Pienet

Pienet II - Heinäkuu 2022

27.07.2022


Dali Van Gogh: New Blood, Old Wounds Dali Van Gogh: New Blood, Old Wounds
Wormholedeath Records

Dali Van Gogh on kanadalainen rock-bändi, jolta ehti ilmestyä kaksi pitkäsoittoakin ennen pandemiaa. Sittemmin pienjulkaisuja on pistetty tasaisesti markkinoille ja musiikillisesti ryhmä pysyttelee lähellä raskaamman hard rockin ja tuhdimman blues rockin sydänmaita.

Tuoreen EP:n viidest√§ raidasta kaksi on jo kuultu aiemmin sinkkuina ja ankkuriksi sijoitettu Boneyard ehdittiin pist√§√§ pihalle jo vuonna 2020. Basson klonksuessa ja kauhuteemojen hiippaillessa nurkissa voikin jo n√§hd√§ vilauksen Rob Zombien haamusta ikkunan takana, tosin kanadalaiset lataavat hard rockinsa klassisemmalla silauksella. Out for Blood antaa entist√§ enemm√§n tilaa munakkaan laulu√§√§nen omaavalle Rachelle Moreaulle, joka nostaa b√§ndin osakkeita roimasti. Ja osumahan se Little Hellkin on, vaikka Beethovenin F√ľr Elisen lainaus alkuun on l√§hes nolo tempaus.

Rock lähtee hartioista ja muistakin kehon osasista, jos homma on hallussa. New Blood, Old Wounds ei ole mestariteos, mutta Dali Van Gogh on mitä selvimmin saanut rivinsä järjestykseen. Blues-pohjaisen kitararockin kanssa on vaivatonta pelailla syvästä etelästä aina Seattlen flanellipaitoihin saakka, etenkin kun ensiluokkaisia melodioita sekä riffejä lohkeaa lähes jokaiselle raidalle.

Mika Roth


Dez Dare: Tyrannosaurus Shake Dez Dare: Tyrannosaurus Shake
Ch!mp

Dez Dare on Australiasta lähtöisin oleva artisti, joka luo tätä nykyä Englannista käsin synaista garage-punkkia. Verkon soittopalveluiden mukaan herra on julkaissut nimellään materiaalia vuodesta 2020 lähtien, mutta historia musiikin parissa ulottuu aina vuoteen 1990 saakka.

Niin, ja mink√§laista musiikkia Dez Dare sitten luokaan? Tuplasinkun kummallista garage/syna/punk -maailmaa on tullut p√§hk√§ilty√§ jo hyv√§n aikaa, mutta t√§m√§n ‚ÄĚnuori Devo kohtaa hyv√§n√§ p√§iv√§n√§√§n viel√§ nuoremman Beckin‚ÄĚ -virityksen rajoja, tarkoituksia ja t√§ysi√§ tasoja on hankala sis√§ist√§√§. Soundit ovat matalatekniset, suorastaan stoogesmainen taonta periaatteessa rikkoo kaiken, mutta sirpaleetkin tuntuvat niin ihmeellisen kummallisilta, ettei niist√§ tahdo p√§√§st√§√§ irti. A-puolen nimiraita on se tarttuvampi palikka, mutta Drip-feed, Na√Įve varastaa kummallisuuskisassa pokaalit ja pinssit.

Daren kauhukakaramainen garage-vääntely ja hullun musiikkitiedemiehen syna-sekoilu aiheuttaa kuitenkin niin runsaita ja eksoottisia oireita, että elokuuksi luvattu albumi on pakko ottaa kyllä haltuun. Näin ne tyrannosaurukset sheikkaavat.

Mika Roth


Frida Touray: Mending Frida Touray: Mending
E2 Music

Ruotsista lähtöisin oleva ja Lontoossa tätä nykyä asuva Frida Touray on laulaja/lauluntekijä timanttisella lauluäänellä. Eipä olekaan ihme, että hän on toiminut jo useampien tähtien taustajoukoissa ja töitä on myös piisannut. Nyt on kuitenkin soolouran aika ja kahden sinkun jälkeen kuullaan viiden raidan mittainen EP-levy.

Mending on rauhallisten tunnelmien ja ennemminkin iltaan istuvien fiilisten virtaa, jonka √§√§ress√§ kaikki muu on kuin luonnostaan toissijaista. Touray osaa laulaa voimalla, mutta luottaa usein hiljaisempiin nuotteihin, mik√§ sai ainakin allekirjoittaneen asettumaan penkin etuosalle. Sanoja todella haluaa kuunnella, kun ne tuntuvat tulevan aivan vierest√§ ja samaan aikaan jostain totaalisen toisesta paikasta. Alun nousu hiljaisuudesta ottaa aikansa, aivan kuin kuulija totutettaisiin hiljaisuuden l√§heisyyteen. √Ą√§nimaisema pidet√§√§n my√∂hemminkin kurissa ja kun Out The Sun nousee joiksikin sekunneiksi lakipisteeseens√§, on ainakin allekirjoittaneen huomio taattu.

Sinkkuraita Never Mine on joukon selkeä kärkipiste, mutta polveilevammin poprockin tietä kulkeva Mending puhuttelee vahvemmalla soundimaailmallaan ja väkevämmällä kerronnallaan. Mending on nätti, ehkä liiankin sievä kokonaisuus, jonka päätyttyä sielussa on kuitenkin puhdistunut olo.

Mika Roth


Front 242: rewind Front 242: rewind
Alfa Matrix

Vuosijuhlat ovat loistava syy (ja toisinaan myös tekosyy) vanhan musiikin uudelleenlämmittelyyn. Belgialainen elektronisen musiikin pioneeriryhmä Front 242 vietti taannoin nelikymppisiään, samalla kun EBM-jätin nykyinen levy-yhtiö juhli puolta lyhyempää taivaltaan.

Juhlien piti itse asiassa tapahtua jo vuonna 2021, mutta maailman tuulet puhalsivat kuitenkin toiseen suuntaan. Toinen kerta toden sanoo, ja tälle kuuden raidan EP-levylle on otettu remiksaajia genren syvästä päästä. Radical G, eli niin ikään belgialainen Glenn Keteleer, ottaa ehkä pisimmän askeleen trancemaiseen suuntaan Take Onen versiolla. Moderni ei kuitenkaan pilaa klassikkoa, eikä muillakaan raidoilla hävitetä mielestäni alkuperäistä ideaa. Ja onhan retroisempaa menoa kaipaaville tarjolla myös Kant Kinon näkemys olennaisesta.

Klassisempaa elektrosoundia suosii myös tahollaan The Hacker, eli ranskalainen Michel Amato, jonka versio Don’t Crash -hitistä on osuva kuva ajastaan. Pohjan peruskuvion simppeliä neroutta ei ole pyyhitty pois, vaan ennemminkin tuotu paremmin esiin. EP:n makein pihvi on kuitenkin Terence Fixmerin käsittelemä No Shuffle, josta tarjotaan bonuksena jopa live-versio.

Front 242 ei ole julkaissut uutta pitkäsoittoa pian kahteen vuosikymmeneen, mutta siitä huolimatta ryhmän soundi on ajankohtaisempi kuin koskaan. Samalla belgialaisten perintö vain kasvaa ja kehittyy edelleen.

Mika Roth


Käristetyt: Halsteri Hajoaa Käristetyt: Halsteri Hajoaa
Tepa’s Tapas and Records

Vielä on kesää jäljellä ja sen voi viettää vaikka polttamalla hyvää lihaa, makkaraa tai sitten niitä trendikkäämpiä vegejuttuja täysin karrelle. Moisessa toiminnassa jokaista auttaa pallogrilli-hc:n salat tunteva Käristetyt, jonka uusi EP on täyden tusinan rallin kipakka pamaus. Nyt palaa näpit ja sinappi on tulista, mutta silti ihmislapsi nauttii menosta.

Viime kes√§n riemukkaimpia hetki√§ oli, kun Turpa kii ja k√§rts√§√§ EP savutti edes hetkeksi pandemia katkun muualle. Samoilla linjoilla menn√§√§n nyt, kun Powerk√§rts√§√§j√§ pist√§√§ rautaneitonsa kuumaksi ja tunnustaa orjuutensa grillaukselle. Uhkaavaa rockmetallista tarttuvuutta osoittaa mielest√§ni my√∂s Kes√§mielell√§ ‚Äď vesi kielell√§, jonka vesikauhuinen ravi nostaa hien otsalle kuin kuumin chili. Lopussa tietysti Halsteri hajoaa, mutta onneksi n√§iss√§ kohdin kaikki grillattavissa oleva taitaa olla jo k√§rvennetty.

Käristetyt on ehkä yhden asian bändi, mutta kun tuo asia sattuu olemaan suomalaisen suven keskeisempiä elementtejä, niin tulkoon kylään myös ensi kesänä. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana. Minulle vain B-luokan makkaraa vahvimmalla mahdollisella sinapilla, kiitos. Sekä tietysti lämmintä, vaan ei grillattua, olutta.

Mika Roth


Metroland: 4.0 Metroland: 4.0
Alfa Matrix

Belgialainen Metroland luo elektronista musiikkia, jonka yhteydessä on tavattu suosia myös syna pop ja techno pop -termejä. Uusimmalla sinkullaan yhtye tekee pari mielenkiintoista julkaisuteknistä päätöstä, jotka samalla luovat linjoja tulevalle.

Ensinnäkin 4 on ensimmäinen neljästä sinkusta, jotka johtavat kohti pitkäsoittoa. Toisekseen EP:n vinyyliversio ja digitaalinen versio eroavat huimasti toisistaan. Periaatteessa kaikki raidat ovat versionteja samasta materiaalista, mutta vinyylillä kuullaan musiikkia reilusti yli puoli tuntia, kun taas digitaalinen EP on vain vajaat 14 minuuttia pitkä. Eikä kummallakaan puolella kuulla ainuttakaan toisen puolen siivua.

Jälleen kerran belgialaiset elektronisen musiikin luojat kulkevat niillä teillä, jotka saksalaiset loivat jo 70-luvulla. Tai ainakin omaan korvaani tästä tulee vaivatta mieleen niin NEU! kuin luotettava Kraftwerk. Eikä tuo ole missään nimessä moite, sillä Passenger A ja Passenger S, eli Metrolandin jäsenistö, hallitsee huolettoman elektronisen ambientpopin luomisen siten, että painopiste on sanalla pop. Saatesanoissa puhutaan jopa aiempaa tummemmasta materiaalista, mutta jos tilanne on todella tuo, kannattaa siirtyminen pysäyttää välittömästi, sillä näillä versioinneilla duo on löytänyt kultaisen pisteensä elektronisilta pop-kentiltä.

Mika Roth


Mighty M & The Cosmic Bandits: Bad Habits Mighty M & The Cosmic Bandits: Bad Habits

Hyvä ja napakka nimi, mielestäni moisesta hyötyy jokainen yhtye. Mutta voi asiat tehdä toisinkin, vai mitä Mighty M & The Cosmic Bandits? Kotimainen yhtye soittaa grovaavaa funkkia ja svengaavaa rockia, bluesin perusoppeja unohtamatta, eikä kimuranttius rajoitu muuten otsikkoon.

Kolmen biisin sinkulla kärkipaukuksi on sijoitettu Thymos, joka on tekijöiden itsensäkin mielestä se funkein pamaus sielukkaassa musamuhennoksessa. Ja kyllähän sieltä padasta Sly and the Family Stone sekä kumppanit löytyvät, mutta ei Ginger Girlin rock’n’soul maistu sekään lainkaan hullummalle. Soundi on orgaanisen sottaista ja kiipparit ulvovat taustalla, mutta rakenteet ovat kohdillaan ja bändin groove säteilyttää jäät suliksi kaukaisemmistakin drinksulaseista. Trion rockein rypistely on puolestaan Fat Ass, joka ei kuitenkaan hylkää törähteleviä torvia tahi kuumeisesti pomppivaa bassoa, vaikka sähkökitara pistääkin sankarillisempia nuotteja jonoon, pinoon sekä kasaan.

En tiedä kuka otsikon M mahdollisesti on, mutta hän ja avaruusrosmot osaavat shanghaijata funkista, soulista, bluesista ja rockista siinä määrin mehukkaita palasia, että voin huoletta suositella orkesteria bilevaihdetta eloonsa kaipaaville. Mielenkiintoisena lisänä mainittakoon, että bändi heittää myös Hendrix-teemaisia keikkoja.

Mika Roth


Modest Youth: Trails EP Modest Youth: Trails EP

Modest Youthin debyytti-EP ilmestyy itse asiassa vasta elokuun 5. päivä, mutta onhan Stardust Creatures -sinkku ehtinyt jo verkon digiaalloille. Tätä kirjoitettaessa duo-muodossa oleva yhtye on sama asia kuin veljekset Jaakko ja Aarni Metsäpelto, jotka olivat mukana myös jo pensselit harmillisesti santaan lyöneessä Block Busterissa. Rock on edelleen ajatuksen tasolla toiminnan ydin, mutta kaksikko kutsuu musiikkiaan noise popiksi. Ovathan pinnat kuulaampia ja soundit hiotumpia.

Synien ja vokaalien rajoja on sumennettu tehokkaasti, mik√§ luo ‚Äď ainakin allekirjoittaneen mielest√§ ‚Äď koko EP:lle hieman autereisen tunnelman. Edes kiihke√§mpi rock-siivu Start Over ei puhkaise tiivist√§ taikaa, vaan kaikki viisi biisi√§ ovat lukuja samasta tarinasta, vaikkakin erilaisia sellaisia. Behind Your Eyes on em. Start Overin kanssa selkeimpi√§ sinkkukokelaita, vaikka duo haastaakin rohkeilla soundikokeiluillaan kuulijoidensa makunystyr√∂it√§. Monesti √§√§nimaisema tahtoo olla hivenen rikki, tai v√§hint√§√§nkin rispaantunut reunoiltaan, mutta efekti toimii ja antaa tarinoille aina hy√∂dyllist√§ lis√§tukea.

Ankkuriksi jätetty From a Distance on hauraan kaunis pianoballadi, jolla taas suhisee ja rahisee taustalla, mutta nyt huomio pidetään loppuun saakka melodiassa. Viehättävä instrumentaali, joka on tavallaan sinkkubiisi Stardust Creaturesin hiljaisempi sisarus. Kauneus ja katoavaisuus tuntuu olevan EP:n teemoja, uuden alun luvatessa parempaa huomista.

Mika Roth


Night Moves: The Redaction EP Night Moves: The Redaction EP
Domino

Night Moves on Yhdysvaltain Minneapolisista kotoisin oleva yhtye, joka soittaa klassista, mutta samaan aikaan sopivan ajatonta poprockia. Kolmen pitkäsoiton jälkeen tie on oletettavasti johtamassa kohti seuraavaa albumia, mutta sitä ennen ryhmä kiertää halki kotimaataan soitellen.

Americana on siitä jännä poprockin muoto, että se voi pitää sisällään lähes kaikkea 70-luvusta tähän päivään. Ja täsmälleen tuolla tavoin myös Night Moves toimii. Vulnerable Hours on klassisinta, bluespohjaoista rockia, jossa ei ole unssiakaan uutta ja silti se kuulostaa raikkaalle. Hitto, parilla biisillähän soi jopa pedal steel -kitara ja nelikko selviää siitäkin ehjin nahoin. Rymistelevä As Innocent Looking as Candy kaataa sopivasti pari tuoppia, tuoden mukaan kuvaan rockin vaaraa.

Avausraita Fallacy Actually ja ankkurisiivu Feel Another Day ovat tahoillaan todellisia malliesimerkkejä tuttujen ainesten ennakkoluulottomasta kierrättämisestä, jossa tuore ote ja sopiva mausteisuus loihtivat ’meat & potatoes’ -annoksesta gourmet-luokan aterian. On helppoa sanoa, että päivitetäänpä nyt hiukan kitararockia ja tuodaan siihen uuden ajan vibaa, mutta itse tekeminen onkin sitten täysin toinen juttu. Ja tuon nimenomaisen jutun Night Moves hallitsee suvereenisti.

Mika Roth


Plastic Cobra: Tales From Under the Donkey Bridge Plastic Cobra: Tales From Under the Donkey Bridge

Plastic Cobra on monikansallinen instrumentaaliyhtye, joka pitää kotinaan Helsinkiä. Bändin voimallinen kolmikanta soittaa raskaampaa rockia, jossa on ripaus 70-luvun orgaanisuutta, 80-luvun heavy-asennetta, sekä jonkin verran muitakin tuulahduksia.

Australialainen rumpali Andy Elliott ja suomalainen basisti Janne Mikkola rakentelevat laveita ja svengaavia pohjia, joiden päälle ukrainalaisen Artem Ponomarovin kitara sitten pusertelee runsaasti rockin partikkeleita. Raskaus on tietysti aina suhteellista, mutta tällä kertaa rytmiä ei runtata, eikä kitara turvaudu särövallitteluun, vaan kaikkea leimaa rento räväkkyys. Biiseissä onkin melodista leikkisyyttä, mikä ei kuitenkaan millään tavoin vähennä rullauksen jykevyyttä. Tasapainoa on hankala löytää näiden pisteiden välistä, mutta muovinen kobra huojuu kerrassaan mallikkaasti.

Viidestä raidasta pisinkään ei yllä neljään ja puoleen minuuttiin, joten tempo on alati nopeampi ja mihinkään loputtomiin taivaanrannan maalailuihin kolmikko ei äidy. Eikä tarvitsekaan, sillä esimerkiksi Rushia onnistuneesti peilaileva PhD in Cat Memes ei voisi jouhevammin puksuttaa. Raskaampaa soundia ja hendrixmäisempää vibaa uhkuva The Lock That Smells Fear on myös selvä osuma, eikä joukosta löydy ainuttakaan totaalista hutia.

Mika Roth


Torture Killer: Dead Inside Torture Killer: Dead Inside
The Other

Torture Killer on ottanut pidempään happea, ainakin jos aktiivisuutta mitataan virallisilla julkaisuilla. Vuoden 2013 Phobia-albumi saa viimein jatkoa kolmen biisin EP-levystä.

Aika kuluu ja kuluttaa, mutta Torture Killerin rujossa death metalissa on edelleen riittämiin voimaa sekä vääntöä. Saatesanojen mukaan uuden kiekon syntyprosessi on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton, mutta ehkäpä kaikki ylämäkeen luistelu ja tiukka puristus on antanut biiseille vain entistäkin enemmän sisukasta potkua. Ankkuriraita Iniquity ui jo niin syvällä, että pursi kallistelee uhkaavasti, mutta niin vain synkimmätkin ja rosoisimmatkin kuilut saadaan toimimaan. Avausraita Dead Inside rusauttelee myös kertsissään nikamat kohdilleen, rullauksen kulkiessa ihailtavan vaivattomasti.

Näiden helmien välissä soiva The Omen onkin sitten siirto uuteen suuntaan. Rauhallisesta pariminuuttisesta tulee mieleen ennemminkin kauhuleffojen ääniraidat. Pianoa ja uhkaavia taustaääniä, eikä muuta tarvita. Kummallinen väliosa tai intron kaltainen, mutta ero muuhun materiaaliin on niin huima, että siitä hyötyvät lopulta kaikki osapuolet.

Mika Roth




Lukukertoja: 403
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs