Pienet II - Marraskuu 2022
Astral Experience: Esclavos del Tiempo - Clepsidra Part.1
Art Gates Records
Espanjalainen progehtavaa metallia soittava Astral Experience ehti julkaista kaksi pitkäsoittoa 10-luvulla. Pandemian pistettyä hommat sattuneesta syystä hetkeksi jäihin palasi ryhmä tänä vuonna takaisin julkaisukantaan. Syksyn aikana onkin saatu kolme uutta sinkkua, jotka niputetaan nyt EP-levyksi yhden uuden kappaleen kanssa.
Marioneta de Cristal potkaisee pelin käyntiin komeasti ja tarttuvassa metallijätissä riittää purettavaa sekä tartuttavaa. Soundia on hiottu moderniksi ja massiivisessa äänivallissa kitara sekä koskettimet ovat tasavertaisessa asemassa. Rumpali ei juuri peruskompeista perusta ja sovituksessa tapahtuukin vaikka mitä. Samainen asenne leimaa koko EP-levyä, nostaen espanjalaisten osakkeita. Toiseksi sinkuksi poimittu ankkuriraita Mil Batallas on hitaampi, mahtipontisempi ja suoraan sanottuna tarttuvampi numero, jonka melodiasta revitään tehoja irti optimaalisemmin. Ns. uusi biisi, eli Abismo, osoittautuu melkoiseksi piilokärjeksi, progempien palasten ponnahtaessa puolestaan pintaan.
Nimestäkin voi jo päätellä, että tämä on vasta osa jostain suuremmasta, joten jos progempi ja modernimpi metalli on juttusi, kannattaa espanjalaisten tekemisiin tutustua.
Mika Roth
Bob Malmström: Segla med Satan
Elitbolaget
Raskaan musiikin saralla tuntuu toisinaan siltä, että jokaisen itseään kunnioittavan aktin on luotava oma alagenrensä. Se lienee ainakin osittainen selitys sille, että
Bob Malmström soittaa bättre folk metalia. Punk kun on kuuleman mukaan köyhille luusereille ja folk metal tyhmille luusreille. Että näin, jokainen voi arvailla ironian määrää ja kulmaa.
Eikä siinä mitään, otetaan pappaa osakesalkusta ja annetaan taantuman painua takalistoon, koska huomisesta on turha murehtia. Vauhtia ainakin riittää, folk soi komeasti
Bättre folk metal -siivulla ja
Westendflickan uskaltaa flirttailla myös tarttuvamman rock-soundin kanssa. Bättre folk metalistit kun voivat tehdä mitä vain. Ja kun asiaa pohtii laveammin, niin eiväthän nopeus ja rosoisuus suinkaan kaikkea muuta sulje pois. Avausraita
Segla med Satan provoaa ansiokkaasti ja viskoo tavaraa seinille, mutta sekin on vain osa kokemusta.
Bob Malmström osaa rokata ja rollata, napsia mukaan kauniita melodioita ja rankistella niin, että kravatti kastuu mausteisiin. Raskasta vaan laadukasta, förträffligt arbete.
Mika Roth
Cory Marks: I Rise
Better Noise Music
Cory Marks on vuollut mukavasti kultaa countryrockin rikkailla sydänmailla ja uutta pienjulkaisua tuntuu tupsahtavan tasaisin ajoin markkinoille. Uuden EP:n avausraita on sama siivu, kuin reilun vuoden takaisen
Nashville Nights EP:n korkannut, eli
In Me I Trust. Eikä raskaasti iskevä siivu ole ainakaan heikentynyt ajan kuluessa.
Countryrockin raskaaseen laitaan kosahtaa myös aiemmin tänä vuonna sinkkuna ilmestynyt
Burn It Up, mutta todellinen täsmäohjus on kolmantena soiva
Flying joka tätä kirjoitettaessa lentää korkealla soittolistoilla. Marksin rockmetallinen soundi puskeekin perinteisenä ymmärretyn countryn jo niin ahtaalle soundissa, ettei stetsonia kannata enää edes yrittää pitää päässään. Se kun lähtee liitämään päätä musiikin tahtiin liikutellessa – ja tahti on nyt tuima.
Hiukan iisimmin mennään EP:n jälkimmäinen puolisko. Tuttua western-soundia ujutetaan enemmänkin kylkeen
Jet Airlinerin siivellä ja
I Rise alkaa jo viistämään siinä määrin mahtiballadin sivusta, että modernin countryn supermies ei jätä sittenkään ruutupaitaisia fanejaan pulaan.
Mika Roth
Crest: Riptide
Leit kaulaan, ananakset viipaleiksi ja havaijipaitaa päälle, sillä
Crest on täällä taas. Turkulaiset metallistit esittelivät maukasta hawaijicoreaan jo alkusyksystä
Aloha-sinkullaan ja nyt kyseinen ässäbiisi on saanut neljä kaveria kylkeensä.
Teknisen metallin ja raikkaan kireiksi viritettyjen vokaalien liitto saa hakemaan verrokkikohtia aina vuosituhannen vaihteen tietämiltä, mutta vaikeahan tätä musiikillista kookospähkinää on osiin pilkkoa. Rytmipuolella peruskomppiin ei tarvitse kyllästyä ja kitarat soivat samaan aikaan rikkaina, vivahteikkaina ja rankkoina. Biisit kellottavat kaikki noin viiden minuutin verran, mutta toisinaan sisäiset avaruudet tuntuvat puolta mittavimmilta – hyvällä tavalla. Korkea teknisyys ei kuitenkaan kylmetä biisien sisätiloja, mistä iso kiitos kuuluu niin ikään kerrostetuille vokaaleille. Taustan lisillä on nytkin huima vaikutus, tunnelmien aaltoillessa näissä toisinaan hyvinkin arvaamattomissa laguuneissa.
Alohan voima on edelleen kiistaton, mutta progeisemmaksi äityvä
Hempen Jig Jive osoittaa esimerkillään, ettei päitä huimaa syvemmissäkään vesissä.
Tiger Stripesin tarttuva kertsi ja vivahteikkuus viittaavat myös bileiden vasta hiljalleen käynnistyvän.
Mika Roth
Elske & The Vagabonds: Travel Songs
Seaheartmusic
Americanan rikkaasta perinnöstä innoitustaan hakeva
Elske & The Vagabonds lupaili jo kevään korvalla EP-levyä saapuvaksi, kun
My Heart is Broken avasi ryhmän julkaisuketjun. Ja vielä tässä on vuotta jäljellä, kun neljän raidan mittainen Travel Songs pääsee esittelemään matkalauluja.
Americana on kiistatta vahvasti läsnä, mutta mukana on myös pohjoisempaa kaihoa sekä pohdintaa. Toiseksi sinkuksi kesän korvalla nostettu
Close to Happiness tipauttaa nopeutta, uskaltautuen syvemmälle akustisen soundin pehmeisiin viitoihin. Rakkauden asioita pohditaan eri kulmista ja sydän on ottanut vakaviakin osumia, mutta osataan sitä muustakin puhua. Joukon reippain ralli, lähes EP:n nimibiisi
Travel Song, kertoo kulkemisen vapauttavasta voimasta ja siitä yksinkertaisesta etsimisen riemusta, jonka ansiosta tien päälle hakeudutaan. Tärkeintä ei ole mahdollinen päätepiste vaan itse prosessi.
Travel Songs on neljän nätin raidan joukko, jonka sävellykset, tekstit ja melodiat osaavat luoda vanhasta uutta. Jäin silti kaipaamaan hivenen syvempää soundia ja kontrastia, joka joko tempaisisi mukaansa tai rikkoisi muuten tiivistä joukkoa.
Mika Roth
Everfrost: Frostbites
Rockshots Records
Osasin jo odottaa jotain hieman erilaista, sillä sinfonista heavy metalia ja 70-luvun rock-oopperoita yhdistelevä
Everfrost oli tuttu bändi. Mutta nyt sukelletaan jo tosi syvälle/korkealle, sillä Frostbites on anime-covereiden kokoelma. Kyllä, luit oikein.
Eikä EP voi käynnistyä tietenkään millään muulla kuin Pokémonien
Gotta Catch ’Em All -tunnarilla, josta onkin kuoriutunut komea rockmetallisinfonia. Toinen napakymppi on
Yoko Takahashin megabiisi
A Cruel Angel’s Thesis, josta taotaan tietysti giga-luokan powermetallikaunokainen kimalteisella hard rock -kuorella varustettuna.
Hacking to the Gate ei lähde keulimaan edes
ShiroNekon vetoavulla, vaikka kertosäkeessä on enemmän tilaa kuin Euroviisujen finaalissa. Ja kaiken tämän jälkeen boogaava ja groovaava
Flyers paiskataan vielä kehään itsensä
Rob Lundgrenin laulamana – ei tähän voi kuin ihastua, tai sitten loukkaantua.
Animen ystävät saavat metalliannoksesta taatusti enemmän kuin muut, mutta hyvä biisi on lopulta aina hyvä biisi ja Everfrost on ainakin luonut itselleen uniikin pikku tilan. Alkuperäiset siivut ovat omanlaisiaan, mutta nyt sääntökirja menikin uusiksi, ja ehkä hyvä niin.
Mika Roth
Handshaking: Alone in the Sushibuffet
PME Records
Handshaking on sama asia kuin tuottaja/muusikko
Fedja Kamari. Monessa jo mukana ollut suomalaisen elektronisen musiikin konkari tutkailee nimikkeen alla retrompaa ja karsitumpaa materiaalia, joka ei välttämättä ole niin listaystävällistä kamaa. Toinen pitkäsoitto on ilmestymässä ensi vuoden puolella ja tuore tuplasinkku on ensimmäinen maistiainen tulevasta.
A-puoleksi nostettu
Alone in the Sushibuffet on linjakas house-siivu, jolla tyyni rauha löydetään sushiravintolan turvallisesta ympäristöstä. Ei tarvitse kuin lunastaa paikkansa ja olet hetken vapaa kaikesta, minkä lisäksi voi välillä tarkkailla muita. Keitä kaikkia särkynytsydämisiä ikkunoiden editse meneekään, virran vain jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa.
Turn It Off kytkee osan laitteista pois päältä ja siirtyy suoraviivaisemman elektronisen musiikin pariin. Tanssilattiaa ei hylätä, sillä vain pyöritään selkeämmissä kaarissa ja riisutummissa kulmissa, jolloin saksalaisempi soundi ja nakuttava rytmi purevat ärhäkämmin.
Kaksi samaan aikaan yhtenevää ja toisistaan eroavaa raitaa avaavat tulevaa laajalti. Handshaking pyrkii pitämään pakkansa tiiviinä ja sivuhälyt minimissä, jolloin yksittäiset äänet ja elementit todella erottuvat. Kuulostaakin erittäin lupaavalta.
Mika Roth
Lala Salama: Pyydän kyl apuu sit ku tarviin
Need Money for Records
Siitäkin on jo vuosi, kun
Lala Salama ponnahti esiin jostain Pasilan betoniröykkiöistä ja iski kylkiluiden väliin herkullisesti punkgaragerockillaan.
VHS & Chill / Miks kukaan ei tuu Vantaalle paitsi panemaan? -tuplasinkulla oli ehkä omat puutteensa, mutta hitot siitä.
Nyt annoskoko on tuplattu ja neljän rallin mittainen EP on yhtä tahdikas kuin sopi odottaa. Elo on syvältä, joskus myös poikittain ja sitten saa vielä todistella omaa soittotaitoaan, kun on sattunut syntymään naiseksi. Vähemmästäkin alkaa tukkaan sattumaan. Ensin kuitenkin kuullaan ohjelmajulistus
Ei oo tultu tänne pyytelee anteeksi, ja kumpikin keskari heiluu korkealla, kun toilaillaan ja toimitaan. EP:n toisessa päässä
Maailmantuskarock ei taivu yhtään nätimmäksi, vaan haistattaa kaikelle pitkät rullaavan rockin soidessa.
Ja kun vauhtia sitten tipautellaan, ui mukaan svengi ja
Soitat hyvin naiseksi -biisihän suorastaan groovaa. Nelikon pisin, kummallisin ja vaikeimmin sulateltava kummajainen onkin
Sain latinorakastajalta täitä, joka kyllä potkii kertsissä, mutta jää muuten hiukan puolittaiseksi huitaisuksi. Vai oliko se juuri tarkoituskin? Ei näistä tiedä, mutta tuskinpa tarvitsevat apua.
Mika Roth
Mons Ignifer: Sandgrado Sunrise
70-lukulaista jytää ja ysärin jyrinää muutamaan muuhunkin ainekseen persoonallisin elein sotkeva
Mons Ignifer julkaisi viime vuonna pitkäsoiton, jolla summattiin siihen asti tapahtunutta. Uusi EP ei ole materiaaliltaan täysin tuoretta, sillä kappaleita on koottu vuosilta 2016–2021 ja niistä osaa on esitetty jo keikoillakin, eli nyt ollaan samoilla aikalinjoilla.
Mörinää ja murinaa tarjotaan monenlaista säröisen kitaran kyljessä ja mahtiballadiksi kutsuttu
Circle of Maze on kieltämättä näissä ympyröissä rauhalliseksi luettava möhkäle. Kuvaavaa on tavallaan sekin, että siivu on joukon lyhin, kun esimerkiksi stonerimmin suriseva
You Need a Drink lohkaisee itselleen peräti seitsemän minuuttia ja risat. Tarttuvin siivu saattaa kuitenkin löytyä heti startista, sillä
Humanoidin jytäävässä kulussa on mielestäni sopivassa suhteessa runttaa ja melodisuutta.
Mons Igniferin savuisa tyyli jakaa takuulla mielipiteitä, etenkin kun yhtye ei pitäydy perinteisen stonerin, progemman heavyn, tai aina edes näiden lähialueiden tienoilla. Biisit rönsyilevät, muuntuvat ja yllättävät, mikä on mielestäni kuitenkin tyylillistä ’puhtautta’ tärkeämpää. Eli toimii, ja isolla volakalla vieläkin paremmin.
Mika Roth
Perfume Genius: Live at Electric Lady
4AD
Tämä ei ole uudesta materiaalista koostuva
Perfume Genius EP, vaan joukko artistin uudelleentulkitsemia vanhempia kappaleita. Nähtävästi materiaalia on äänitetty enemmänkin, mutta ainakin alkuun kuulijoille tarjotaan kompaktimpaa pakettia. Kolmen oman raidan lisäksi kuullaan ihan kiva
Radiohead-laina
4 Minute Warning.
Perfume Genius, eli
Mike Hadreas, esittää kappaleet vokaalit ja koskettimet etualalle nostettuina, mitä nyt muu bändi hiukan maalailee taustalle unenomaisia pop-harsoja. Ilmassa on vahvaa
Twin Peaks -usvaa ja jokainen kuultu nuotti on taatusti kohdillaan, jokainen soundi palvelee suurempaa kuvaa.
Photographin äänekkäimmässä vaiheessa jopa sanaa ’rock’ voidaan hetkellisesti sovittaa kuvaan, mutta ovathan nämä sangen hempeitä äänimaisemointeja. Reippaammin askeltava poppis
On The Floor hyötyy mielestäni selvimmin muuttuneista olosuhteista ja keikkaolosuhteen luomut puitteet tuovat lämpöä kenties toisinaan hivenen koleisiin rakenteisiin.
Pitkään esiintymislavoilta poissa ollut Hadreas selvästi nauttii studiolive-tilanteesta ja vanhempien kappaleidensa hellästä versioinnista. Lämmön voikin aistia aina kotisohvalla asti ja siitä on helppo nauttia.
Mika Roth
Suvanto: Emmekö me osaa enää edes hävetä?
Tuulimaan tytär Oy
Suvanto on oululainen yhtye, jonka esikoissinkulta löytyy kaksi erilaista ja silti samansuuntaista kappaletta. Saatesanojen mukaan bändi soittaa suomenkielistä rokkia ripauksella Amerikan kitaraa ja bluesin kaihoa, mutta sekoitussuhde vaihtelee kuullun perusteella melkoisesti.
Otsikon nimistä raitaa sinkulta ei löydy, mutta A-puoleksi nostettu
Kuka minut hautaa? viistää ehkä lähempää katumuksen kenttiä. Folkrokahtava soundi soi laveana kuin preeria ja teksti pui yksinäisen elämän valinnutta henkilöä, joka ei ole osannut rakastaa ja sitä myöten jakaa mitään. Toisessa säkeistössä puhutaan tiensä hukanneesta, joten valinta on ollut selvästi väärä, mitä lap steel korostaa soundillaan.
Mää ja sää löysentää huivia kaulalta ja hiukan vanhanajan tanssimusiikin kanssa askelia vaihtava svengi pistää kaiken peliin kertosäkeessä, jolloin leikki muuntuu hetkessä joksikin muuksi. Pinnat piirtelevästä haitarista ja upeasti soittavasta rytmiryhmästä, jonka tuo mukaan kuohkeaa lattari-vibaa.
Kaksi virkistävän erilaista biisiä kirjoittanut
Suvi Mäcklin osuu kahdesti olennaiseen etenkin sopivasti kaavoja rikkovilla teksteillään. Biisit tullaan kuulemaan myös tuplasinkun otsikon jakavalla albumilla, jota lupaillaan ensi kevääksi. Erittäin onnistunut pelinavaus.
Mika Roth
Tekramütisch: T-tuokio
Tekramütisch on täällä taas ja 9. tuotantokausi käynnistetään brittiläisen sivistyneesti.
Toppo Koponen,
Jukka Hyrkäs sekä kansitaiteilija
Laiska Lajunen eivät kuitenkaan jää jumiin kello viiden taukoon, sillä T-tuokio tarjoaa kantensa alta hyvinkin dynaamista menoa.
Vanha kunnon outorock kelvannee jälleen alkupisteeksi, sillä jos tarinat eivät seuraakaan niin klassisia linjoja, on musiikin rosoisuus ja äkkivääryys kuitenkin rock-henkistä.
Päivänpeikko rymistelee oikein sutjakkaasti, herättäen taatusti vastakaikua niin peikoissa kuin päivänsäteissä, ja
Kalat on hersyvän hauskaa sekopoppailua vastavirtaan. Syntetisaattoreiden, kiippareiden ja muiden efektilaitteiden järkkymätön asema vaihtuu oppositioon ja takaisin, koska TM-maailmassa niin muoto kuin tekstillinen sisältö ovat alati muuntuvia lausekkeen osia.
Liian laiha Rubensille voisi olla kaunis poppis ja
Aikalaiskollega saattaisi hyötyä melodiastaan enemmänkin, mutta näin ei voi käydä TM-levyllä. Ei ainakaan tällä tuotantokaudella. En kuitenkaan rutise ja valita, sillä hauskat kielikuvat, mielikuvitukselliset soundileikit ja alati vastakarvaan silittävä tyyli osuvat kuin nyrkki vihamiehen silmään.
Mika Roth
Verhot: Kaikki surulliset tyypit
Haikeus on taitolaji, jonka me suomalaiset tunnumme hallitsevan erityisen hyvin, minkä
Verhot on myös jo osoittanut useampaan kertaan. Keväällä julkaistu
Särkyneen sydämen ruikuttavat soinnut -sinkku oli todellinen täysosuma ja syksyn puolella ilmestynyt
Kaikki surulliset tyypit jatkoi ässäputkea.
Nyt sinkut on koottu kahden muun raidan kanssa samoihin kansiin ja tässä onkin kitararockista neljä erilaista näkemystä yhtenevällä tyylillä tarjoava paketti. Särkyneen sydämen ruikuttavat soinnut -biisissä soi täydelliseksi hiottu postpunkin tummuus, kun taas EP:n nimikappale hieroo kylkeään melankolisen kitarapoprockin kylkeen. Kummankin siivun tarttuvuus on hälyttävällä tasolla, joten folkisti soiva ja jousia suosiva
Näinä päivinä saa nostaa jalkaa kaasulta hetkeksi. Ankkuriraita
Haaleat varjot kapsahtaa puolestaan synapopin laariin tyylillä, kun viiden minuutin rajakin saadaan viimein puhkaistua.
Melankolinen kitarapoprock on tummaa, mutta vokalistin sydämestä kumpuava ja silti vähäeleinen tyyli tekee kaikesta jotenkin kauniimpaa. Hattua tulee nostaa myös huipputarkoista soundeista ja pienen pienistä nyansseista, jotka kaikki osaltaan kasvattavat kokonaisuuden pottia.
Mika Roth
Wheel: Rumination
InsideOutMusic
Progehtavaa metallia eri tavoin runttaava
Wheel niputtaa viimeaikaisia sinkkujaan ja tarjoaa kyytipojaksi yhden uuden biisin. Kolmen raidan mittainen Rumination onkin kolmen toisistaan selvästi eroavan palasen muodostama progemetallipamaus.
Kehuilla on aina mukava aloittaa ja vokalisti/kitaristi
James Lescellesin upea kyky tulkita lämpimällä äänellään näitä tekstejä nostaa välittömästi Wheelin arvoa. Suomalais-englantilainen bändi osaa myös toistuvasti luoda reilussa neljässä minuutissa todellisia pienoismaailmoita. ’Uusi biisi’
Impervious saa pohtimaan
Dream Theaterin loputonta uusiutumiskykyä ja
Anatheman parhaita päiviä soundien kehityksessä, ja silti biisi on puhtaasti vain ja ainoastaan Wheeliä. Aggressiivisemmin myllyttävä
Blood Drinker leikkii rytmeillään ja kehien sisään asettuvilla kehillä, jotka risteävät aina yhtä yllättäen.
Synchronise uskaltaa puolestaan olla hiljaisemmalla tavalla kaunis kudos, jonka akustiset lisät ja jouset ovat sekä perusteltuja että tarkoin harkittuja.
Wheel pyörii tiellään kohti suurempia mahdollisuuksia ja suuren luokan tekijöiden kanssa Eurooppaa kiertämään päästessään uusi materiaali tulee taatusti löytämään massoittain uusia korvia, sydämiä ja sieluja.
Mika Roth
World Without: Demon King
Haiku Approves Music
Metallin terävillä äärilaidoilla operoiva
World Without lyö tiskiin jo toisen EP-levyn kuluvan vuoden aikana. Kevään korvalla ilmestynyt
Bleeding EP osoitti bändin hallitsevan entistäkin paremmin metallin eri puolia, jos nyt yhtenäinen linja biisien välillä jäikin lähinnä teorian tasolle.
Tuoreen biisikolmikon tarttuvin numero on ehdottomasti sinkuksi nostettu
The Forest, jolla popmetalli ja metalcore käyvät piirileikkiä plus kolmen minuutin ajan. Raitoja on runsaasti, informaatiota paljon ja silti kaikki jäsentyy luonnikkaasti. Avausraita
Demon King voittaa puolestaan kiistatta painokilpailun ainoana todellisena raskassarjalaisena. Julmaan junttaan on löydetty koukukas idea, mutta industrialin vasaroita olisi voinut puolestani virittää vieläkin armottomimmiksi. Yllättävä melodisuus tuo kummasti vipuvartta biisiin, josta toisessa maailmassa olisi voinut syntyä sinkkukin. No, ehkä remix-vastuu annetaan jossain vaiheessa ulkoisiin käsiin, eihän sitä tiedä. Rankoissa karkeloissa ankkuriraita
Same Old Cliche yrittää nokittaa nimensä mukaisesti, mutta näin kovassa seurassa lohkeaa vain pronssitila.
World Without jatkaa kehittymistään ja onkin jännittävää seurata mihin suuntaan tie tulee viemään. Jokainen suunta tarjoaa mahdollisuuksiaan, mutta jossain vaiheessa karsintaakin pitäisi kai tehdä – tai sitten ei.
Mika Roth
Lukukertoja: 1540
