Omakustannealbumit – Syyskuu 2022
Anton Haring: Helppoo elämää
Anton Haring on tullut jo pari kertaa vastaan sinkkukoosteissa, joissa nuori helsinkiläinen muusikko on esittänyt niin haurasta folkpoppia kuin jykevämpääkin bändirokkia. Jossain vaiheessa pandemian myllerryksessä Haring on vaihtanut esiintymiskielensä ensimmäiseen kotimaiseen, jota voi pitää nyt kuullun perusteella viisaana liikkeenä.
Tavataan sanoa kuinka suomeksi laulaminen on haastavampaa, koska vokalisti on tuolloin ’paljaampi’, aivan kuin englanninkielisyys tarjoaisi jonkinlaisen suojan. Oman äänensä löytänyttä Haringia suojat eivät kuitenkaan näemmä kiinnosta, vaan hän sanoo asiansa kuten tuntee. Kuvaa maailmansa omin vedoin ja värittää sen kuten haluaa.
Anges Tannerin vahvistamana esitetty Memento vivere on tiukka rock-tykitys, jossa rakkauden auringonlasku saa värisävyt räjähtämään jopa psykedeelisesti. Nimiraidalla bändi paukuttaa ja himmailee, antaen klassisen aaltoliikkeen keinuttaa venettä oikein kunnolla. Toinen ohjelmajulistukselta vaikuttava numero on varsinaisen levyn sulkeva Mun on aika elää, jolla huominen aukenee täynnä mahdollisuuksia ja katsomattomia kortteja. Taitaa olla mukana valttiakin, sanoisin.
Haringin laulu on toisinaan lähempänä nuotillista puhetta, toisinaan taas taustalle on rakennettu ihan oikeita lauluharmonioita, mikä hivenen hämmentää. Samoin yhdeksän raitaa, sekä CD-versiolle sijoitetut kaksi bonus-raitaa, muodostavat värikkään paketin. Onko tämä sitten monipuolinen rock-kattaus vai hajalle pirstoutuvat biisirypäs? Olen taipuvainen valitsemaan vaihtoehdoista positiivisemman, sillä saatesanoja mukaillakseni: tämä on kypsyneen ja tiensä löytäneen artistin levy.
Mika Roth
Antti Kuosmanen: Timantteja
Antti Kuosmanen vaikuttaa olevan artisti, jonka kellossa on normaalia enemmän tunteja. Hämmästyin tutkiessani miehen tämän vuoden julkaisuhistoriaa, jolla on sekä näköä että kokoa. Yksistään sinkkuja vaikuttaa tulevan linjoille lähes viikoittain, eivätkä niistä monetkaan ole edes päätyneet uusimmalle pitkäsoitolle.
Nelisen vuotta sitten hämmästelin
Antti Kuosmanen & Kromatut Kuninkaat -yhtyeen moneen taipuvaa
Alaston lounas -pitkäsoittoa. Tuolloin blenderiiin oli viskottu suomirockin hedelmiä eri vuosikymmeniltä, tanssittavampaa kamaa sekä iskelmää. Roiskeitahan siinä lensi hiukan joka suuntaan, mutta sattumien seassa oli todellisia herkkujakin. Täsmälleen sama meno on myös tällä levyllä, jonka neljässätoista raidassa on lähes jokaiselle sektorin tienoilla roikkuvalle jotakin mukavaa.
Annetaan siis grooven ruuvata peilipallot kattoon, kun
Vie mut lennolle leikkii retroisessa peilitalossa kutusoundien kanssa. Tanssilattian puolella jympyttää myös
Ei oo munaa, jonka otsikko ei ole viittaus pannarin tekemisen vaikeuteen vaan johonkin muuhun. On se toisaalta hyvä, että tietää omat rajansa ja riskivyöhykkeensä, kuten kantrahtavampi
Marianne myöhemmin osoittaa. Karkkimetaforat eivät koskaan vanhene, eivätkä tyttöjen perään kuolaavat pojatkaan näemmä.
Kuosmanen pysyy toiminnan keskiössä raidalta toiselle, vaikka karmit kaulan ympärillä vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Herran eduksi ja voimaksi on laskettava kuitenkin se, että pokka pitää tiukimmassakin tilanteessa ja mikään rivi ei ole liian paksu laulettavaksi suoraan ja tunteella. Eihän tästä ehyttä albumikokonaisuutta saa väännettyä mitenkään, mutta Timantteja osoittaa Kuosmasen olevan armoton sinkkujyrä ja iskelmäpitoisen poprockin todellinen kameleontti.
Mika Roth
Jantters: Elävien kirjoissa
Jantters esittää suomenkielistä kantria, jossa tutut teemat, soundit ja tunnelmat lämmittävät kuulijaa kuin paksu viltti talvisen takkatulen äärellä. Tällä erää ei keskitytä niinkään siihen, että onko tuoppi puolitäysi tai puolityhjä. Tärkeämpää on se, että kolpakko ensinnäkin on kädenulottuvilla ja siinä on edes jotain täytettä.
Esikoisalbumille on saatu vierailemaan genren nimiä, mutta paketti pysyy mielestäni riittävän hyvin kuosissa. Ydinkaksikkona häärii pidemmän linjan lauluntekijä
Antero Gustafsson, sekä nuoremman polven kantrilaulaja ja -lauluntekijä
Janne Kaunisto, joiden kynistä ovat lähtöisin kaikki omat biisit. Duon kvartetiksi täydentävät kitaristi
Tuomas Metsberg ja rumpali
Sami Laakso, jotka hoitavatkin tonttinsa moitteetta.
Ote kantrista on napakka, vaan ei tarpeettoman tuima. Renkaat rullaavat ja suuntavakavuus on kohdillaan, eikä kone piiputa ja nauru röhähdä ilmoille edes silloin kun mennään
Perse eellä puuhun. Käännöskappaleissa suomenkielisistä teksteistä vastaa Gustafsson ja esimerkiksi
Jykän autopurkaamo, eli
Working at the Carwash Blues, taittuu näppärästi härmäksi. Lievästi hämmentävä on sen sijaan
When The Saints Go Marching In -käännös, jossa härmäkantrin avulla alkuperäinen viesti on muuntunut totaalisesti. Niinpä otsikkona palvelee nyt
Kun pyhät miehet marssivat sisään ja kertoja neuvoo nimenomaan, ettei pyhien miesten seuraan liitytä. Moisesta toiminnasta kun ei mitään hyvää seuraa.
Omista siivuista rempseästi rokkaava
En enää soita rokkia ja em. Perse eellä puuhun kuuluvat ykköslaariin, mutta onhan psykedeelisemmillä soundeilla pelaileva
Seitinohuessa myös ansiokas aluevaltaus. Taaksepäin tuolissa saa nojailemaan tavallaan
Taivaanrannan rantaravintolakin ja onhan
Siunattu hulluus ison nimensä veroinen siivu.
Ei siis mitään tavattoman uutta tai erilaista, mutta kyllä tässä hevosen selässä pysytään ja päästään vielä oikeaan suuntaankin. Ja uskoakseni kolpakossa on muutakin kuin vain helmi nestettä pohjalla.
Mika Roth
Monocots: Eight Feet Beneath the Surface
Monocots on kiemuraisuuteen taipuvaista rockia soittava orkesteri, jonka debyyttialbumi ehdittiin julkaista jo elokuun puolella. Turussa jokunen vuosi sitten alkunsa saanut yhtye suorastaan leikittelee rockin laveassa puutarhassa, poimien hedelmiä hyvinkin erilaisista, eri ikäisistä ja eri sukuisista puista.
Voisin, ja ehkä minun pitäisikin, hiukan ojentaa yhtyettä täydellisestä linjakkuuden puutteesta, sillä
Matadorin kaltaisia garagehelmiä ja
Feel Finen leijuvaa loungerokkia ei kannattaisi laittaa istumaan vierekkäin. Mutta arvatkaapa mitä? Värikäs yhdistelmä toimii sittenkin, kuten myös
Queen-kappaleen leijuva haparointi ja puolittainen väärinsoitto. Monocots kirjoittaa omat pluskymmenen käskyään ja saa kuulijankin pitämään kuulemastaan, satunnaisesta arviosedästä nyt puhumattakaan.
Eight Feet Beneath the Surface -albumi on siis linjoiltaan epätasainen ja tunnelmiltaan kummallinen joukko erilaisia kohtauksia, näkymäisiä tilanteita sekä taka-askeleita ottamaan saavia lavastuksia. Avainasemassa vaikuttaa kroonisesti olevan yleinen tunnelma, jonka nimissä voidaan tehdä – tai ennemminkin jättää tekemättä – osapuilleen mitä vain. En täysin ymmärrä esimerkiksi
315-raidan sisäisiä ratkaisuja, mutta yhtye tuntuu useimmiten valitsevan tarjolla olevista reiteistä niitä sumuisempia, hiljaisempia ja seesteisempiä. Tosin tuokaan ei ole mikään kiveen hakattu oppi.
Uneliaat fiilikset lakaistaan sivuun muutaman isomman pommin voimin, sekä siirtymällä sivusuunnassa yllättävänkin kauas, kuten vaikkapa
Nighttime ’65 tekee lynchiaanisen yökahvilan hämärässä valossa. Henkilöt teksteissä ovat lähinnä luonnostelmia, niin ovat sävellyksetkin tavallaan, kun tunnelma ajaa nuottien ohitse. Todellinen taika ja mullistus tapahtuukin soundien puolella, joita on selvästi pohdittu, hiottu ja haettu pieteetillä kohdilleen.
Olen pitkään miettinyt Monocots syvintä sydäntä, mistä tässä kaikessa on kyse? Mysteeri ei täysin selvinnyt, joten johtolankojen toivossa lienee parempi seurata nelikon tekemisiä myös vastaisuudessa. Tässä taas kerran terveiset niille, joiden mielestä rockin saralla kaikki tekemisen arvoinen on jo tehty.
Mika Roth
Nina Kaitaranta: Minä valitsen tämän
Suomenkielistä ja orgaanista popmusiikkia luova
Nina Kaitaranta on käynyt tutuksi tekijäksi Desibeli.netin pienjulkaisuja niputtavista koosteista. Sinkkuja on ilmestynyt sitten vuoden 2019 melkoinen pino, joita on puolestaan niputettu EP-levyille.
Esikoisalbumilla ei kuulla ainuttakaan aiempien vuosien kappaletta, eli mukaan ovat päässeet vain neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä maistiaista. Uudet tuulet puhalsivat jo puolentoista vuoden takaisella
Taite-EP:llä, kun soundi jalostui juurevammaksi ja asteen rokimmaksi. Bändin soundi määrittelee myös pitkälti esikoisalbumin sisäavaruuksia, joissa särmäisyys kohtaa herkkyyden.
Paljon on siis muuttunut, mutta mielestäni Kaitaranta yhtyeineen tekee edelleen henkisesti singer/songwriter -kamaa. Muoto on vain kasvanut, kehittynyt ja laventunut – sekä joiltain osin myös yksinkertaistunut sekä tehostunut. Tasapainoilu tuolla harmaalla rajalla on tuottanut yllättäviä onnistumisia, kuten vaikkapa rokkaileva
Siltä se näyttää, jossa tallaa painetaan lähemmäs permantoa kuitenkaan isommin remuamatta. Heleämpi
Pohjantähti hurmaa myös lämpimällä soundillaan, johon voisi vaikka kääriytyä ja vain katsella hetken pohjoista taivasta.
Uuden levyn tekstit tuntuvat käsittelevän murroksessa olevaa ihmistä tai ihmisiä, joiden on aika tehdä valintoja. Eivätkä kaikki valinnat ole helppoja, mutta mikäpä arvokas maailmassa vaivatta tulisikaan. Tuosta selvin teksti on
Askel kerrallaan, jonka kohottava ja minimalistisesti sielukas muoto on karsittu sanalla sanoen täydellisesti. Saman dilemman tummempi sisarus
Kumpaa sutta ruokit on myös nostettu viisaasti sinkuksi, eikä tästäkään numerosta jää pahaa sanaa sanottavaksi.
Minä valitsen tämän -albumilla Nina Kaitaranta pistää kaikilla oleellisilla alueilla paremmaksi. Aivan kuin täysin uusi sivu olisi kääntynyt – ja niinhän se on tainnut kääntyäkin.
Mika Roth
Thelise: Ihmissuhdeanarkisti
Thelisen menevä elektropop kävi tutuksi keväisellä
Timanttii-sinkulla, joka oli samalla neljäs ja viimeinen sinkku ennen esikoisalbumia. Sinkkujen lisäksi nimellään jo kulmakarvoja kohottava Ihmissuhdeanarkisti pitää sisällään kuusi muutakin biisiä, eli kokonaisannos on kymmenen raidan ja vajaan 36 minuutin pamaus.
Kuten otsikkokin jo kertoo, ovat ihmissuhteet ja niihin liittyvät ongelmavyyhdet albumin kantava teema. Periaatteessa monet kappaleet ovat suoraa suomipoppia, mutta todellinen taikuus tapahtuukin tuotannon puolella ja soundien hionnassa. Lähimmäs ns. perinteistä laulaja/lauluntekijä-poppia osuu sinkkujoukosta
Mannerlaatat, jolla kotimaisten kovien naisten vaikutus kuuluu ehkä turhankin selvästi vielä läpi.
Fetissi on puolestaan se klubien tanssilattioille tähdätty täsmäpommi, jonka groove poraa parkettiin reikiä ja teksti taatusti häiritsee herkkähipiäisempiä.
Maailma ei kuitenkaan pääty sinkkujen takarajoille, mistä
Helsinskin osuvasti vahvistama
Melankoliaa on mielestäni rohkein ja laadukkain osoitus. Kohdilleen napsahtaa myös avausraita
Olisiksä mun, jonka übercoolit soundit edustavat jälleen uutta puolta artistista, ja siivuun upotettu melodiakoukkuhan on järjettömän terävä. Olisin itse asiassa odottanut vastaavaa soundirohkeutta muillekin numeroille isommissa annoksissa, mutta otetaan nyt vastaan se mitä saadaan.
Levyn päätös sinkkuputken jälkeen on niin ikään vahva, kun
Diagnoosi ensin keikkuu helmeilevän konepopin aallonharjoilla ja teksti valuu mustuutta perustuksiin. Vieläkin rohkeampi ja ulommas puskeva on päätösraita
Rakkaudella, Petra – nyt on runsaasti tunteita pelissä ja se tuntuu. Vinkuvat soundit ja puhesamplet ovat kyllä mahdottoman lähellä takarajaa, mutta sanoisin lyönnin silti mahtuneen kentän rajojen sisäpuolelle. Eikä edes se ruma sana räsähdä nyt korvaan, kun se kerrankin kuullaan oikeassa paikassa.
Mika Roth
Lukukertoja: 1647
