Tuomo Mannosen Sydänsipsi rakkauden asialla
09.11.2022
Tuomo Mannonen on tuttu biisintekijä Lasten Hautausmaa -yhtyeestä, joka soittaa melankolisuuteen taipuvaista rockia tyylillään. Viime kesänä Mannonen avasi hieman yllättäenkin soolouransa kahdella hyvin erilaisella sinkulla. Desibeli.net vietti hetken aikaa rupatellen albumin taustoista, menneistä ja vähän tulevistakin.
Ajatus soololevystä on pyörinyt Mannosen mielessä kuuleman mukaan jo pidempään. Halu laulaa ja tehdä musiikkia omalla nimellä sai tilaisuutensa viiden bändialbumin jälkeen, eikä projekti jäänyt vain studion puolelle.
- Soololevyn myötä keikkailen bändin kanssa, mutta myös yksin mies ja kitara -meiningillä, mikä on ollut uusi ja jännittävä kokemus.
Albumin nimi Sydänsipsi on tosi mielenkiintoinen termi. Sydämenmuotoinen sipsihän on tavallaan samanlainen harvinaisuus kuin vaikkapa onnea tuottava neliapila tai valkoinen peura. Onko levysi siis sydämellinen ja rakastava?
- Ajattelen, että sydänsipsi on onnentuoja, juuri kuten neliapila. Kun sen löytää pussista, saa toivoa. Toisaalta sydänsipsi voi olla myös mielitietty. Sain kerran rakkaalta ihmiseltä sydänsipsin ja sydämeni suli. Levyn kappaleet ovat pohjimmiltaan rakkauslauluja.
All You Need Is Love, totesi eräskin viisas ajattelija aikoinaan. Mikä on albumin merkittävin ydinlanka? Vai onko kyse ennemminkin joukosta biisejä, kuin mistään kiinteämmästä juonesta?
- Ydinlanka on rakkauslaulut. Musta oli tosi siisti tehdä niitä ja ujuttaa aina enemmän itseäni sinne joukkoon. Just mietittiin parin kaverin kanssa, että kohta on muuten powerballadien aika tulla takaisin. Me ollaan sitten scenen etulinjassa, kun se pamahtaa.
Ehkäpä hiukan samaa kuvastoa edustaa myös kansikuva? Kuolleita kukkia ja kaksi kättä, joista toinen osoittaa kohti sipseistä kasattua sydäntä. Voitko hieman avata kuvan taustoja?
- Levyn kansi on valokuvataiteilija Veera Konstin käsialaa. Meillä oli mahtavat kuvaussessiot Lappeenrannan Hoi Sie galleriassa syyskuussa. Makasin matalan pöydän alla pari tuntia ja Veera asetteli minun käsiä jeesusmaisesti sipsikeon ympärille. Hän näki minun sielunmaiseman kuvallisesti näin, mihin yhdyin hymyhuulin.
Niin, takakannen kuvassa olet tosiaan sipsien tilalla ja kukkiakin on huomattavasti enemmän. Osasit muuten hämätä aika totaalisesti albumin ensimmäisellä sinkulla. Tai ainakin minulle Kikka
-sinkun kasarinen synasoundi oli melkoinen yllätys. Arvelin soundissa olevan jonkin verran ironiaa, mutta määrä jäi mysteeriksi.
- Me haluttiin tehdä levyn tuottajien Antti Takalon (rummut, basso) ja Niko Saarisen (koskettimet) kanssa bileet tähän biisiin, mikä vaati kelpo määrän kunnon synaa ja konemaiset rummut. Siinä ei ole ironiaa. Lisää vastaavaa on tulossa tulevaisuudessa.
Okei, sekä kasarin että voimaballadien auringot ovat siis nousussa. Miksi ihmeessä juuri tämä kappale sai olla debyyttisoolosinkkusi?
- Sinkku siitä tuli koska, se on tarttuva ja siinä on tosi tarina. Kuulin joskus bileissä sivukorvalla keskustelun pätkän "Kajaanissa ei kuunneltu Kikkaa edes 90-luvulla". Loput kappaleesta kuvittelin. Aloin miettiä tarinaa, jossa Kikan ihailija ei mahdu muottiin, eikä saa vastakaikua fanitukselleen. Lopulta hän lähtee junalla etelään ja tapaa Riihimäen asemalla vertaisensa.
Toinen sinkku, eli Haanpään hukkuminen, onkin sitten tutumpaa kamaa. Tai siis tarkoitan sitä, että biisi voisi olla vallan hyvin Lasten Hautausmaan levyllä. Teksti on melkoinen trippi kirjailija Haanpään viimeisiin hetkiin, mutta kuinka ihmeessä lastenhuoneen tapetit siihen liittyvät?
- Haanpää hukkui kalaretkellä kännipäissään vuonna 1955. Hän on yksi lempikirjailijoistani. Oliko hukkuminen itsemurha, on jäänyt epäselväksi. Tiedetään, että Haanpää leikitteli ajatuksella hukkumiskuolemasta ja hänen veneensä tappi oli herkkä irtoamaan.
- Ystäväni lapsuuden huoneen seinä oli tapetoitu vanhoin sanomalehdin. Hänet tuuditti uneen vuosikausia otsikko "Kirjailija Pentti Haanpää hukkui Lamujärveen". Mietin, että ystäväni on lapsena elänyt Haanpään kanssa tuon viimeisen kalaretken lukuisina öinä. Laulu kertoo tuosta viimeisestä myrskyisestä illasta, miten sen ystäväni ehkä kuvitteli lastenhuoneen seinätapettia tuijottaessaan.
Tullaanko levyltä nostamaan enää enempää sinkkuja? Oma suosikkini olisi Baby Blue. Eikä vähintään sen takia, että pidän kovasti varhaisesta Beatlesista. Toinen vahva kärki on avausraita Taxi, juna ja lentokone, joka on jälleen ihan erilainen numero.
- Soitin teininä Landolalla Beatlesin soittokirjaa alusta loppuun. En ollut kaikkia biisejä kuullut, mutta se ei haitannut harrastusta. Siitä on voinut jäädä jotain vaikutteita. Perjantaina 11.11. julkaistaan video kappaleesta Pienet Sydämet, jonka lauloin hevosrattaiden kyydissä livenä. Aika haastavaa touhua (naurua). Se on osa kouvolalaisen Juuri Studion livemusavideosarjaa. Levyllä biisistä on studioversio.
Luen juuri Nick Caven kirjaa, jossa hän varoittaa jäännösideoiden vaaroista. Eli jos olet työstänyt jotain ideoita aiemmin ja hylännyt ne kertaalleen, niin moisia ideoita ei tulisi enää lainkaan käyttää tulevaisuudessa. Kaikki vanha pitää siis pyyhkiä pois, eikä mitään vanhoja muistikirjojakaan tule säilyttää. Periaatteessa ymmärrän herra Caven periaatteen, mutta se tuntuu aika jyrkältä. Toki kokenut musiikintekijä jotain ideoita osaa myöhemminkin hyödyntää - vai voiko niin tehdä?
- Löydän paljonkin hyviä ajatuksia ja sävelkulkuja vanhoista ideoista. Tapani on kirjoittaa lause tai soittaa idea talteen puhelimeen ja unohtaa se sen jälkeen hetkeksi. Jälkeen päin en välttämättä en edes muista mihin se liittyi, mikä saattaa olla hyväkin asia. Työstän biisejä pienissä pätkissä, joskus useampia yhtä aikaa. Sanoittaminen on vähän kuin tekisi mielenkiintoista ristisanatehtävää, jossa on toisena ulottuvuutena musiikki.
Albumin kirjo on siis rikas, kuten edellä on tullut jo todettua. Materiaali levylle on koottu neljän viime vuoden ajalta. Monipuolisuus on kuitenkin ennemminkin uhka kuin mahdollisuus, sillä eri aikakausien ja tyylien kanssa on kuuleman mukaan hauskaa leikkiä. Kaiken kukkuraksi Mannonen haikailee jopa muille sanoitusten tekemistä, joten tyhjän paperin syndrooma ei vaikuta vaivaavan.
Eikä tarina pääty suinkaan tähän, sillä ensi kevääksi on jo suunnitelmia seuraavan soololevyn työstämisestä. Osaatko vielä sanoa, mihin suuntaan tuleva albumi tulee musiikkiasi mahdollisesti viemään?
- Ensimmäiselle soololevylle valikoitui tarkoituksellisesti laajalla kirjolla kappaleita. Seuraavalle soololle muotoutuu varmasti omanlaisensa linja, mutta siitä sitten lisää, kun sen aika tulee.
- Haluaisin kokeilla ja tehdä kaikenlaista tangosta elektroniseen musaan, kunhan tässä vaan ehtii.
Entä onko tiedossa keikkoja, tai peräti kiertuetta, levyn tiimoilta? Minkälaisella kokoonpanolla lähdette liikkelle?
- Teen soolo- ja bändikeikkoja. Livebändissä soittavat Antti Takalo (rummut), Niko Saarinen (koskettimet) ja Armi Harmio (taustalaulu). Kiertueen kattaa 4-5 viikonloppua marras-joulukuussa.
- Tehdään soolona Otto Mikkolan (Puhelinseksi, Autiomaa) kanssa kolmen päivän rundi Vakiopaine, Oulun Snooker ja Rovaniemen Musta Kissa.
17.11. Vakiopaine, Jyväskylä
18.11. Snooker, Oulu
19.11. Musta Kissa, Rovaniemi
Onko turha tulla pyytämään LH:n kappaleita?
- Jätetään Lasten Hautausmaan kappaleet Kristiinan laulettavaksi. Mies ja kitara -keikoilla saatan ehkä jonkun harvinaisemman LH-laulun ilmoille laittaa.
Entä onko luvassa jotain yllättäviä covereita muista suunnista?
- Olen pari käännösbiisiä tehnyt. Ehkä ne saadaan treenattua livesoittoon vielä näille keikoille.
Mitä toivot saavuttavasi musiikilla, mikä on sen tarkoitus sinulle suuremmassa kuvassa?
- Se, että kaikki on lopulta ihan hyvin. Musiikki on ihmeellistä. Se lohduttaa, itkettää, tanssittaa ja saa ihmisen rakastumaan. Toivottavasti minun musiikilla olisi joskus näitä kaikkia vaikutuksia.
Kuvitellaan että valtaisa asteroidi jysähtää sellaisella voimalla maahan, että todennäköisesti tuleva sähkölasku on murheista pienin. Sinulla on päivä aikaa, mitä teet ja minkä biisin haluaisit soittaa viimeiseksi?
- Lähtisin uimaan. Kesällä järveen, talvella avantoon. Viimeisellä aterialla voisi nauttia sipsejä ja vissyä. Samalla soi Olavi Virran Hurmio.
Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Veera Konsti
