Ajankohtaista

Omakustannealbumit ‚Äď Marraskuu 2022

07.11.2022


Graydance: Closer to Nowhere Graydance: Closer to Nowhere

Puolivuosittaista levyhyllyn järjestelyä viimeksi tehdessäni tulin taas pohtineeksi useammankin bändin nykyistä tilaa. Esimerkiksi: mitäköhän tummaa tunnelmarockia soittanut Graydance mahtaa tehdä nykyään? Arjen kiireissä mieleen juolahtavat kysymykset jäävät helposti vaille vastausta, koska aina tulee uutta musiikkia, mutta mitäs nyt tulikaan monipuolisessa virrassa vastaan? Graydancen kolmas pitkäsoitto, kappas vain.

Aika muuttuu ja muuttaa, mutta ei aina niinkään paljoa. Huomasin jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella, että reilun seitsemän vuoden takaisen All Under the Rose Above -albumin syvä sävyisyys ja sydämestä kumpuava fiilis on säilynyt Graydancen soundissa myös 20-luvulla. Vokalisti ei purista enää itsestään mustimpia nuotteja ulos, vaan ilmaisu on hellempää, syvempää, sävyisämpää. Rahdun virtaviivaistunutta linjaa ei tule kuitenkaan sotkea negatiiviseen tasaantumiseen tai tehot vohkineeseen ikääntymiseen, asiat tehdään nyt vain hieman eri tavoin.

The Shining kääntyilee verkkaisesti, tavallaan jopa lempeästi, vaikka lohkareessa on tuhdisti massaa ja voimaa. Arabian Nights ei puolestaan ole niin eksoottinen soundikokeilu, kuin mitä otsikko saattaa vihjata, mutta virkistävä raita yhtä kaikki. Pistesaldoa kasvattaa kummasti pieni revittely, hetkittäin pari piirua karkeammaksi äityvä soundipinta, sekä sovituksen puolella nähty ylimääräinen vaiva. Yhtyettä onkin tainnut puraista pieni progekärpänen, joka on tuonut muassaan taipumusta koukerointiin.

Huippujakin siis on, mutta etenkin albumin keskivaiheita vaivaa liiallinenkin pikkunättiys, jossa kaikki on kyllä viehättävää muttei pitkässä juoksussa kovinkaan muistettavaa. Näin levy lipsahtaa tarpeettoman helposti taustamusiikiksi ja äänitapetiksi, vaikka mitään ei tehdä periaatteessa väärin ja kaikki oleellinen on paikalla. Onneksi tymäkämpi Winter Forest tuo sentään talviseen korpeen hetkellisesti kunnon puhallusta ja ärhäkämpää voimaa, etteivät luonnonvoimat aivan heppoisiksi käänny.

Teknisesti ja soundillisesti Closer to Nowhere on ajattominta ja vakainta Graydancea. Yhtye tietää mitä tekee ja selvästi ymmärtää myös vahvuutensa: melodisuuden, pehmeän pyöreän soundin ja satunnaiset rosot. Ainesten keskinäinen suhde ei vain yllä mielestäni joka kerta läheskään optimiin.

Mika Roth


NUPU: Valheet, tupakka ja reivit NUPU: Valheet, tupakka ja reivit

NUPU on pandemia-aikana perustettu yhtye, jonka suomenkielinen poprock on sattuneesta syystä saanut soida sangen rajatuille yleisöille. Materiaalin kirjoittanut vokalisti Venla Lankinen ja kitaristi Axel Liljeblad ovat purkaneet tuntojaan musiikin avulla, sanoitusten kirvotessa puolestaan Lankisen kynästä. Sovitukset on pistetty viisihenkisen bändin nimiin, joten rajoitusten aika ei ole rajoittanut yhteistyön voimia sitten kuitenkaan.

Esikoisalbumin nimest√§ en viitsi sanoa mit√§√§n sen kummempaa, mutta reivej√§ ja tupakkaa on ainakin musiikissa ja lyriikoissa suhteellisen kitsaasti. Valheista sanottakoon se, ett√§ absoluuttista totuuttahan ei ole olemassakaan, koska todellisuus n√§ytt√§ytyy jokaiselle omanlaisenaan ‚Äď ja filosofointi loppui nyt.

Fakta on ainakin se, että Huomenna kaikki muuttuu napsii paljettisesta kasaripopista osia ja Kiiltokuvamadonna päivittää Vilkkumaata sekä Morissettea onnistuneesti. Omasta ei tarvitse tinkiä, vaikka leikekirjasta joskus inspiraatiota hakeekin. Kovinkaan montaa demoa ja promoa on tuskin ehditty työstämään ennen albumia, joten jäljen kypsyys ja kokonaisuuden eheys on suorastaan ilahduttavan vankkaa tasoa.

Melkoisia verrokkeja tulee pohdittua ja ison nimensä veroinen on myös Bowien Heroes, jonka ihanainen teinirakkaustarina sulattaa kyynisenkin sydämen napakan diskorockin soidessa. Silmissä viliseekin traileri, jossa pääpari ajaa kohti vapautta ja auringonlaskua, tuuli hiuksissaan ja vähintäänkin puoli valtakuntaa taskuissaan. Aina onni ei hymyile mutta silloinkin Huomenna kaikki muuttuu ja vain Hei ensirakkaus antaa suolan kirvota pintaan, hetkeksi nyt ainakin.

Elämä kolhii ja koettelee nuortakin sydäntä, mutta toisaalta jokainen tönäisy, naarmu ja pintahaavaa syvempi jälki kasvattaa sitä jotain, josta kasvaa mitä kasvaa. NUPUn teksteissä on draamaa ja musiikissa kaikuvat unelmat. Osa perintötekijöistä on kovin tutun tuntuisia, mutta aivan turha moisesta on nillittää, kun itse materiaali on näin vahvaa.

Mika Roth


Skizma: Unfairytales Skizma: Unfairytales

Viisitoista vuotta tuli mittariin kulmikasta ja kovaa äärimetallia esittävälle Skizmalle. Ja mikä olisikaan sopivampi tapa juhlistaa tapahtunutta, kuin pistää ulos Antrovoidin seuraaja. Neljä vuotta sitten bändin metalli rouhi ja raastoi niin, ettei mukana tahtonut pysyä ja panokset tuntuvat vain kasvavan uudella albumilla.

Kansivihkosen mukaan biisit on kirjoitettu jo vuosina 2018‚Äď2019 ja b√§ndi on ruuvannut sovitukset kasaan vuonna 2020, joten n√§ht√§v√§sti pandemia on hidastanut julkaisuprosessia ymm√§rrett√§vist√§ syist√§. Itse musiikki tai sen saamat muodot, eiv√§t ole ik√§√§ntyneet tippaakaan. Unfairytales on edelt√§j√§ns√§ tavoin periaatteessa yht√§ tarinaa kertova kokonaisuus, jonka luvut toimivat my√∂s erill√§√§n vallan mainiosti.

Eihän Skizma koskaan ole mitään simppeleitä siivuja tehnyt, mutta tyyli on muuntunut vielä aiempaakin poukkoilevammaksi ja äärimmäisemmäksi. Biisien kuuntelu vaatiikin täyden huomion, koska maisemassa tapahtuu alati jotain erilaista, mahdollisesti vaikkapa edellisen minuutin kumoavaa, korottavaa tai kehystävää. Koskaan et voi tietää, mikä on tietysti tärkeä osanen yhtyeen voimasta.

Vokalisti/kitaristi Juho Kilponen on kirjoittanut nipun tekstejä, joissa leikitään uhkapeluusta tuttujen termien kanssa. Kortteja ja noppia, riskinottoa ja mahdollisuuksia, näennäisiä sääntöjä ja niiden takana vaikuttavia suurempia voimia, jotka saattavat keikauttaa erilaisia potteja eri suuntiin. Kuka onkaan lopulta onnellinen ja mitä saammekaan tarkemmin ottaen valita, kun tärkeimmät säännöt ja reunaehdot on päätetty jo jossain muualla?

Näppärää on kuin korttitaikurin näytöksessä, mutta show ei rakennu silkkoihin efekteihin, peileihin ja savuun. Unfairytales saattaa joillekin kuulostaa jo turhankin itseriittoiselle kieppumiselle metallin kiikkerillä tasoilla, mutta kaikki voltit, lutzit, salchowit ja umpisolmuiltakin vaikuttavat osaset ovat osa kokonaisuutta. Paketille pitää vain antaa aikaa.

Jopa The Invisible Sleight of Handin veikeä karnevaalisuus ja Slot Machinen tyly nakutus osuvat kohdilleen, eikä Paradigm Flipin tuplakiero turpasaunakaan hukkaa suuntaansa. Unfairytales on tiivis ja turboahdettu annos, joka ei taatusti jätä kylmäksi.

Mika Roth


Teemu Kekkonen: Here / There Teemu Kekkonen: Here / There

Pianisti-säveltäjä Teemu Kekkonen ehti julkaista debyyttistudioalbuminsa jo syyskuun puolella, ja se jäikin miltei arvioimatta julkaisuruuhkassa. Lopulta Kekkosen ilmava, groovaava ja sanalla sanoen ainutlaatuinen tyyli kuitenkin valloitti instrumentaalikappaleillaan, joita on hankala sijoittaa genreruudukoilla yksiselitteisesti mihinkään.

Tunnustan kokeneeni suoranaisia vaikeuksia alussa, kun sinne t√§nne r√∂nsyilev√§t biisit t√§yttiv√§t rockimpaan materiaaliin tottuneen kammioni. Onko t√§m√§ nyt modernia jazzia? Ei oikein, mutta eiv√§tp√§ kappaleet popiksikaan taivu, tai elokuvamusiikiksi ‚Äď mit√§ sellainen nyt sitten ikin√§ onkaan. S√§vellykset luovat kyll√§ roppakaupalla kuvia p√§√§h√§n, mutta ne eiv√§t tahdo j√§senty√§ mitenk√§√§n selkeiksi kokonaisuuksiksi. Vai oliko tuo jatkuva virta ja loputon liike juurikin kaiken tarkoitus? Hmm, yritet√§√§n uudestaan, rauhallisemmin.

Kekkonen soittaa pianoa nopeasti, napakasti ja monipuolisesti. Yhtenä hetkenä sormet suorastaan lentävät koskettimien yllä, seuraavassa tilanteessa tunnelmaa luodaan astetta kahta hitaammin liikkein, mutta energisyys ja yllätyksellisyys ovat alati läsnä. Basisti Mikael Saastamoinen ja rumpali Roope Kantonen saavatkin mukana pysyäkseen pistää parastaan peliin. Eivätkä herrat toisaalta jätä nuottia kääntämättä ja rytmiä tutkimatta, kun biisejä viedään eteenpäin, eri korkeuksiin, ja toisinaan myös syvyyksiin.

Here / There on jaettu kahdeksaan eri lukuun tai kappaleeseen, mutta ainakin allekirjoittaneelle albumi avautuu nimenomaan kokonaisuutena. Yhtenä vajaan kolmen vartin mittaisena äänimatkana, joka kannattaa nauttia rauhassa ja mieluusti jopa silmät kiinni. Musiikki toimii taatusti kyllä autossakin, tai vaikka kuntoillessa, mutta sovitusten hienosyisyys ja soittajien tilanteessa eläminen ansaitsevat kaiken huomion.

Vahvasti improvisoiden soitetuissa aallokoissa vilahtelee tutuilta tuntuvia palasia, mutta sävellysten lastut eivät juutu yhteenkään poukamaan pitkäksi aikaa. Se on sekä etu että haitta, mutta ainakin Kekkonen, Saastamoinen ja Kantonen tekevät jotain ainutlaatuisen erilaista. Onneksi annoin tälle levylle aikaa ja mahdollisuuksia riittävästi.

Mika Roth


These Shadows Of Mine: Rebirth These Shadows Of Mine: Rebirth

These Shadows Of Mine on sama asia kuin Amanda Aalto. Saatetekstin mukaan kyseessä on hänen toinen sooloprojektinsa, jonka musiikki osuu jonnekin kauhupitoisen folkin ja kevyemmän doomin tummiin viitoihin.

These Shadows Of Minen debyyttialbumi koostuu seitsemästä raidasta, joita yhdistää orgaaninen tummasävyisyys, mutta myös omanlaisensa lohdullisuus. Aalto ei huuda tai tao soittimiaan pyhän raivon vallassa, vaan luottaa hiljaisuuden muureille asti hiipiviin äänimaisemiin ja pehmeään vokalisointiin. Kauneus edellä, tunnelmaa vaalien ja tummuudesta viehättävyyttä uuttaen, mikä on mielestäni sekä rohkeaa että toimivaa etenkin näissä ympäristöissä. Jopa levyn raskaimman raidan, Earthly Prayersin, rosoisemman pinnan alta loistaa melodisuus ja raikkaus.

Muuten täysin omin voimin tehtyyn kokonaisuuteen tuo oman ripauksensa albumin ainoa vierailija, folkahtavalla Know Thy Light -siivulla akustista kitaraa ja taustalauluja tarjoava kanadalainen Shawn Hache. Kyseinen väriläiskä tekeekin hyvää kokonaisuudelle, jossa biisien keskimitta painuu sinne viiden ja puolen minuutin tienoille.

Levyn johtotähti on kuitenkin avaukseksi sijoitettu nimibiisi Rebirth, jolla uskalletaan myös laventaa soundimaailmaa eksoottisempiin suuntiin. Eikä tämä ole mitään päälle liimattua halpahallietnoilua, vaan harkituin liikkein musiikkiin kudottua luonnetta. Hieman toisesta suunnasta periaatteessa samaa pistettä lähestyvä Solitude, My Bittersweet Love liikuttaa myös allekirjoittaneen rinnan vasemmalla puolella jotain. Ehkäpä elinikäinen rakkauteni My Dying Brideen se siellä vain muistuttaa itsestään.

Rebirth on perinteiseksi luokiteltava doom-levy, jonka toinen puoli on kuitenkin eteerisempään ja folkimpaan suuntaan kallellaan. Oikeastaan ilman kielisoittimia musiikki olisi hetkittäin jo lähellä tummemman ambientin sekä dark waven aaltoja, tosin yhtä lyhyt matka on myös folkin kultaisiin syysmetsiin. Niin tai näin, hieno ja ansiokas debyytti.

Mika Roth




Lukukertoja: 422
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs