Maaseutumusiikkia vol. III
11.08.2022
Aika kuluu ja kuluttaa, mutta Maaseutumusiikki.fi pitää lippuaan korkealla. Yhtiö kokoaa yksiin kansiin kolmannen kerran kotimaista, juurevampaa musiikkia. Kantri- ja kantrihenkiset kappaleet taittuvat ison maailman ja syrjäisemmän Härmän eri puolia yhdistellen. Tuopit ovat vajaita, elämä potkii muutenkin, mutta periksi ei anneta.
Maaseutumusiikki.fi
Maailma muuttuu ja muuttaa, eikä marginaalisempaan asemaan ajautunut kotimainen juurevampi musiikki ole tällä hetkellä sitä kuuminta uutta. Tuo on fakta, jota mitkään nenällä keikkuvat lasit eivät muuta, mutta Maaseutumusiikki.fi vain jatkaa eteenpäin porskuttamistaan. Kolmannella kierroksella sakkiin on mahtunut kokonaista 17 biisiä, joista kolme on aiempaan eroten englanninkielisiä. Eli muutoksen tuulet puhaltavat myös kantrimaisemissa.
Albumin ytimen ja punaisen langan muodostaa kantrin, countryn, rootsin ja näiden johdannaisten äärellä kaarteleva suomenkielinen tuotanto. Melankolia jyrää melodisuutta unohtamatta, rempseän leppoisuuden leimatessa toimintaa. Tietysti tuopit ovat tekstien puolella toisinaan vajaampia, mutta kyllä niitä muistetaan myös kohotella veren kohistessa korvissa. Kuningas alkoholin aiheuttamien probleemien ja tempausten ohella lemmen loiskeet ja roiskeet puhuttavat, minkä lisäksi nostalgiakin pyörähtelee toisinaan nurkastaan esiin – tietysti.
Lontooksi lauletut siivut ovat kaikki peräkkäin kiekon keskivaiheilla, mikä on ratkaisuna perusteltu. Hieman yllättävään seuraan joutuneista siivusta tunnelmallisin on mielestäni The Tree Song, joka on samalla heittämällä albumin pisin numero. Reilusti päälle kuusiminuuttisen progepoprockfolk-hybridin takaa löytyy Kanadan Matti, jonka seurassa kulkisi toinenkin moinen aikaa helposti.
Ohuessa yläpilvessä taivaita halkoo myös Bizzarro & Jukka Nissinen, joiden juureva Jätkien kesken on kiistaton kultakimpale. Rootsista on moneksi, eikä Siunattu hulluus ole lainkaan hullumpi kantriviisu Janttersin soittamana. Mitä on hulluus ensinnäkään, kun baarin vetovoimalle ei voi enää mitään? Artturi Ketola Trion leppoisessa soundissa voi jopa hetken uskoa, että Naiset ja koirat on luotu odottamaan.
Täysin toista avaran kattauksen laitaa edustaa kunnialla Dortmunder feat. Kari Jones, jonka rennoissa käsissä ränttätänttä paukkuu herkullisesti Rock-ottein. Status Quon pyhää nimeä ei lausuta todellakaan turhaan. Toisinaan vähällä pääsee pitkälle, kun muistaa vain painaa etunojan tappiin saakka. Höröttelyt jätetään kuitenkin toisille, sillä halvalla huumorilla on lyhyet jäljet.
Masa & Iilimarot saattaa pamauttaa osuutensa jo rahdun takalaittomaksi, mutta ainakin Pomminpurkajien pikkujoulu jättää muistiin pysyvän jäljen suomirockin rutistelullaan. Periaatteessa Tuomas Hirvonen liikkuu täsmälleen samoissa maisemissa kaasutelleessaan Guldstadeniin, mutta mukana on se selittämätön annos härmäläisyyttä, jonka syystä/ansiosta näitä kokoelmia kannattaa käydä läpi.
Hirvonen ei todellakaan ole maamme vastine Springsteenille, eikä Byman & Hipp käy rypistämälläkään Cashista, mutta jokin silti yhdistää nämä pisteet toisiinsa. Ainakin suomalaisessa sielussa, joka kestää kovimmankin syksyn loskineen kaikkineen.
Levyn saatelause ”Enämpi asenne kuin genre” onkin totisinta totta näissä karkeloissa, joissa Amerikan laveus ja kotoinen karuus käyvät vapain askelin tanssaamaan. Kiitos ja kumarrus siis Maaseutumusiikki.fin leirin suuntaan. Kädestä suuhun -periaatteella ehkä mennään, mutta kaikenlaista siinä ehtii todellakin tekemään.
Mika Roth
