Laulu ottaa kantaa, Vol. 1

Maailma ei ole reilu paikka, eikä se tule koskaan olemaan täysin tasavertainen jokaiselle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tilanteeseen pitäisi olla tyytyväinen. Eikä se tarkoita sitä, etteikö epäkohdista voisi tehdä vaikkapa musiikkia, joka nostaa hankaliksi koettuja asioita esille. Tällä levyllä on kahdeksan kantaa ottavaa kappaletta, joita on ollut työstämässä eri ikäisiä ihmisiä, eri taustoista ja eri puolelta Suomea.

Samsara Records

Okei, nyt otetaan kantaa ja aika monesta asiasta. Toisia pännii terveydenhuollon ongelmat, toisia taas työväestön jama, jossa arjen elämä muistuttaa jopa pohjoisessa lintukodossamme tarpeettoman paljon eloonjäämistaistelua. Kokoelma ilmestyi itse asiassa jo heinäkuun lopulla, mutta fyysinen kopio saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta syksyn korvalla. Näin päästään ottamaan myös kantaa siitä, kuinka tärkeä fyysinen albumi onkaan – ainakin allekirjoittaneelle.

Useimmat kappaleista ottavat muodokseen folkahtavan popin, jossa äänessä ovat artisti ja akustinen kitara. Tätä runkoa sitten muutetaan ja muokataan aina kunkin tarpeen mukaisesti. Sähkö ei siis ole ruma sana, mutta huomion keskipisteenä ovat sanat.

Tiukimmin vanhaan kunnon protestilaulujen koriin kopsahtavat Työmies & Vesimiehen Aika -orkesterin hersyvä Suomi takaisin. Kuinka ihanaa diktatuuri voikaan olla, etenkin kun ironian kerroksia ladotaan montypythonmaisia määriä – ja löytyykö ytimestä sittenkin totuuden siemen? Meip kyselee ärtyneenä Joko riittää? Kun mikään ei riitä, joustoa ei ole nimeksikään ja arki muuntuu yhdeksi hiton tasohyppelypeliksi, niin ottaahan se pannuun.

Mikä sitten voi auttaa, kun elämä antaa rysty- ja kämmenpuolelta vain kovia palautuksia? Pekka Kela suosittelee virne suupielessä Kovaa ajoa ja Panta kertoo kuinka Mikan pojan BMW voidaan saavuttaa elon oravanpyörässä, vaan näinköhän löydämme todellisen onnen? ”Kun syrjäytetyn kouraan lyödään kakskytsenttinen, se kimaltelee kauniisti kuin naulankantanen”.

Pehmeämmin samaa aihetta lähestyy Markus Liukkonen, jonka hiljaa esittämä Musta Koira on jopa kaunis kappale. Nyt ollaan Bob Dylanin jalanjäljissä, tosin sellaisella silkkisen akustisella tavalla, josta eräskin Bruce Springsteen on luonut nipun isosti myyneitä biisejä.

Asioista voi, saa ja pitääkin pystyä keskustelemaan, koska se on elämäntapamme kantavia pilareita. Näissä kahdeksassa biisissä ihmiset kertovat ihmisistä, näiden ajatuksista, peloista, toiveista ja ongelmista, jotka liikuttavat eri ihmisiä eri tavoin.



Sanat ovat tärkeitä, sananvapaus on kulttuurissamme elinehto ja sitä kautta en voi kuin suositella tätä albumia. Folkpopin, folkrockin ja protestilaulun aika ei ole ohi, eikä se todellakaan ole vastakkainasettelun aikaa. Kahdeksan uuden laulun tekijät ansaitsevat kukin kumarruksen, siinä missä taustalla apuaan tarjoavat voimatkin. Kuunnelkaa ajatuksella.

Mika Roth