaaviin puoliluuserisankareihin, mutta samalla Kivelä on vienyt pelin uudelle tasolle. Kirjan dystooppinen Turku on kaikessa raadollisuudessaan juuri mahdollisuuksien rajoissa oleva paikka (etenkin 24. helmikuuta jälkeisessä maailmassa), jossa jopa silakanpyynti voidaan nostaa tikun nokkaan ja siitä hyvästä koko troolarilaivasto saatetaan seremoniallisesti tuhota toistaiseksi alistettujen turkulaisten silmien edessä. Eihän se nyt sama asia ole kuin roomalaisten polttama Aleksandrian kirjasto, mutta sattuu silti ja lujaa.

Itse juonesta ei viitsi paljastaa enempää, sillä herkulliset kurvit, pommit ja mattojen vetäisyt jalkojen alta pitää kokea täydellä voimalla. Kirjan vetovoima onkin kavala, sillä entinen kalastaja Teppa Timonen on tahtomattaan vain pieni kalikka, joka tipahtaa sattuman kautta valtavaan rataskoneistoon ja aiheuttaa yhden jos toisenkin seurauksen. Ja kuinka hauskaa tuota loputonta dominoketjua onkaan seurata, historian siipien pamahdellessa suoraan päin pläsiä.

Tyyli vaihtuu tilanteen mukaan ja mukaan on saatu niin James Bond, Robinson Crusoe kuin Kolmas mies -vivahteita. Puhumattakaan ranskalaisten uuden aallon rikosleffojen kovista tilanteista, 1984-dystopian kaiuista, sekä poliittisista jännäreistä. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin komediasta, jossa tragedian kiehkurat eivät estä näkemästä eteenpäin, sekä kaiketi elämän omalaatuisesta ylistyksestä. Presidentitkin ovat ihmisiä, kalastajat myös, eikä pukeillakaan aina helppoa ole, kun paineet ovat kovat ja sesongit vaihtuvat.



Ja koska Kivelä on Kivelä, vilahtaa mukana taas eräskin herra Sihvonen. Eikä hän ole ainoa yllätysvieras, jonka myötä tekisi taas mieli huutaa: Minä tiesin sen! Kivelä tekeekin sen kaliiberin kirjoja, että soisi pukkien kontteihin päätyvän näitä mahdollisimman monia.

Mika Roth