Pienet

Pienet - Syyskuu 2022

16.09.2022

Bereniken hiukset: Kuolleiden tähtien alla

Bereniken hiukset on hieno yhtye, joka ei jää suotta genre-juoksuhautoihin jumittelemaan. Kansanmusiikki ja suomalaisugrilaisuus ovat bändin yksi puoli, toisessa kupissa mausteisuuden takaa Madnessin rock-hulluilu, Rage Against the Machinen räprock, sekä nuoren Red Hot Chili Peppersin valkoisen henkilön nykivä funk.

Ainesosien listaus saattaa aiheuttaa nikottelua, eikä Jane jää todellakaan Tarzaninsa kainaloon vain hymyilemään vaan ottaa ties mitä eläintä ties mistä kiinni. Ennakkoluuloton orkesteri svengaa ja funkkaa, räppää ja roiskii, taiteilee ja taittelee kuvionsa uusiksi, jättäen eräänkin arvioijasedän raapimaan päätään – mikä on hyvä asia. Yhtenä päivänä suosin Aurinko nousee idästä -siivun takovampaa rockfunkräppiä, mutta auringon oikeasti noustessa aamulla, sellaisella juuri riittävän herkällä tavalla, ui klarinetilla upeasti rikastettu Kuolleiden tähtien alla helpommin kainaloon.

Bereniken hiukset osaa kuljettaa poikkeuksellisesti kasattua purttaan ovelasti halki periaatteessa tuttujen maisemien, mutta silti kaikki näyttää uudelta, arvaamattoman vieraalta ja hurjan kiehtovalta. Neljä raitaa ovat jokainen erilaisia luonnostelmia pitkälti samoita kantasoluista, joista kasvaa niin kovin, kovin erilaisia ihmeitä.

Mika Roth

Eddie & The Hot Rods: Guardians of the Legacy / Secret Smile
Hiljaiset Levyt

Eddie & The Hot Rods on kokenut pitkällä matkallaan paljon. Kaikki alkoi jo 70-luvun puolivälissä, kun rockin ja silloisen r’n’b:n kanssa värkännyt ryhmä innostui uusista tuulista. Punkin aallot osuivat kohdilleen ja sen jälkeen tuli vielä uusi aalto.

Legendaarisen vokalistinsa Barrie Mastersin jokunen vuosi sitten menettänyt yhtye on muokannut rivejään ja matka jatkuu punkahtavan rockin ja pubrockiksi kutsutun uuden aallon suunnan risteysalueilla. Tuore seiskatuumainen ennakoi myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa pitkäsoittoa, jolle tullaan kelpuuttamaan A-puoli, kun taas B-puoli jää rannalle. Uskaltaisin silti väittää, että nimenomaan rannalle jäävä Secret Smile on siivuista menevämpi, reippaampi ja kohottavampi. Toisaalta Guardians of the Legacy lienee kappaleena bändille tärkeämpi, ihan jo em. tapahtumien takia.

Matka siis jatkuu ja rock soi kuten se on soinut jo vuosikymmenten ajan. Eddie & The Hot Rods on kokenut omat ylä- ja alamäkensä, mutta juuri nyt asiat tuntuvat rullaavan paremmin kuin aikoihin.

Mika Roth

Heaven-Gemini: Dolores

Heaven-Gemini avasi julkaisu-uransa kunnon pamauksella, Déjà Vu -sinkun esitellessä savolaisen progemetallibändin taituruutta. Tuolloin liitoskohta post-metalin kanssa oli silmiinpistävän terävä, kävipä mielessä se yksi iso kotimainen nimikin, eli pullat oli sijoiteltu kerrassaan mainiosti uunin pellille.

Nyt on koittanut ensimmäisen EP-levyn vuoro ja materiaali pikkukiekolle on jalostunut kuuleman mukaan kymmenien biisiaihioiden joukosta. Periaatteessa kuuden raidan kiekko on jo biisin päässä pitkäsoitosta, mutta ehkäpä EP on vielä osuvampi muoto tässä vaiheessa uraa. Mutkainen metalli ja kimurantti raskasrock muodostavatkin erittäin vahvan sekoitteen, josta löytyy raskautta, joustavuutta ja tarttuvuutta. Hyvälle tuoksuu, pintakin on sopivan rapea, vaan kuinka on biisileivosten sisusten laita?

Jamais Vu arvaa astua eeppisyyden puolelle, eikä jalkaa kaasulta nostava Mielentappaja ole hullumpi numero sekään. Sinkku olikin jo osattu valita osuvasti, eikä toiseksi sinkuksi nostettu Takinkääntöpiiri ole ainakaan askel heikompaan suuntaan rauhallisempine ja maalailevampine elementteineen. Maistuvaista nämä Doloresin annit, nauttisi tätä lisääkin – myös isommissa annoksissa.

Mika Roth

Heikki: 30 Years in the Making

Heikki on mies Mansaarelta. Joensuusta kotoisin oleva herra on siis löytänyt tiensä kauas kotoa, mutta noilla kaukaisilla rannoilla löytyi myös kipinä tehdä uudelleen musiikkia. Meren äärellä elo on aina yllätyksellistä, eikä neljän biisin EP-levykään ihan silkkaa rockin peruskauraa ole.

Rock soi kulmikkaana ja rosoisena, mutta silottelematon bändisoundi saa pohtimaan ennemminkin Amerikan kaukaisia maisemia, ehkä hivenen Seattlen kaupunkiakin. Vokaalit vedetään tunteella ja sen kummemmin puhtautta vaalien, sillä nämä sanat kiskotaan suoraan sydämestä – tai sellaisen vaikutelman ainakin allekirjoittanut saa. Nick Cave mainitaan perustellusti saatesanoissa, mutta kyse on oikeasti vain yhdestä viittauksesta, yhden linjan päästä ja vaikutelmasta. Toisaalla voi kuulla The Bandin vapautta ja kenties Neil Youngin tapaa kertoa maailmasta ja sen asuttajista. Näin ainakin kun Carpe Diem rymisee seuraavan kukkulan taa, ja sitä seuraavan – rikkomatta kuitenkaan mitään oleellista.

Sydämestä kumpuavat kappaleet ovat yhdeltä kantilta tarkasteltuna rohkean hiomattomia, mutta lievä tikkuisuus ja luonteikkuus palvelevat tällä erää isompaa kuvaa. Nostankin hattua rohkealle tuotannolle, jossa soundit ovat samaan aikaan rosoiset ja välittömät, mutta myös kirkkaat ja selkeät.

Mika Roth

Helmi Ada: Puolitotuuksia

Rakkaus saa ihmisestä parhaat puolet esiin, kuten myös ne ikävimmät ja mahdottomimmat varjot. Tuota kaksijakoisuutta mielestäni käsittelee Helmi Adan EP, ottaen rohkeasti käyttöön erilaisia kulmia ja rooleja tarinoitaan kertoessaan. Eikä kaikkea tuoda esiin vain yhdellä tapaa musiikinkaan puolella, sillä nyt pop, rock, iskelmä ja näiden johdannaiset iskeytyvät yhteen – vaan kuinka syntyy kipinöitä?

Viimevuotinen Utopiaa-sinkku on yhä eturivin numero, vaikka biisi sinkkuna kai vähän kimurantti olikin. Mutta kun rokkaava Älä ota mua mukaan ja folkin kanssa leikkivä Kaupunki ovat seinänaapureina, asettuu kaikki mukavasti kohdilleen. Sellaisella helmiadamaisella tavalla nyt ainakin. Joukon toinen sinkkuraita, Hypotermia, on vieläkin hyytävämpi ja raadollisempi kertomus rakkauden julmuudesta, mutta niin vain Helmi Ada saa kaiken kuulostamaan herttaiselta ja vaivattomalta. Ja juuri tuo hurja kontrasti leikkisän laulun, naiiviuden ja aikuisuuden raa’an betonipinnan välillä saa EP:n nousemaan selvästi osiensa summan yläpuolelle.

Rakkaus siis näyttäkööt takavalonsa, koska ei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Muurit murtuu lempeästi, kun kertosäkeistössä keinutaan sentään hetki onnen hiilloksella. Puolitotuuksia vai puolivalheita, mikä niitä lopulta erottaa? En tiedä, mutta siitä kaikesta tämä kummallinen pop-EP puhuu kielellään.

Mika Roth

Hexehexe: Shake (Shake Shake) / Black River 17

Rock on rajaton riemu, mutta sen avulla voidaan kuvailla myös rajatonta kauhua. Tämän on näyttänyt toteen Hexehexe, jonka perusideana on luoda noituus- ja kauhuaiheisia rockbiisejä. Kolmannen albuminsa nähtävästi ihan lähiaikoina julkaiseva trio pistääkin tuoreella tuplasinkulla jo uutta matoa koukkuun isoin elein.

Tarina ei kerro, josko sinkut biisit ovat mukana myös pitkäsoitolla, mutta ainakin puntteihin tutinaa puhaltava Black River 17 hyödyttäisi taatusti mitä tahansa albumikokonaisuutta. Pörisevä ja pärisevä kappale kopsahtelee kivasti, painaa eteenpäin ja päälle, mutta ei kaadu kuitenkaan niskaan. Eikä sinne mustan veden ääreen kannata tietenkään mennä, eikä Shake (Shake Shake) tärise suotta, vaikka neljän minuutin raja-aidan ehtiikin ylittää.

Soundin karkeusaste on kummallakin siivulla kohdillaan, jotta hampaiden välissä narskuu, mutta idea ei kuitenkaan hautaudu soundin alle. Merkittävämpää on kuitenkin kummankin näytekappaleen hanakka tarttuvuus, jossa melodisuudelle on annettu tilansa.

Mika Roth

Joni Ekman: EkMania! / Näenkö näkyjä vain?
Soit Se Silti

Viime vuosikymmenellä tasaiseen tahtiin Desibeli.netin sivuilla esiintynyt Joni Ekman on palaamassa takaisin kehään – aivan kuin hän olisi sieltä edes ehtinyt juuri huilaamaan. Parin pitkäsoiton jälkeen on tähtäimessä tähänastisen uran kunnianhimoisin albumikokonaisuus, jota tuore tuplasinkku jo pohjustaa.

Hmm. Biisikaksikko on kiistatta rahdun erilainen, ihan Ekman-mittareillakin havainnoituina. Päälle kuusiminuuttinen EkMania! on paitsi tulevan kokonaisuuden nimibiisi, myös instrumentaaliraita ja jopa krautrockin kanssa sinunkauppoja hierova ihmeellisyys. Syntetisaattorit pulputtelevat ja soundit venyvät Ekmanin etsiessä sisäistä düsseldorfilaistaan. Saatesanoissa puhutaan jotain diskosta, mutta näen ennemminkin diskoa edeltäneen aikakauden Keski-Euroopan. Näenkö näkyjä vain? -biisillä vaihde rusahtaa puolestaan 70-luvun leppoisen ja klassisen rockin puolelle, joka on Ekmanille tuttuakin tutumpaa puuhaa. Melodia on ydinlanka, vokaalitkin ovat taas mukana ja tunnelma on kerrassaan leppoisa.

Kaksi hyvin erilaista biisiä ja päälle kymmenen ja puoli minuuttia. Kelpaa tässä odottaa ennakkoon hehkutetun EkMania!-pitkäsoiton saapumista, edes tiedostoina.

Mika Roth

Lovers Left Alive: Dutch Courage

Ahkerasti musiikkia julkaiseva Lovers Left Alive pistää kolmen biisin EP-levyn ulos ja samalla maailma on muuttunut bändin leirissä. Kokoonpanoaan uusiksi pistänyt yhtye on laittanut debyyttialbuminsa tuotannon toistaiseksi jäihin ja uutta miehitystä ajetaan sisään uudella pikkukiekolla.

Rock on edelleen jutun juoni ja kolme siivua tarjoavat kolme erilaista näkemystä asiasta. Vokalisti Jaskan ensimmäinen bändille äänitetty siivu sulkee EP:n vähemmän rämisevässä ja enemmän pohtivissa fiiliksissä, eikä lähes kuuden minuutin mitta ole todellakaan ongelma. Huomattavasti kovempaa iskua leukaperiin tarjoaa sen sijaan starttipamaus If I Have Time, jonka melankolinen melodia on osapuilleen täydellistä korvakarkkia suoremman ja klassisemman rockin rakastajille. Pala nousee kurkkuun karaistuneellakin arviosedällä, kun elon kylmiä faktoja ryhtyy pohtimaan.

Kahden oman välissä kuullaan yksi laina, mutta Herman Brood & His Wild Romance -yhtyeen reippaasti askeltava Never Be Clever istuu saumatta joukkoon ja täydentää potretin. Tätä se on vuonna 2022, kun tehdään elävää musiikkia ja uskotaan yhä rockin voimaan. Toimii kaikilla sylintereillään.

Mika Roth

Noitavasara: Noir

Noitavasara kalahti ensi kertaa allekirjoittaneen koppaan reilu neljä ja puoli vuotta sitten, kun Necropolis Amoris -albumi yllätti 70-lukulaisellaan heavy jytällään. Tähtiähän siinä hetken katseltiin, kunnes Iron Maiden ja YUP löytyivät jonkinlaisiksi reunamerkeiksi.

Sama meno jatkuu myös nyt, kun Etsin itseäni vetää komeasti melodista hard rockia perässään aina kaukaisten kukkuloiden tuolle puolen ja ylistää taaksejäänyttä loistavaa tulevaisuutta. Ironiaa ja sarkasmia lienee taas ilmassa, mutta määriä on lähes mahdotonta arvioida. Eikä se ole oikeastaan edes oleellista. Noitavasara viuhuu ilmassa kuin teutonin tukka ja vaikka otsikko viittaa pimeyteen, on pimeys näissä ralleissa lähinnä tekstejä koskettelevaa. Raudan synty käydään läpi Kalevalan mukaan ja ydinpommikin taitaa matkan varrella posahtaa, mutta Noitavasara ei vaan pysähdy.

Noir vaikutti aluksi huomattavasti heppoisemmalta ja kuulosti ikääntyneeltä, mutta ainakin allekirjoittaneen korviin bändin kumma tekemisen tapa on hiljalleen asettunut. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa tehdä asioita, on vain suunnaton määrä sävyjä ja tasoja. Ja tämä EP on suuressa joukossa äärimmäisen uniikki sekä ajatuksia herättävä ihmetys. Kiitos ja kumarrus siis yhtyeelle.

Mika Roth

Renegade Angel: Dawn of Justice

Renegade Angel on kotimainen orkesteri, joka on kunnostautunut sinkku ja EP-rintamalla pandemian aikana. Yhtye soittaa tarttuvan melodista ja menevää heavy rockia, jossa on mukana aimo annos power metalin voimaa, eikä mikään ole tässä soundikakussa liikaa.

Dawn of Justice -EP:llä kuullaan itse asiassa vain yksi uusi kappale, eli paketin korkkaava nimibiisi, mutta sepä iskeekin powerhakkunsa keskelle rikasta jalometallisuonta. Voisin sanoa näissä kohdin jotain Helloweenin ja kumppaneiden tekemisistä, mutta ymmärtänette jutun juonen jo näistäkin sanoista. Avauksen takana kuullaan jo aiemmin julkaistuja sinkkuja, tosin vuoden 2021 The Whistleblower on siinä määrin herkullinen siivu, että toki tilaa pitää löytyä. Biisistä tarjotaan myös saksankielinen versio (kuinka ollakaan), jonka liidin laulaa Oscar Klassen. Lisäksi mukaan on sovitettu espanjankielinen versio Forevermoresta, jonka lurauttaa vuorollaan Romina Barba.

Neljä raitaa, yksi uusi numero ja mielenkiintoisia bonuksia, joten jokohan horisontissa siintäisi pitkäsoitto. Vierastyöläisiä on vokaaleissa tälläkin EP:llä peräti viisi, joten naruista kiskova Jani Pöysä selvästi hallitsee verkostoitumisen salat.

Mika Roth

Saattohoito79: Pääoma ja valtiovalta
Hiljaiset Levyt

Saattohoito79 lähetti loppukesästä Desibeli.netin toimitukseen ihka oikean seiskatuumaisen, mikä lämmittää sydäntä aina poikkeuksellisen paljon. Eikä komeus jää ainoastaan kansiin, sillä sisältö on timanttista punkrockia.

A-puoleksi nostettu Pääoma ja valtiovalta on itse asiassa laina- ja käännösbiisi, jonka tunnetuimman version on tehnyt klassinen Ebba Grön Staten & Kapitalet -nimellä. Alkujaan Blå Tågetin julkaisema siivu saa kunnioittavan kohtelun, jossa mennään eikä meinata ja melodiahan on vastustamattoman väkevä. Samalla teksti on sekä käännetty että päivitetty, joten pistelee ja puree mukavasti. Urheilupuisto 13.6 (kauan sitten) on puolestaan tarina toteutumattomasta rakkaudesta, mutta nytkään melankolia ei pääse puuduttamaan bändin jäseniä tarpeettomasti.

Saattohoito79 jatkaa tiukkaa nousuaan kotimaisen punkrockin saralla ja bändi on löytänyt tasapainon menneen, nykyisen sekä hiukan tulevaankin tiirailevan soundinsa kanssa. Erityismaininnan ansaitsee soundien puolella tehty työ, jonka ansiosta rosoinen voima välittyy sopivasti jalostettuna.

Mika Roth

The Boogie Mooses: Boogie Syndicate
Moosehead Music

Onko siitäkin jo päälle puolitoista vuotta, kun svengaava ja jytäävä The Boogie Mooses boogasi tiensä allekirjoittaneen sydämeen? Aika on todellakin suhteellista, minkä tämä 70-luvun heavy rockin oppeja vaaliva orkesteri osoittaa esimerkillään.

Ja kun tuli puhetta ajasta, niin tämä kuuden biisin EP on tehty todella perinteisin keinoin. Eli analogisesti 24-raitaiselle kelanauhalle ja pohjat on pistetty purkkiin koko bändin soittaessa, jolloin hiipii väkisinkin sitä kuuluisaa mojoa sekä svengiä. North Star Pariahin kohdilla kehdataan jopa ottaa verrokiksi Dion aikainen Black Sabbath - eikä turhaan. Alkustonerin ja todellisen heavy rockin lähteillä vesi on ravinteikasta ja energiavirrat voi todella tuntea ihollaan. Raskaamman osaston ovet avautuvat rytmivetoisempaan suuntaan Ursan psykedeelisyyden sävyttäessä menoa ja suoremmaksi mättö puolestaan kääntyy, kun Six a Syndicate ohjaa kiesin ohituskaistalle. Kertosäkeen huudatus on muuten täyttä asiaa, kuunnelkaapa sitä takomatta tahtia jostain jollain. On muuten vaikeaa pysyä aloillaan.

Eihän tässä taaskaan mitään huisin uutta luoda, mutta parhaimmillaan boogaavaat profeetat ovat täysin pysäyttämättömiä. Soundikin on asettumassa kohdilleen, joten nyt vain eteenpäin ja ylemmäs.

Mika Roth

Vieteri: Eturivin tytöt

Vieteri on vasta kuluvana vuonna Vantaalla perustettu yhtye, jonka debyytti-EP ei jää pyytelemään anteeksi mitään. Alkuideana oli kuuleman mukaan tehdä suomipunkkia ja rockia, jossa rumpujen tukena naksuttelee rumpukone – ja niinhän se myös tekee.

Postpunkisti paukkuva EP on neljän siivun mittainen ja kärkibiisiksi valittu Ysärityypit on melkoinen testi satunnaiselle kuulijalle. Monotoninen kuvio takoo, vokalisti lähinnä lukee listaa ysärin ’parhaista’ puolista suoraan paperista. Niin se sitten on, että pandorat, aikakoneet, vihreätpilotit ja kaikki ysäriin liittyvä on kovaa. Kyllähän tässä ironisesti nauretaan, mutta vaikeaa onkin päätellä, että missä määrin virnettä on suupielessä ja mihin suuntaan. Alibin kannessa törkkii entistä syvemmälle mauttomuuden herkillä pinnoilla, mutta tämähän on vain sarkasmia – onhan?

Tekstien rinnalla musiikki nakuttaa, kolisee ja särisee, tosin näennäinen sotkuisuus on saatu jäsenneltyä tarkasti. Homma toimii ja melodioissa sekä riffeissä on kummasti ideaa, joten tuskinpa tekijät ensimmäistä kertaa ovat punkkia tai postpunkkia veivaamassa. Vieteri ei mene poikki kovimmassakaan väännössä.

Mika Roth

Ville Laurila Jr. Yhtyeineen: Ville Laurila Jr. Yhtyeineen
Hillotehdas

Tiedättekö mitä on nu-kantri-tango? Minä en ainakaan tiennyt, mutta sitten saapui Ville Laurila Jr. Yhtyeineen ja valisti allekirjoittanutta. Ollaanpa siis avoimin mielin niitä rivitanssi- ja tangokenkiä esiin kaivaessa.

Bändin moottorina ja nähtävästi akselistonakin toimiva Ville Laurila on tuttu mies mm. Sur-rurin riveistä, jonka tukena operoi kolme muuta soittajaa. Näistä Hilla Kohtamäki ja Maria Minkkinen osallistuvat soiton lisäksi lauluun, kun taas Jukka Nissinen keskittyy kitaraansa, lapsteelin soittoon sekä yhtenä käsiparina monista perkussioihin. Tango on suomalaisen jäykkää, kantri tuoksahtaa kovasti folkille ja lo-fi lienee ollut yksi ohjenuorista, joista ei ole päästetty irti. Entä toimiiko koko viritelmä laisinkaan?

Kyllä, väittäisin että ainakin Elokuun yö on asianmukaisesti huojuvine vokaaleineen ja takakenoineen kaikkineen charmikas numero. Kömpelyys on taiteenlajina herkkä, mutta tässähän on mukana kokeneita tekijöitä. Nostetaan vielä lopuksi eteen laukkakompista tangontaontaan heittelehtivä Tähdenlentojen aika, koska sen pitäisi viimeistään saada liikettä aikaiseksi. Autenttista menoa.

Mika Roth

Möyhy-Veikot & Sekret Teknik: Split
Stupido Records

Olen lähtökohtaisesti aina sitä mieltä, että yhteistyö kannattaa ja kimpassa kaikki on kivampaa. Vaan tällä kertaa splittailuun ovat päätyneet mielestäni poikkeuksellisen outo parivaljakko, joten voiko tämä toimia?

Jos ikinä menisin uudelleen naimisiin, niin häihin hommattaisiin soittamaan Möyhy-Veikot. Ja jos se ei tässä fantasiaskenaariossa kelpaisi puolisolle, niin sitten saisi pitää tunkkinsa. Todellisuudessa (jos sellaista onkaan) Möyhy-Veikot on aivan omaa luokkaansa groovaavan konetamppauksen alalla.

En tulle koskaan unohtamaan Mitä mieltä UFOista? -kasetista, jonka jälkeen Huume Jet Set Life tuli ja kruunasi kaiken. Elektronista samplerockia voi vain palvoa tai pilkata, minä valitsin palvonnan ja pidän kantani. Kollaasitaide on haastavaa, mutta Möyhy-Veikot osaavat pikselisöidä ja sulauttaa kaiken tarvittavan kaikkeen kulloinkin tarpeelliseksi koettuun. El Miracle -kappaleella syntetisaattorit säksättävät, bassokone pumppaa ja taustaan maalataan sellaiset aurinkorannat, että Miami Vicekin kalpenee pastillinväriseksi ja ajaa nolostuneena pois Phil Collinsin soidessa. Neroutta.

Kuinka Sekret Teknik voi sitten pärjätä tässä tilanteessa, jossa A-puolen kohdalla pajatso tyhjeni ja säpäleiksi pamahtaneesta pankkiholvistakaan nousee enää heikko savuvana? Sekret Teknik nojaa omaan vokooderisoundiinsa, jonka retroisuus nintendoi kaiken silmissä ja onhan tämäkin melkoista Mario Brosia.

Saatesanojen mukaan The Dance -kappale on viimeisten aikojen tanssiraita, jonka tahdissa pistetään lapikasta lattiaan, kun asiat oikeasti ovat huonosti. Siis sillä tavalla, että Prisman kallistuneet salaatit ovat enää hailea muisto vain ja bensan hinnallakaan ei tee enää mitään, kun ei ole enää mitään – paitsi tämä timanttinen tanssijytäjysäys. Vintage ja retro siis ohjaavat tähtipurtta, joka tekee parhaansa mahdottomassa tilanteessa. Ja tarkoitan tällä niin suhdetta A-puoleen kuin maailmanloppuun noin yleisemminkin.

Mika Roth

Lukukertoja: 2623