Sinkut II - Marraskuu 2022
Coma Talk: Living Lights of These Streets
Coma Talk on uusi musiikillinen projekti, jossa synapopin kohtalokkailla jäillä luistellaan aina eri vokalistin seurassa. Kasaria ei soundissa liikaa voi ollakaan, ja debyyttisinkun laulajaksi on saatu kirkasääninen Riina-Maija. Vaan kuinka Miami Vicen pastilliväriset tuulet puhaltavat hiuksiin, ja onko tästä mihinkään muuhun kuin nostalgianostatteluun? Odotuksia nostaa entisestään se, että tekijät ovat asiansa osaavia ja aiemmista yhteyksistä tuttuja. Minkä lisäksi tarkoitus on luoda enemmänkin materiaalia samalla kaavalla.
Aloitetaan positiivisista asioista. Riina-Maijan ääni istuu lämpöä huokuvien syntetisaattoripilvien sekaan kuin mansikka pirtelön päälle. Tämä on pop-hattaraa, sitä en kiistä, mutta hittolainen kuinka maistuvaa juuri tämä hattara onkaan. Päämelodian kimppuun hyökätään heti ja taustan synamaalailut luovat täydellisen Top Gun -auringonlaskun taustalle. Mitä jäin kaipaamaan on jokin käännös tai muunnos, joka olisi jäsentänyt lähes neljään ja puoleen minuuttiin kasvavaa teosta selvemmin. Nyt kun mennään oikeastaan yhdessä putkessa alusta loppuun saakka, ja näistä aineksista olisi saanut taatusti luotua enemmänkin tarttumapintaa.
Mika Roth
Dave Goljat: Alkoholiongelma
Ja sitten kynnetään todella syvältä.
Dave Goljat on näet sielukasta rock-musiikkia elämän vaikeuksista luova oululainen rock-artisti, jonka debyyttisinkku on yhtä ihanan tuskaisaa kärvistelyä. Jo otsikossaan kontrastilla leikkivä Dave Goljat työntää masennuksen, murheen ja surun muurit jo niin pitkälle partaan yli, ettei tässä voida olla mitenkään täysin tosissaan. Eihän? No ei, ei millään. Tosin tuo lopun epävarmuus tuo ironiaan vielä yhden tason lisää.
Rock on siis homman nimi ja sielukas soundi on klassisen muheva. Koskettimet soivat kuin Amerikassa ja gospelkuoro (kyllä, luit oikein) täyttää rinnan melankolialla, eikä verkalleen kovempaa ja kovempaa soittava yhtye voisi olla paremmassa terässä. Siihen päälle sitten siipirikko luuseri tarinoi omasta ongelmastaan ja siitä, kuinka hänestä ei ole enää mihinkään muuhun kuin pulloa tyhjentämää. Halleluja, bingo ja täysosuma, kaikki nipussa ja samassa masentavan makoisassa paketissa. Inhottaa, naurattaa ja suututtaa yhtä aikaa.
Mika Roth
Eva Vikman: Aamuun asti aikaa
Eva Vikman on popahtavaa jazziskelmää luova laulaja/lauluntekijä, joka on kuuleman mukaan työstämässä uutta EP-levyä. Tarina ei kerro, josko Aamuun asti aikaa -sinkku tulee päätymään EP:lle, mutta tämän vuoden Loistava Iskelmä -sävellys- ja sanoituskilpailun voittajalla on mielestäni riittävästi harteita vaikka seuraavalle pitkäsoitolle saakka.
Haikean suloinen kappale kertoo yhden yön mittaisesta rakkaudesta, jolla on vain aikansa. Eikä siinä mitään, sillä kun pelin säännöt ovat kaikille selvillä alusta saakka, ei kukaan kai pety.
Lassi Kouvon flyygeli,
Ilkka Hanskin kontrabasso ja
Eki Vikmanin rummut soivat niukasti vaan täyteläisesti, mutta tärkeimmässä asemassa on Eva Vikmanin vivahteikas vokalisointi. Rakkaus voi syttyä hetkessä, eivätkä sen satunnaiset osapuolet vaikuta tuntevan pienintäkään kaihoa, vaikka kaikki on jo alusta saakka matkalla kohti loppua. Onhan siinä sentään aamuun asti aikaa, eikä kaikilla ole koskaan edes sitäkään vertaa lempeä.
Mika Roth
Heikki Hakkarainen: En tahtonut jäädä
Ihan kertauksena lausuttakoon ääneen, ettei
Heikki Hakkarainen ole henkilö vaan yhtye. Eikä bändissä ole yhtään herra Hakkaraista, vaan viisi asiansa osaavaa rokkaria, jotka eivät peljästy progen, popin tai edes kotoisen rockiskelmän edessä. Yhtye on kuuleman mukaan julkaisemassa kolmatta pitkäsoittoaan vielä loppuvuodesta, joten johan se olikin jo aika saada ensimmäinen sinkkumaistiainen maailmalle.
Tekstissä käydään hauskaa keskustelua
Pelle Miljoonan
Moottoritie on kuuma -biisin kanssa. Kertoja toteaa herttaiseen tapaan, ettei vain tahtonut jäädä. Eli aiemmalla lähtemisellä ei ollut mitään tekemistä tien kuumuuden tai lentävän sydämen kanssa. Nokkelat sanat ovat yksi asia, mutta biisin merkittävin voimavara on elokuisen moottoritien lailla hehkuva melodia, jonka avulla on helppoa jättää sisko ja nousta tuulen selkään. Pehmeät muodot, pyöristetyt kulmat, koskettimien ja kitaran soundi, kaikesta tästä kasvaa puhtaudellaan valloittava suomiprogerockhelmi. Täyden kympin sovitus ansaitsee lisäkumarruksen.
Mika Roth
Jenni Venäläinen: Melkutus
Jenni Venäläinen on rohkea ja omaa tietään kulkeva kantelisti, joka muokkaa vanhoista kanteleella soitetuista tanssisävelmistä jotain uutta ja erilaista. Melkutus-raidan pohjana on vanha
Vilhelmiina Halosen kirjoittama melodia, joka liittyy melkutus-tanssiin. Jaa että mikä ’melkutus’? Enpä tiennyt tuota itsekään, mutta verkosta löytyi tietoa vanhasta karjalaisesta tanssista, joka oli oman aikansa kovempaa kamaa ja ehkä osin paheksuttuakin.
Historia on siis hallussa, eikä Venäläisen luoma kappale juutu loppuillan seinäruusuksi. Novgorodin lyyrakantele soi komeasti ja säveltäjä-tuottaja
Antti Elias Huuskosen kanssa ruuvattu sovitus pistää kannat kiitämään lattialla huimaa vauhtia. Konevoima jyrisee alla ja taustalla keskittyen rytmiin, kun taas kannel ja vokaalit luovat päälle hypnoottisia kerroksia. Pyörimisvoima onkin huima ja tämähän on vasta osa
Melkutus Party -projektia. Tanssi on nopeaa, jotta piru ei saa kiinni, vaan onko pirun hahmo tuotu jo omassa sydämessä keskelle permantoa? Ken tietää ja mitä väliä, kunhan liike vain jatkuu ja jatkuu. Huh!
Mika Roth
Jesse & Varjot: Minä
Ramis Music
Maailma on joka päivä täynnänsä monenlaisia yllätyksiä. Jokunen päivä sitten yllätyin kerrassaan iloisesti, kun
Jesse & Varjot -yhtyeen uusin sinkku kajahti ensi kertaa kaiuttimistani. Suomirockin epämääräisen varjon alla viihtyvä varjo-orkesteri kun osaa aina osua johonkin, joka viimeistään hieman myöhemmin osoittautuu joksikin hyvin olennaiseksi. Tällä erää käsittelyssä on jokaisen egomaanikon lempisana ja sakramentti, eikä kierrettä jää heitoista puuttumaan.
Minä on kappale, jossa tunnetun universumin keskukseksi itsensä nostanut hohtaja ei voi odottaa mitään tai ketään. Minä on paras, minä menen ohi jonon, minä loistan… Ymmärrätte varmaan yskän. Eikä tekstiä voi tulkita väärin, kun ironiaa ladotaan kuormaajalla kerros toisensa päälle. Ärsytyskynnys ylittyy iloisesti, mutta toisaalta renkutukseen ei ehdi myöskään kyllästyä. Biisi loikkaa näppärästi tasolta seuraavalle, kunnes maaliviiva ylittyy. Koukuttava ralli, ärsyttävä renkutus ja mahdollisesti jopa ärsyttävän koukuttava, eli toimii.
Mika Roth
Koitos: Ilman kurssia
Koitos rymysi Desibeli.netin sivuilla viimeksi kolme vuotta sitten, kun
Lämpöjälki latoi hc-pitoista death’n’rollia pirkanmaalaisen metallin päälle. Sen jälkeen onkin ollut hiljaista julkaisujen saralla, mutta odotus loppuu nyt. Ilman kurssia -sinkku on näet ensimmäinen lohkaisu tulevaksi luvatulta esikoispitkäsoitolta, joten uusi aika rusahtaa käyntiin oikein isosti. Eivätkä kiitokset rajoitu vain musiikkiin, sillä myös tekniikan puolella kaikki on tiptop, eli studion puolella kurssi on jo komeasti kohdillaan.
Ja mikä avaus tämä onkaan? Reiluun kahteen ja puoleen minuuttiin tiivistetty Ilman kurssia saa hamuamaan kompassia avuksi, sillä metallipyörre antaa kunnon haipakkaa. Vokalisti puolittain huutaa ja laulaa osuutensa, bändi jyrää rytmiryhmän tukevalla tuella päälle, mutta kuulija ei kuitenkaan litisty lattiaan letuksi. Kertosäkeen woo-hoo-hoo taustahuuto saa kiskomaan paidan päältään ja vaikea tässä on muutenkaan aloillaan pysyä, kun Koitos lähettää terveisensä jollekin itsekeskeiselle ääliölle. Aika tarkistaa ilmansuunnat.
Mika Roth
Lajune: Päätös
Lajune on oululainen spoken word artisti ja aggressiivista ilmaisua suosiva lavarunoilija. Olen jo pariin otteeseen osunut lähelle herran ärhäkkää ilmaisua, mutta Päätös on artistin ensimmäinen virallinen musiikkisoolojulkaisu. Äänessä on mies, tärkein instrumentti on nopeasti käyvä turpavärkki ja sivustatukea antavat häiriintyneet kitarat, jotkin puhaltimet sekä lopussa hetken vauhtia antava rytmiryhmä. Mutta homman tähti on sanaseppo ja puoliräppäri Lajune.
Päätös on kiukkuinen monologi, patoutumista vapautunut vuodatus, kun simppelistä
”Miten menee?” -heitosta pamahtaa takaisin ja lujaa. Arjen totaalinen ahdistavuus hyökyy päälle kuin latistavan harmauden tsunami, jonka silkka ajattelukin saa veren kohisemaan. Komeroon jemmattu laskuvarjo on odottamassa sitä, että elon lentokoneesta pääsee hyppäämään pää edellä. Ja kun aallot asettuvat, tulee bändi mukaan ja saattelee typertyneen kuulijan ovesta ulos, rappusia alas, keskelle puistoa – vai oliko tämä jo ihan metsä?
Mika Roth
Lazy Bonez: Miss Gasoline
Lazy Bonez jatkaa tutulla ja turvallisella linjallaan, joka sai allekirjoittaneen puolisonkin parahtamaan:
”mitä ihmeen kasarirockia sä nyt taas kuuntelet!” Eipä siippa uskonut, että kyseessä on itse asiassa ihan uusi biisi
Tuple Salmelan poppoolta. Toisaalta näin tarkka esimerkin seuraaminen on nähtävissä myös positiivisesta kulmasta, sillä AOR:n kulta-aikahan oli kiistatta 80-luvulla, ja tämä jos mikä kuulostaa autenttiselta kasarilta. Jopa kaikki palikat sooloista modulaatioon ovat kohdillaan, eikä käsikirjoituksesta jää puuttumaan mitään olennaista.
Miss Gasoline on supertulenarkaa kamaa, joka noituu liekit kohoamaan jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Ja vaikka kasarista tykätään vinoilla, on ensiluokkainen melodia aina paras myyntivaltti, eikä idioottivarmasta riffistä ole haittaa näissä(kään) piireissä. Tuohon kun lisää maailmanluokan lauluäänen kaupan päälle, niin neljäs pitkäsoitto tulee varmasti antamaan sen mitä tässä jo lupaillaan. Saatan joutua autossa vääntämään nupikoita hetkittäin pienemmälle, mutta viimeistään yksin saa taas laulaa mukana täydestä sydämestä.
Mika Roth
Marianne Saari: Kulkija
Marianne Saari on esittänyt poprock-musiikkia eri yhteyksissä jo hyvän aikaa. Viimeisin single-ketju käynnistyi vuonna 2017 ja Kulkija on jo tuon sarjan kahdeksas lenkki. Kappaleen on kirjoittanut ja tuottanut
Juha ”Kristian” Kontu, joka soittaa myös kaikki soittimet kiippareita lukuun ottamatta. Yhteistyö on lujittavalla tavalla tiivistä ja teksti on runokirjoitaan tutun
Toni Lammisen käsialaa.
Kitaravetoinen poprock ja Saaren miellyttävän luonteikas lauluääni vievät biisiä tehokkaasti eteenpäin, jolloin palaset naksahtavatkin kuin luonnostaan paikoilleen. Eikä satunnaista kuulijaa (tai ainakaan allekirjoittanutta) haittaa pieni nyökkäys iskelmärockin suuntaan, kun moinen liike on perusteltu. Tekstissä kerrotaan hivenen myyttisestä kulkijasta, jonka siunaus/kirous on kulkeminen, eikä koko hahmon olemassaolo ole edes varmaa. Ovatko kertoja ja kulkija sama henkilö, jolloin kyse on oman sydämen vapaudenkaipuun heijastumasta? Niin tai näin, biisi on kaihoisan tarttuva ja sovitus pidetään riittävän pienenä.
Mika Roth
Mourning Wood: Gone At Last
Vasta viime vuonna perustettu
Mourning Wood liikkuu debyyttisinkullaan kovin, kovin tutun tuntuisissa maisemissa. Kaikkihan tietävät että
Sentenced oli ja meni, mutta nyt osuu kyllä melko lähelle tuttuja maisemia. Toisaalta pohjoisen suuret melankoliametallin mestarit ovat jo olleet pitkään rajan tuolla puolen, joten olisiko suruaika soundin tienoilla jo ohitse? Niin tai näin, sinkku on saamassa ensi vuoden puolella jatkoa kokonaisesta EP-levystä.
Taiten marinoitua melankoliaa, kitaroiden runttauksen väleihin ujutettua melodisuutta, ahdistuneet lyriikat ja kertosäkeessä rikollisen tarttuvasti suupielestä kiinni ottava koukku. Okei, kaava on tuttu ja toimivaksi todettu jo moneen kertaan, mutta kun kappale kerran toimii kaikilla sylintereillään, niin onko siinä sitten niin suurta syntiä? Harmillisesti myös vokalistin englannin kielen ääntämys on menneistä vuosista muistuttavaa, joten siinä nyt ainakin olisi jalostamisen varaa. Suunta on kuitenkin oikea ja tilaustahan materiaalille riittää taatusti.
Mika Roth
Nelli Milan: Sun vaikutuksen alla
Siitä onkin aikaa, kun tarkkanäköiseksi artisti/tuottajaksi vuosien saatossa jalostunut
Nelli Milan edellisen kerran osui kohdalleni. Enkä oikein osaa sanoa, miten kaikki Milanin tuoreemmat julkaisut ovat jääneet kuulematta, mutta onneksi Sun vaikutuksen alla -sinkku löysi viimein allekirjoittaneen korvat. Retroisilla house-vaikutteilla leikittelevä biisi saattaa olla tekstinsä saralla silkkaa päiväunta, mutta saatesanoissa tarjottua lofi-pop määritelmää on hiukan hankalampaa sulattaa näin siististi soivan biisin yhteydessä.
Sun vaikutuksen alla on mitä selvimmin yöaikaan kuuluva kappale, jonka soundimaailma on herkullisen minimalistinen ja tarkoin rajattu. Vokaalit vievät biisiä ja myös niiden saralla vähemmän on enemmän, sävyjen voiman korostuessa näin pienieleisessä kokonaisuudessa. Soundeja tarkkailee ja sanoja kuuntelee, kun pieninkin vihje on oleellinen osa kokonaisuutta. Pitkästä aikaa omakustannemusiikkia julkaiseva Milan onkin selvästi löytänyt itsensä uudelleen ja keksinyt tavan manata ulos sisällään sykkiviä ääniä.
Mika Roth
Pasi Tolvanen: Mitä ikinä
Pilfink Records
Sydäntään ja tuntojaan rohkeasti avaava
Pasi Tolvanen on kotimainen laulaja/lauluntekijä, jolta ilmestyi kaksi sinkkua 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Uusi sinkku pohjustaa tietä kokonaiselle pitkäsoitolle, jonka pitäisi ilmestyä näillä näkymin ensi keväänä. Elämä ei ole ollut aivan helppoa Tolvasellekaan, ja sinkku on palanen poikkeuksellisen vaikeaa kautta. Mutta kuten monikin on aikojen kuluessa jo todennut: kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
Tolvasen tapa laulaa on vähäeleinen, miltei väistelevä, eikä herran ympärillä operoiva yhtyekään itsestään sen suurempaa numeroa tee. Minimalistinen muoto kuitenkin palvelee ovelasti itse biisiä, sillä nyt tekstiä tulee todella kuunneltua ja kyllähän Tolvanenkin itsestään tuntoja irti saa.
Edu Kettusen nimeä ei suotta mainita saatteessa, mutta vaikka muodossa roppakaupalla tuttua onkin, saa mainio melodia lunastettua kaiken. Hiljaa soi ja niin tällä kertaa kuuluukin.
Mika Roth
Pirta & Jay: Lost And Found
Pirta & Jay on jyväskyläläis-helsinkiläinen yhtye, jonka ytimen muodostavat laulaja
Pirta Laaksonen ja kitaristi
Jari "Jay" Forsman. Lost And Found on debyyttisinkku, joka tulee saamaan seuraa ensi vuoden puolella, kun yhdentoista raidan mittainen pitkäsoitto näkee päivänvalon, kuuleman mukaan jo talvella. Rautalankaisen americanaiskelmän kieleksi on valittu englanti ja kaikki palaset tuntuvatkin loksahtavan saman tien paikoilleen.
Bändin soundi on lämmin, lohduttava ja lavea, vaikka paketti pidetäänkin taloudellisesti tiiviinä. Pirta omaa upean vivahteikkaan lauluäänen, jossa riittää syvyyttä, tilaa ja tunnetta. Ja kaihostahan niin americana, folkahtava pop, kuin iskelmäkin elävät, jos totta puhutaan. Kiitosta on annettava myös siitä, että mitta on vain rahdun päälle kolmen minuutin, jolloin jännite pysyy väkevänä halki matkan ja kuulijalle jätetään sopiva jano. Pienin liikkein, elein ja mahdottoman vahvalla melodialla. Näin se sujuu, kun osataan ja uskalletaan.
Mika Roth
Porttikielto Taivaaseen: Valoja
Porttikielto Taivaaseen - siinäpä vasta nimi, joka ei ihan heti unohdu. Jokaisella otsikolla on tarkoituksensa, mikä tässä tapauksessa saa pohtimaan taivaan tarkoitusta. Oululaisen
Elisa Koivupuron sooloprojekti luo räiskähtelevää tummaa ja kaunistakin suomenkielistä poppia ja Valoja-sinkku on projektin toinen sinkku. Koivupuron säveltämä ja sanoittama kappale haastaa muodollaan, eikä asetu tuosta vaan tutkittavaksi. Vahvat tunteet saavat kaavoja rikkovia muotoja viestiään tehostamaan, tosin muotoa ei myöskään väännetä ylikimurantiksi.
Teksti on selvästi syntynyt erosta, joka on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Sillat siis palakoot ja samoin kaikki muukin, eikä mennyttä todellakaan kaivata takaisin. Kovaksi äitynyttä kipua ja omasta sydämestä voimaantumista, asioiden käsittelyä ja kiukun kanavointia. Tekstin kehitys heijastuu musiikkiin, joka yltyy alun popista tunnelmoinnista todelliseksi vapautusmessuksi. Iso rock-kitarasoolo soi kuin suurimman muurin harjalta ja kun on aika lähettää viimeiset terveiset, niin sormia taitaa olla tässä vaiheessa pystyssä enää yksi.
Mika Roth
Ratas: Katseet kietoutuu
Pajula Records
Melankolista ja maalailevaa kitararockia tyylillä soittava
Ratas vieraili taajaan Desibeli.netin sivuilla 00-luvun puolivälin tienoilla, mutta
Outolintu-pitkäsoiton jälkeen yhtye telakoitui. Elämä ja aika jättivät bändin jalkoihinsa, ilman sen kummempaa draamaa ja tragediaa. Vaan nyt Ratas on palannut takaisin, eikä paluu tule rajoittumaan yhteen sinkkuun. Katseet kietoutuu -biisi on näet ensimmäinen väläys ensi kevääksi luvatusta tuoreesta albumista.
Aika ehti jätti trion aikoinaan jalkoihinsa, mutta vuonna 2022 Ratas kuulostaa hämmästyttävän tuoreelta, nopealta ja elinvoimaiselta. Sinkkua kuunnellessa tuleekin kumma olo, ettei mitään aikaa ole välissä edes kulunut, vaan kaikki jatkuu suoraan edellisistä askelmerkeistä. Neliminuuttinen siivu on nopea, melodinen ja koukuttava, täyteläisten kitaroiden ja alati elävän pohjan taipuessa vahvan melodian tahtoon. Tekstin viittaukset menneisyyden voimiin voi tulkita paluun yhtenä heijastumana, mutta niin tai näin: tervetuloa takaisin Ratas. Näin toimivaa ja rullaavaa kitararockia kun ei ole koskaan liikaa kylmässä maailmassa.
Mika Roth
Rita Linna ja Studio-orkesteri: Linnan juhlat
Runski Music
Hattuja viskotaan herkästi taivaita kohden suurten tähtien, diivojen ja virtuoosien edessä, mutta harvemmin muistetaan musiikkialan muita puurtajia, jotka osaltaan mahdollistavat nuo salamavalojen kirkastamat tähtihetket. Koska esimerkiksi on korostettu suurten suomalaisten sovittajien ja kapellimestarien merkitystä? Niinpä, mutta asia korjataan kertaheitolla.
Rita Linna ja Studio-orkesteri on peräti seitsenhenkinen orkesteri, jonka saksofonisti
Panu Syrjänen on säveltänyt ja sovittanut Linnan juhlat -kappaleen.
Instrumentaalibiisi on periaatteessa sellaista orkestraalista easy listening -tavaraa, jolla suurten gaalojen ja menneiden päivien Hollywood-elokuvien maailmoita rakennetaan. Yhtäältä musiikki on täyteläisen täyttävää, toisaalta se tekee jo silkalla muodollaan tilaa sekä kunniaa ympäristölleen.
Rita Linna laulaa sanoitta ja torvet soivat heleästi, pyöritellen veikeää melodiaa suurella hellyydellä. Kaikki kuulostaa tavattoman helpolta, luonnikkaalta ja hyväntuuliselta, mistä on kiittäminen… sovitusta, tietenkin.
Mika Roth
Stormbreaker: Stormbreaker
Stormbreaker on melodista ja raskaampaa metallia soittava yhtye, jonka juuret suuntaavat itäiseen Suomeen. Alkujaan vokalisti
Petri Tarvaisen sooloiluideasta alkunsa saanut kuusihenkinen yksikkö on kasvanut ihka oikeaksi orkesteriksi, joka jättää lastentaudit muille. Tarvaisen rankempaa vokalisointia rikastaa
Anni Kokkosen korkeammat ja kirkkaammat osuudet, kokemustakin löytyy jokaiselta tontilta riittämiin. Sinkku on samalla ensimmäinen lenkki ensi vuoden alussa ilmestyvältä EP-levyltä ja jo alkukiihdytys on äärimmäisen lupaava.
Nopeasti jauhavalle sinkulle kertyy mittaa vain rahdun päälle kolme minuuttia, mikä tuntuu tarpeettomankin kompaktilta muodolta. Toisaalta melodiaa ei ainakaan pureskella puhki, kun tallaa painetaan lautaan halki koko matkan ja tuplabasarilla tulitetaan tarpeen niin vaatiessa. Debyyttisinkun hurmioitunut voimallisuus tempaakin väistämättä mukaansa ja kun kertosäkeen korkeimmalle kukkulalle kiivetään jo puolen minuutin jälkeen, on tässä todellinen ’ota tai jätä’ tilanne. Suosittelen ottamista, oikein kaksin käsin ja lujalla otteella.
Mika Roth
VAHINKOkÄNNIT: Oisin voinu mutta en
VAHINKOkÄNNIT on ensinnäkin valinnut mielenkiintoisen nimen itselleen, ja toisekseen osuvan kirjoitusasun nimelleen. Mutta omien sanojensa mukaan kaunistelematonta, rehellistä ja energistä rappioromanttista punkrockia soittava duo saikin alkunsa festareilla. Vieläpä vahingossa ja kännissä. Nomen est omen, kuten kuppia kumoavat roomalaiset olisivat jo voineet aikoinaan todeta. Bändin muodostavat
Marjaana Magdalena ja
Vieno Kaisla, jotka ovat jo tekemässä kokonaista pitkäsoittoa muikean debyyttisinkkunsa jatkoksi.
Oisin voinu mutta en -sinkku on kiistatta hauskaa ja viihdyttävää räimettä, jossa kaikki munia ei ole suinkaan sijoitettu lyriikoiden koriin. Soundien huojunta ja suoranainen sekavuus ovat tietysti tahallisesti haettuja, tai mistä minä tiedän. Olen näet joskus todistanut keikalla tapahtuneen soolokitaristin sammumisen ns. suorilta jaloilta, joka ei kuitenkaan johtanut keikan, tai edes biisin, keskeyttämiseen. Nuottiöljyä tai ei, biisissä on muutakin kuin promillevoimaa, joten jään odottamaan lievästi hämillään jatkoa tuoksahtavalle punkrockille.
Mika Roth
Vælimaa: Linnunradan yksinäisin mies
Markus Välimaa on Seinäjoelta kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä, joka on aikojen saatossa vaikuttanut bändissä jos toisessakin.
Vælimaa on herran sooloprojekti, jossa rockin monimuotoista ihmemaata on tutkittu ja tulkittu joka kierroksella hieman eri tavoin. Kolmannen albumin ensimmäinen single vinkkaa progehtavamman suomirockin olevan juuri nyt sen kuumimman jutun ja rouhea bändisoundi on saavutettu tällä erää lähes täysin omin voimin.
Linnunradan yksinäisin mies – siinähän sitä on otsikkoa, joka jo selittää itseään. Mies on täysin yksin ja hän ymmärtää myös menetystensä täyden hinnan, eikä silti laske leukaa rintaansa. Tapahtunut on tapahtunut ja sarjakuvamaisen jäyhä henkilö seisoo järkähtämättä, vaikka onkin muuttunut tekstissä tarpeettomaksi. Rouhea rock-soundi ja paksusti soitetut koskettimet rakentavat rock-oopperan kulissit poloisen rukan ympärille, mutta kurjuudessahan suomalaisen sydän vasta kukoistaakin. Mahtavan upeaa depressiorockia, joka soi kuitenkin nopeana ja voimakkaana. Linnunratakin voi olla pieni paikka, jos ei näe ja ymmärrä mittoja.
Mika Roth
Lukukertoja: 3298
