Brian Johnson: Brianin elämät

Australian suurin, upein ja kaunein rock’n’roll kone on kiistatta AC/DC, yhtye jonka legendaarinen Back in Black -albumi on myydyin rock-albumi kautta aikain. Samainen albumi toimi myös bändin uuden vokalistin sisään ajaneena kiekkona. Ensimmäiset vuodet summaava ja albumin menestykseen päättyvä kirja kertoo Johnsonin monipuolisesta ja vaikeasta matkasta huipulle.

Like

Fokus on siis historiassa vuoteen 1980 asti, mutta kirja alkaa ja päättyy huomattavasti modernimmalla tilanteella. Loppuvuodesta 2015 Johnson menetti osittain kuulon toisesta korvastaan ja lääkärien mukaan tuossa vaiheessa oli aika pistää pillit pussiin, tai oikeammin mikrofonit naulaan. Väliaikaiseksi avuksi hälytettiin Axl Rose, jotta Rock or Bust -kiertue saatiin vietyä päätökseen, minkä jälkeen AC/DC vetäytyi tauolle.

Vokalistille kuulon menettäminen on katastrofaalinen tilanne ja Johnsonin suora tapa kirjoittaa asioista ei jätä mitään epäselväksi – tuska oli mittaamatonta, etenkin henkisesti. Kukaan ei voi syyttää yhtä miestä kokonaisen bändin tappamisesta, mutta kerropa se yhdelle miehelle, joka etsii elämälleen suuntaa.

Lääketiede menee kuitenkin alati eteenpäin ja apua löytyi myös korviin, minkä ansiosta Johnson pystyy jälleen kuulemaan kummallakin korvalla. Ja kun ongelma saatiin kuntoon, oli tietysti aika pohtia tulevaa. Alun ja lopun osuudet johtivat bändin toistaiseksi viimeisimmän albumin, Power Upin maailmaan, joka julkaistiin marraskuussa 2020. Eli loppu hyvin kaikki hyvin sillä saralla, mutta kirjan merkittävin ja mielenkiintoisin anti löytyy jostain aivan muualta.

Brianin elämät on osuva nimi, sillä Johnson on ehtinyt elää monta hyvin erilaista segmenttiä elämässään. Lapsuus ja nuoruus ottavat itselleen ison lohkon kirjasta, kun Johnson kuvaa pohjoisenglantilaista arkea realistisesti. Italialaisen äidin ja englantilaisen isän poika sai osansa rasismista uutta muotoaan etsivässä Britanniassa. Elämää hallitsivat suoranainen köyhyys ja niukkuus, valtaisat lapsikatraat, hiljalleen muuntuva maailma, brittiläisen imperiumin hajoaminen, sekä edelleen vallalla oleva luokkajako, jonka myötä ihmiset syntyivät, kasvoivat ja elivät tyystin erilaisissa maailmoissa.

Kuvaus on kiistatta tarkkaa ja lukijan ympärille luodaan eläväinen maailma, jossa mentiin nuorina yhteen ja hankittiin lapsia, minkä jälkeen puskettiin vain eteenpäin eläkepäiviä odotellen ja kohtaloa kiroten. Johnsonin innostus musiikkiin oli alussa lähinnä muotoaan hakevaa harrastusta, josta muodostui kuitenkin eräänlainen pakokanava ja venttiili. Asiat hakivat muotoaan, kunnes noin sadan sivun jälkeen koittaa viimein ensimmäisen bändin aika. Eikä alku ollut lainkaan ruusuista, vaan muuta arkea muistuttavaa härkäpäistä puskemista eteenpäin.

Suuri onnenpotku koitti vasta, kun kitaristi Vic Malcolmin ympärille syntynyt Geordie perustettiin. Nyt Johnson pääsi ensi kertaa kokeilemaan lähes päätoimista vokalistin työtä ja yhtye nousi hetkellisesti suosion portailla pari askelta ylemmäs. Kokemus ei kestänyt yhden hitin yhtyeellä pitkään, mutta oli kuitenkin siinä määrin valaiseva, että Johnson ymmärsi mitä yläpuolella olevilla portailla olisi mahdollista saavuttaa.

Kirjan ehkäpä sydämellisin kohta koittaa, kun The Who -yhtyeen legendaarinen laulaja Roger Daltrey kutsuu Johnsonin kotiinsa päiväksi. Eikä kyse ollut siitä, että Daltrey olisi halunnut mitenkään brassailla negatiivisesti komealla tilallaan ja rikkaalla elämällään. Daltrey halusi vain ojentaa kätensä ja osoittaa: voit saavuttaa tämän, jos et anna periksi. Suurinkin muutos on mahdollinen, jos vain jaksat puskea eteenpäin, ja tuon opin Johnson on todellakin sisäistänyt kudoksiinsa.

Geordien hiipuminen selitetään yhdestä kulmasta, mutta Johnsonin näkemys on kiistatta vahva ja perusteltukin. Ensinnäkin Vic Malcolm syrjäytettiin perustamansa bändin keulalta, vaikka herra oli ainoa terävän biisikynän omaava soittaja koko orkesterissa. Lisäksi 70-luvun kimalteinen rock oli muuttunut vuosikymmenen edetessä vanhanaikaiseksi, eikä tuoreen biisimateriaalin laadun jatkuva luisuminen ainakaan auttanut asiaa.

Johnson huomioi tämän kaiken ja jos yhtyeen albumeita kuuntelee (mikä nykypäivänä on vain parin hiirenklikkauksen päässä), huomaa kahden ensimmäisen pitkäsoiton jälkeen tason pudotuksen olevan välittömän. Eivät biisit ja levyt varsinaisesti huonoja ole, mutta eipä niistä jää paljon mitään mieleenkään. Mielenkiintoista on sen sijaan Johnsonin äänen kehittyminen, sillä Geordiessa hän ei vielä laulanut niin korkealta kuin myöhemmin AC/DC:n riveissä.



Kuten musiikin historia tietää, Johnson kiilasi yllättäen AC/DC:n laulajaksi ohi monien kovan tason ehdokkaiden. Tämä tarina on kuultu monesta eri kulmasta kerrottuna, mutta se on aina yhtä mielenkiintoinen. Kuka lopulta mitä sanoikaan, siitä ei voi olla täysin varmoja, mutta varmaa on se, että Johnson äänitti suhteellisen salassa bändin kanssa Back in Black -albumin Bahamalla.

Tuon levyn myötä rima kohosi, Johnsonin oli saatava itsestään irti korkeampia nuotteja ja samalla sanoitustyö lankesi uuden hepun harteille. Näissäkin kohdin Johnson tekee selväksi ihailunsa Bon Scottia kohtaan, jonka hän kertaalleen tapasikin ennen kummankaan AC/DC -pestiä.

Kirjan historialliset osat päättyvät suureen läpimurtoon Back in Blackin tiimoilta ja Johnson lupaa kertovansa loput myöhemmin, eli Geordie ja Geordie II -yhtyeiden vokalisti vinkkaa jo tässä vaiheessa jatko-osasta. Enkä voi valittaa, sillä Johnson osaa kertoa tarinoita ja värittää niitä siten, että ns. faktat ja puoli-fiktiot sekoittuvat iloisesti keskenään.

Mika Roth