Provinssirock 2022 – Perjantai

Von Hertzenit ja Luomu-riesling biohajoavasta lasista

On kaukonäköistä aloittaa toinen festaripäivä jollain, mihin voi luottaa. Von Hertzen Brothers on kantanut veljeksiä kauas, mutta tällä erää kohteeksi riitti iltapäivä Törnävänsaarella. Pitkät, polveilevat kappaleet pursuilevat maailmoja syleileviä melodioita sekä harkittuja käänteitä aina ähkyyn saakka. Livenä yksityiskohtien havainnointi onkin mielekästä suunnata soitannolliseen riemuun, siihen VHB:n luotettavuuden kannalta olennaisimpaan tekijään.

70-lukulaisen progerockin ja ysärin ärhäkkyyden luontevassa risteämäkohdassa omaksi entiteetikseen tuleva yhtye on luonnollisimmillaan lavalla. Tasapaino krumeluurien ja haikeuden sekä napakkuuden ja suurieleisyyden välillä on vertaansa vailla, laadusta tinkimättä. Tuore slovari All of a Sudden You’re Gone ja Approach -albumin (2006) avausraita Disciple of the Sun suorastaan alleviivasivat seikkaa.

Silmänräpäyksessä: Carlings Stagen reunalla ne haamut viihtyvät. Tosin Petri Wallin hahmoton olemus seurailee Von Hertzeneitä mielellään muutenkin, niin miksei tännekin. Helteisistä oloista huolimatta hapsutakki ja kutrit heilahtelivat hyväksyvästi – ei tällaista kukaan muu tee, kuin te.

Normaalit perversiot Juuso Kekkosen malliin ja paljon jäitä kahviin

Tällä kertaa Honey Roomiin saavuttiin ajallaan. Peput penkkiin, ja Juuso Kekkonen aloitti oman ohjelmansa. Stand-upin muotoon puettu pohdinto normaalin seksuaalisuuden luonteesta on hersyvä, mukavasti polveileva ja toivon mukaan myös ajatuksia herättävä kokonaisuus. Kekkonen argumentoi, että normaali on käsitteenä täysin subjektiivinen, ja siten raamiensa puolesta määriteltävissä itse. Myös metodit itsemäärittelyn osalta vaihtelevat henkilön mukaan: yhdelle on tärkeää olla kokeellinen ja spontaani, toiselle luontevaa määritellä ensisijaisesti ne asiat, jotka eivät sovi.

Kekkosen otteessa aiheeseen on suoraviivaista vilpittömyyttä, vaikka kyseessä on myös hauska show. Loikkiminen tympeän somevaikuttajalööperin ja Pera Pervon vempain- ja eritehelvetin välisellä ohkaisella pinnalla ei ole helppoa, mutta henkilökohtainen tapa tuoda aihe esiin teki Kekkosen esityksestä omaleimaisen ja kutkuttavan.

Silmänräpäyksessä: Silmiä ja korvia siristäen helteen koettelema pääni väitti hetken aikaa, että lavalla oli kuin olikin Reppu-Heppu. Tohdi en pohtia, mitä kaikkea tämän hepun repussa piileekään.

Lasissa helkkyvät katajanmarjat Linda Fredrikssonin fonimelodioiden tahtiin

Linda Fredriksson Juniper pilkotti lauantain ohjelmistosta kuin itsepäinen oksa, joka on päättänyt kasvaa omaan suuntaansa, erillään muista. Ajatus sopii viimevuotisen Juniper-albumin mielentilaan – eristyneesti omia tapojaan uusivan olennon takaperoiseen prosessiin. Lopputulos on kauneudessaankin poikkeuksellinen. Kappaleet liukuivat eteenpäin kuin painovoiman saattelemina. Sävelet poimittiin matkan varrelta ja rytmi asettui kuljettamaan kuulijaa kuin itsestään.

Kun hankala asia saadaan näyttämään luontevalta ja yksinkertaiselta, tähän mielikuvaan uppoutuu mielellään. Lavalla viipyneiden muusikoiden kosketus materiaaliin oli niin syvällinen, että herkimmilläänkin elementit asettuivat sopusuhtaisesti. Jazzin saralla tilan antaminen yksilöllisille lead-osuuksille on perinne – eittämättä olennainen osa tyylilajin luonnetta. Tämän esityksen jäljiltä en silti juurikaan osaa eritellä, kuka soitti koska ja mitä.

Silmänräpäyksessä: Oliko niitä yksi, kaksi vai sata. En ole varma. Kaikki, paitsi kellot, viittasivat siihen, että aika pysähtyi.

Golden Cap vuodelta 2000, muovipullosta kädenlämpöisenä – etiketissä Kemopetrol

Kemopetrolin debyyttialbumi Slowed Down on kestänyt aikaa hyvin – etenkin jos kuulijalla on jonkinlainen lämmin suhde tuonaikaiseen elämään. Paikoitellen hassut sanoitukset ja vuosituhannenvaihteiset soundiratkaisut saattavat hymyilyttää, mutta biisimateriaalin laatu ja luonteikkuus kannattelevat kokonaisuutta.

Levy kuulosti myös livenä hyvältä. Oikeastaan likimain tismalleen itseltään. Pienetkin detaljit olivat omilla paikoillaan. Sillä oli oma arvonsa: bändi toimitti ammattimaisella pätevyydellä hienon pop-levyn alusta loppuun. Toimitus oli vain niin tasainen, että notkahduksia suuntaan tai toiseen ei ollut havaittavissa. Ikilempparini Disbelief sentään toi hivenen kaihoa sydämeen, muttei sen enempää kuin albumilta kuunnellessa.

Silmänräpäyksessä: Ehkä kokemuksen kauneus piileekin siinä. Kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä ja veret seisauttavan huumaavaa. Pieni, sievä, ohitse lipuva hetki riittää.

Karhu III vuodelta 2000, lasipullosta kädenlämpöisenä – etiketissä In Flames

Miltei sama määritelmä sopii In Flamesiin, mutta ylösalaisin. Pikakutsulla Architects-yhtyettä korvaamaan saapuneet göteborgilaiset tarjoilivat nostalgiaa vain pienin erin – jopa harmillisen vähän. Ruotsissa ja Tanskassa kuullut Pinball Map ja Colony oli niistetty tästä esityksestä sivuun, joten tämä parikymmentä vuotta venynyt kohtaaminen jäi niiltä osin valjuksi. Aktiivisesti uutta musiikkia julkaisevalta yhtyeeltä toki on hölmöä odottaakaan suurta intoa vanhan lämmittelyn suhteen, mutta asia jäi mietityttämään.

In Flames kuulostaa vuonna 2022 jonkinlaiselta perusasetelmalta ruotsalaiselle metallibändille. Matalaksi vedetty vire mössöyttää myös melodisen sisällön, biisit ovat tiukan kaavamaisia ja toimitus hyvin tasaista. Jokin energiataso uupuu, mutta se mietityttävä asia tuleekin tässä: sama asetelma saattaa päteä myös siihen niin rakkaana ja uraauurtavana pidettyyn vanhaan materiaaliin, mutta se kätkeytyy kiintymyksen alle.

Silmänräpäyksessä: Välillä se säröpuuro on myös tarpeellista. Keskivertoa tahi ei.

Vildán tarjoilema tuntematon lämpöinen neste mystisin kuvioin peitellystä puukuksasta

Vildá oli perjantain yllättäjä. Saamelaisjoiku, haitarimusiikki, moderni pop ja folkin mystinen utu yhdistyvät Hildá Länsmanin ja Viivi Maria Saarenkylän duossa perin kiehtovalla tavalla. Peppu oli kuin naulattu amfiteatterin penkkiin koko keikan ajan, sillä mutkan takana odotti kappale toisensa jälkeen valmiina tarjoilemaan jotain yllättävää ja puoleensavetävää. Yksinkertainen dynamiikka ja etenkin sen hallinta herättivät huomattavaa kunnioitusta. Jos festivaali on mikrokosmos, sen sisään mahtuu useita pienempiä maailmoja. Ne vetävät puoleensa ketä vetävät – itseeni Vildán maailman kutsu osui voimakkaasti.

Tasapaino pedaalikikkailun, haitaribriljanssin, päänsisäisiin tansseihin patistavien rytmien, monenkirjavien melodioiden ja transsia aiheuttavien hokemien välillä oli kerrassaan mainio. Mäkrävaaran äijö naulitsi tahtiensa varaan erityisen voimakkaasti.

Silmänräpäyksessä: En muista keikasta paljoakaan, paitsi sen, miltä se tuntui. Se kertokoon jotain olennaista siitä tasosta, jolla Vildá liikkuu.

Lähiöbotox – punttisalivaatteista kerätyllä hiellä terästetty kossu

Päivän viimeiset varsinaiset jyräykset saapuivat Itä-Helsingistä. Lähiöbotox yhdistelee raakaan tyyliinsä rapin, hardcoren, pomppumetallin ja silkan heviluikauttelun piirteitä hyvin tinkimättömin ottein. Kattaukseen sisältyy enemmän huumoria ja hyvää mieltä kuin saattaisi odottaa, mutta näillä testosteronilukemilla rajuilta ja tapahtumarikkailta bileiltä ei voi välttyä.

Seksikäs-Suklaa ja Dosdela ovat siinä määrin karismaattinen parivaljakko, että heidän varassaan keskinkertaisempikin mättöbändi onnistuisi villitsemään yleisön. Mutta kun taustalta löytyy Lighthouse Projectin rytmiryhmä sekä Luomasen kitaristiveljekset, panokset ovat todella kovat. Jonkinasteista sukulaisuutta Rytmihäiriöön on tematiikan, vaaran tunteen ja arvaamattomuuden osalta helppo havaita, mutta Lähiöbotox on kenties vielä räjähtävämpi näky kuin mainittu samoilla leveysasteilla vaikuttava rubiininpunainen rymypartio. Eikä sitä painavaa asiaa tarvitse yrittää erikseen hahmottaa ryminän seasta.

Silmänräpäyksessä: Livetilanteessa bändin todellinen olemus nousi vahvemmin esiin kuin levyltä kuunnellessa. Silottelematon, karu, suoraviivainen ja todella vahvan yhteyden yleisöönsä luonut yhtye oli valloittava kokemus juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Moon Shotin kuunvalossa nautittava hybrididrinkki

Mitä saadaan, kun yhdistetään Children of Bodomin basistina tunnettu Henkka Seppälä, Disco Ensemblen Jussi Ylikoski ja Mikko Hakila sekä Lapkon Ville Malja? No, ei ainakaan suoranaista hybridiä, mutta kosolti kokemusta verrattain pieneen tilaan. Pienoisten teknisten mutkien kautta käynnistynyt päivän päätös sai vastaansa jo hieman väsähtäneen yleisön, mutta bändi ei jarrutellut. Päinvastoin.

Livenä kitaristi Jesse Katajalla vahvistetun Moon Shotin soundi on iso ja lennokas. Kappaleissa on verrattain runsaskätisesti krumeluureja, mutta myös tilaa eri elementeille. Tasapaino on komea, ja keikkaa katseli mielellään. Maljan karisma ei kärsinyt pyöräilyshortsien puutteesta, ja tajunnanvirtaisista välispiikeistä alkaa saada yhä enemmän selvää.

Rokkielämyksenä keikka oli laadukas, mutta ennalta vähänlaisesti tuttu materiaali olisi voinut puhutella enemmänkin. Värikkäiden kitarakuvioiden sekä Maljan laulumelodioiden ympärille rakentunut kokonaisuus seurailee keskitempoisen modernin rockin periaatteita uskollisesti. Syvempi tarkastelu paljastanee Moon Shotista useampia tasoja, mutta ensikosketus jätti lähinnä muistijälkiä vetoavasta show’sta, joka toimisi kyllä isommissakin puitteissa.

Silmänräpäyksessä: Ei haamuja lavan laidalla, tai taakkoja muusikoiden harteilla. Vapautuneisuutta vain.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki kuvagalleriaan)

Palaa tästä Provinssirockin torstaihin
Jatka tästä Provinssirockin lauantaihin