Pienet
Sinkut - Heinäkuu 2022
08.07.2022
Annabelle: Pefect Lie
V.R. Label Finland
Annabelle sai alkunsa jo vuonna 2019, mutta debyyttisinkkua saatiin odotella tähän asti. Orkesterin musiikki on rehellistä ja autenttista kitararockia, josta voi kuulla niin syvän etelän, grungen pohjoisen ahdistuksen, kuin rootsin palavan sielukkuudenkin. Paljon vartijana toimii vokalisti Maria Helmisaari, jonka laulussa on hyvässä suhteessa niin voimaa, vauhtia kuin aina tarpeellista syvyyttäkin. Ja kyllä blues rockinkin perinteet nostetaan kunniaan jokaisella tontilla.
Esikoissinkku pakkaa kaiken upean ja arvokkaan reiluun kolmen ja puolen minuuttiin pakettiin, eli turhiin tai tarpeettomiin juttuihin ei käytetä sekuntiakaan. Puolen minuutin jälkeen ollaan jo kertosäkeen rakettirallissa, josta laskeudutaan rauhallisempiin säkeistöihin, kunnes on aika palata huipulle. Ylös ja alas, reitti on kiistatta tuttu, mutta turha rutista homman toimiessa. Tekstien puolella klisheet ovat alati läsnä, kun uni ja valve sekoittuvat kuumottavaksi kaaokseksi, jota reunoistaan repaleinen kitarasoolo asianmukaisesti korostaa. Niin bändissä, vokalistissa kuin biisissä onkin ns. mojoa riittämiin, joten tuleva EP-levy on jo odotettu tapaus.
Mika Roth
Aode: Omituisen veden rannalla
Onko musiikin syntymä jo riittävä ihme, vai onko sen jakamisen taika merkittävämpää? Näitä kysymyksiä on pyöritelty pitkään, kenties aina aikojen alusta saakka. Varsinaissuomalainen laulaja/lauluntekijä Aode teki pitkään musiikkia, joka päätyi pöytälaatikkoon, mutta jossain vaiheessa syntyi päätös muuttaa tilannetta. Herkän hiljaista indie folkkia edustava esikoissinkku on kaunis kappale, jota kuunnellessa en voi kuin ajatella: onneksi kuulen tämän musiikin.
Äänessä ovat vain nainen ja akustinen kitara, eikä kumpikaan varsinaisesti lähde julistamaan olemassaoloaan äänekkäästi. Omituisen veden rannalla -kappaleen ydin onkin hiljaisuuden rajoille työnnetyssä tunnelmallisuudessa, joka pakottaa todella kuuntelemaan sanoja ja hiljentymään musiikin äärellä. Unenomainen tarina kulkee oletettavasti useammassakin aikalinjassa, mutta rakkaus on selvästi aiheena, vaikka tulkintoja on aina yhtä monta kuin kuulijoita. Nostan esiin Aoden persoonallisen laulutavan ja pehmeän kitaroinnin, joka tekee näistä kolmesta minuutista suorastaan hypnoottisen kokemuksen. Kiitos.
Mika Roth
As I May: Traitor
As I May pistää musiikin lajitunnistukseen mutkia, sillä modernin metallin, korkeaoktaanisen rockin ja tarttuvan popin kanssa operoiva orkesteri osaa jalostustyönsä salat. Saatesanoissa bändi leimataan metalliryhmäksi, mutta Traitorin ydin on mielestäni mitä toimivin rockbiisi, jolle on valettu raskaat kuoret. Ryhmän vasarat iskevät taajaan sekä lujaa, joten seuraavat viikot pitkin Keski- ja Länsi-Eurooppaa rundaava bändi saanee kerättyä ulkomailta kunniaa & glooriaa.
Tai niin soisi ainakin tapahtuvan, sillä Traitor on osapuilleen täydellinen rockmetalli-pamaus. Kaikki rakentuu näinkin melskeisessä ilmaisussa melodisuuden alkuvoimaan, jota ärhäkät ja monipuoliset vokaalit korostavat. Soundien puolella onkin tehty kellontarkkaa työtä, koska hiljaisuuden porteilta siirrytään hetkessä sellaisiin äänihurrikaaneihin, ettei mitään rajaa. Äänimaisema on kuitenkin kirkas, selkeä ja tymäkkä, vaikka kappaletta kuuntelisi minkälaisista kaiuttimista tahansa. Tässä onkin huippuluokan stadionbiisi, joten olisiko tässä seuraava kotimainen suurnimi? Kaikki oleellinen on jo kasassa ja paine vain nousee kattilassa.
Mika Roth
Clamoris: Rage, Rain Down on Them
Vaasalainen sinfonista melodista death metallia soittava Clamoris on julkaisemassa debyyttialbumiaan loppuvuodesta. Niinpä kesän helteille on päästetty tulevan kiekon ensimmäinen sinkku, joka on samalla albumin lyhyin numero ja edustaa kunnialla Clamorisin nopeampaa laitaa. Raidan pitäisi kuuleman mukaan myös tavallaan kiteyttää pitkäsoiton konseptin, ollen pienoisuniversumi isommasta kokonaisuudesta.
Puhuttaessa sinfonisesta metallista saatetaan koko juttu ohittaa muutamalla halvalla synan vinkaisulla ja äänipankkikuorolla. Tämä ei ole tilanne Clamorisin kohdalla, sillä Opus Limbonican ensimmäinen sinkku on melkoista nuottiruuhkaa. Barokille ominainen yksityiskohtien runsas rönsyily on pistetty potenssiin, jolloin black metalin tuimuutta hipovat soundivallit todella toimivat. Kärinä & murina on genrelle tyypillisesti raakaa ja taustan kuoroja olisi voinut tuoda parissa kohdin rohkeammin esiin, jotta kontrasti toimisi. Kipakka kitarasoolo on asiaa, samoin kuin väliosan kenties hivenen arvattavat, mutta silti toimivat mutkat.
Mika Roth
Eereka: Heinäkuu
Tämänkertaisen sinkkukoosteen selvin kesäbiisi on Suomen suven ihanuutta ylistävä Heinäkuu, joka on samalla Eerekan tulevan debyytti-EP:n ensimmäinen sinkkulohkaisu. Kyseinen EP on kuuleman mukaan teemaltaan vuodenaikoja käsittelevä, joten oletan jatkoa seuraavan noin kolmen biisin verran, vaan miltä kuulostaa kesä? No sehän on tietysti countryn kanssa rajojaan jakavaa folk-poppista, jossa huolen häivät ovat kadonneet taivailta aikaa sitten.
Sana ’country’ herättää voimakkaita mielikuvia, mutta ehkäpä Tennesseen rehevät laaksot ja Iowan viljavat vainiot ovat tavallaan sopivia mielleyhtymiä tällä kertaa. Eereka kappale rakentuu hetken taianomaisuuden oivallukseen, kaiken ollessa kohdillaan. Pandemian sulki maailman, mutta olemme laumaeläimiä, seuraa kaipaavia ja tuntevia olentoja, joita eristys aikansa kuritti – vaan ei enää. Kaivattua läheisyyden lämpöä hehkuu myös tämä kaunis biisi, joka on vain itsensä ja antaa melodiansa soittaa sydämen lankoja. Pinnat vielä pedal steel -kitaran taiturimaisesta soitosta, joka on se viimeinen piste iin päällä. Onpa hyvä olla elossa!
Mika Roth
Folkjykä & Kuntoutujat: Katajalaulu
Folkjykä & Kuntoutujat on saavuttanut ensimmäisen sinkkunsa virstanpylvään, mutta työn alla on jo kokonainen debyyttialbumi. Otsikoksi kiekolle on annettu lupaavasti Parempaa aikaa ja ensimmäisen sinkun perusteella nimi on vähintäänkin puolittainen enne. Lauluntekijä Folkjykän musiikin ympärille hiljattain kasattu bändi tulkitsee indien ja folkin sekoitteista poppia persoonallisella tavallaan, josta on hankala olla pitämättä.
Folkahtavaa poppia vai popahtavaa folkkia – niin tai näin, Katajalaulu harppoo eteenpäin jättäen murheet muille. Kappaleen todellinen arvo on kuitenkin siinä, kun tekstin puolella puntaroidaan onnellisuuden ja tavallisen elon kummia kummallisuuksia. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Folkjykän sanavyöry saattaa olla jopa haastava, mutta paljon sanotaan koska paljon on painavaa sanottavaa. Tästä tulee hieman mieleen nuorempi Hector, joka oivalsi jotain tärkeää omasta ajastaan. Samalla tavoin Folkjykä & Kuntoutujat iskee aikamme henkeen, ravistellen meitä arjen muumioita hereille ja muistuttaen oikeasti tärkeistä asioista.
Mika Roth
Heaven-Gemini: Déjà Vu
Heaven-Gemini avaa oman julkaisu-uransa mielenkiintoisella näytteellä, josta tulee nyt kyllä jotain tuttua mieleen… Savolaisbändi soittaa suomenkielistä progemetallia tiukalla otteella, mutta otsat eivät painu tarpeettomasti kurttuun julmistellessa. Tämän voi todeta myös viihdyttävästä musiikkivideosta, jota tehdessä budjetit eivät ole taatusti paukkuneet. Tulevan EP:n ensimmäinen taidonnäyte on silti tosissaan otettava metallinpläjäys, eli ei huumorimusiikkia.
Kahden ison P:n, progen ja post-metalin, liitoskohdissahan tässä rymytään, mutta vilkkaasti välähtelevä sovitus ei anna satunnaiselle kuulijalle paljoa aikaa koko valtaisan massan omaksumiseen. Kuuntelukertoja tarvitaankin minimissään muutama, jotta koko taiturimainen metallirakenne hahmottuu osiensa ansaitsemalla tavalla. Tietysti se toinen P, eli proge, puskee pintaan ja vaatii huomiota, mutta savolaiset eivät onneksemme sorru ylihinkkauksen ansaan, vaan antavat metallinsa elää rosoista ja paukahduksista. Tekstin kimuranttius maistuu hivenen Stam1nalle, eli loistavalle, lainaamatta silti liiaksi. Puijon suunnalta räsähtää taas.
Mika Roth
Infektio: Ei must tullukkaaRosoi
Lahdessa majaansa pitävä rap-artisti Infektio ei ole muutamaan vuoteen tehnyt soolomusiikkia, joten voidaan puhua jo perustellusti paluusta. Ikää on jo sen verran mittarissa, että teinivuodet ovat aikaa sitten kadonneet taustapeiliin. Toisaalta edessä saattaa olla vielä vuosikymmeniä uraa, joten on koittanut pienen itsetutkiskelun aika. Ei must tullukkaa -sinkun teksteissä ruoditaankin sitä, kuinka tähteys on jo karannut haaveista arjen rattaissa – ja mitä se ensinnäkään olisi ollut.
Infektio puhkoo tekstinsä pisteliäillä ajatuksilla ja terävillä huomiolla, jotka osuvat niin omiin kuin toistenkin nilkkoihin. Arjessa pusketaan eteenpäin virnistyksenkaltainen naamalla ja lievä pakkopulla pingottaa myös soundeja. Hauskaa ei ole kuin hampaat irvessä, ainakin juuri nyt. Biittien tuotannosta vastaava Pake ansaitseekin puoliangstisesta ilmapiiristä sulan hattuunsa, vaikka biisin kuningas onkin itse Infektio. Kelpo groove ja tarpeettoman depression välttävät tekstit takovat sinkusta vähintäänkin Pyrrhoksen voiton.
Mika Roth
Jani Jeulonen: Rospuuton tie
Jani Jeulonen on laulaja/lauluntekijä, jonka Rospuuton tie on ymmärtääkseni ainakin sooloartistina debyyttisinkku. Kappaleen perusteella Jeulonen luo musiikkia popin, rockin ja iskelmänkin melankolisilla ja vaikeasti määriteltävillä rajamailla. Musiikissa soi suomalaisuus, kohtalokkuus ja surumielisyyteen taipuvainen sielunmaisema, eli taas ollaan oleellisen äärellä. Jeulonen luovii kolmikannan keskellä avaamatta tai sulkematta täysin ainuttakaan porttia.
Kappale on periaatteessa rakkaustarina, tai oikeammin tarina rakkaudesta. Kertoja on valmistautunut avaamaan sydämensä, mitä taskussa oleva medaljonki kuvineen symbolisoi, mutta peruuttaa kuitenkin viime hetkellä. Onko syynä toisen väärään aikaan lausutut sanat, vai kertojan epävarmuus omista tunnoistaan? Haparointi ja epävarmuus leimaavat kaikkea, joten kuka tietää. Taustalaulut ja isot soundit kasvattavat draamaa, vaikka keskiössä pysyykin Jeulosen vivahteikas laulutulkinta. Kertosäkeeseen päästään rytmiä kovin hakaten, mutta ehkäpä se toistaa vasaroivan sydämen tuntoja. Rakkaus raatelee ja satuttaa.
Mika Roth
Janne Suhonen: Särkyneiden toiveiden hautausmaa
Janne Suhonen on joensuulainen muusikko, joka tunnetaan monista kovista kotimaisista yhtyeistä. Soolona Suhonen tekee rosoista ja täysin omanlaistaan rockia, suomen kielellä ja tiukalla tunteella. Aiemmista bändeistä kannattaa mainita Kosmonauts, Mana Mana ja Murheenlaakso, sillä periaatteessa tässä on mukana hieman jotain kustakin ryhmästä. Hautausmaan porttien takana odottaa kuitenkin täysin uusi maailma.
Ensimmäistä sooloalbumiaan paraikaa valmisteleva Suhonen avaa pelin vinon kaihoisalla rockilla, josta ei ole niinkään vaikeaa löytää mm. kiperän iskelmärockin ja myrkyllisen melankoliapopin jälkiä. Eikä se pahitteeksi ole, etenkin kun Suhonen uskaltaa luottaa persoonalliseen lauluääneensä, sekä omanlaiseensa tulkintaan. Tekstin puolella ironiaa lienee sen verran, ettei sipulia kannata arviossa ryhtyä avaamaan – sanotaanko, että otsikon hautausmaa ei taida olla ainakaan täydellisen lohduton ja iloton paikka. Veikeän keikkuva melodia ja aavistuksen vääristyneet soundit ovat kruunu jo valmiiksi kummalla otsalla.
Mika Roth
Jylhä: Queen BeeLil’Beast Records
Jylhä on erittäin nuori laulaja/lauluntekijä Petäjävedeltä, jonka esikoisjulkaisu Queen Bee on. Luonnollisesti vaikutteet kuuluvat näin varhaisessa vaiheessa vielä helposti läpi, mutta oma tie on jo aukenemassa edessä. Queen Bee on poikkeuksellisen hanakasti korvaan tarttuva siivu, joten Jylhä selvästi tietää kuinka poprock-koukkuja tehdään, sekä kuinka pitää suitsia kireällä tarpeen mukaan. Eli biisiä ei polteta hopulla loppuun, vaan palat saavat kasvaa.
Queen Bee on tekstinä tarina vallasta ja sen puolista. Jos johdat rautaisesti ja ehdoitta, olet samaan aikaan palvottu sekä pelätty. Jos et kuuntele muita et myöskään kuule muita, etkä siten tunne muita. Nykyisessä maailmantilanteessa sanoma lienee entistäkin tärkeämpi, ajattelee sitä sitten yksilö- tai yhteisötasolta. Biisin pääkoukku on suorastaan rikollisen terävä, mutta korvat kertovat myös armottoman matalasta budjetista ja se heijastuu ikävästi soundeihin. Esikoiseksi silti mykistävän kova näyttö, joten pistetään nimi mieleen.
Mika Roth
Kettu Kasetti: Paratiisi
Kettu Kasetti on yhden miehen indie-artisti, joka toteuttaa eskapismiaan kotistudiossa, matkantekovälineinään orgaaniset, elektroniset sekä digitaaliset instrumentit. Kolmannella sinkullaan, joka ei muuten saapunut Desibeli.netin toimitukseen C-kasettina, Kettu Kasetti etsii pelimäisen syntetisaattoripulputuksen ja vanhan kunnon surf-musiikin liitospistettä. Tavoitteena on ollut eksoottisten rantojen soundi, eikä yritys ole heppoisemmasta päästä.
Paratiisi näyttäytynee jokaiselle hieman erilaisena, mutta tässä onnen alhossa syntetisaattorit aaltoilevat retroisesti ja ehdottoman matalateknisesti. Lo-fi ei tarkoita kuitenkaan suttuisuutta tai kohinaa, vaan ennemminkin diskanttia ja naksutusta suosivaa soundipolitiikkaa. Pieni kireys itse asiassa vain vahvistaa melodian lapsekasta ja reipasta kosketusta, etenkin kun väliosassa soundi kuulotetaan jo lähes puhki. Aika tiukkaa ysäri-trippiähän tämä on, mutta vailla vääränlaista menneisyyden painolastia. Outo biisi, kiehtova rakenne ja kuviothan jäävät nopeasti mieleen, joten suositellaan varauksetta rohkeimmille ääninauteille.
Mika Roth
Länsiväylä: Kesäbiisi
Länsiväylä on ihan hiton tukkoinen ja harmaa tienpätkä, joka johtaa ruuhkaisesta Espoosta ruuhkaiseen Helsinkiin. Olet itse viettänyt kyseisellä tienpätkällä aivan liian monta tuntia arvokkaasta elämästä, joten otti tottumista asettaa nimi Länsiväylä menevää suomirockia soittavan yhtyeen päälle. Jaakko Rytsölän kipparoiman bändin debyyttisinkku antaa sentään kesän tulla ja käsien nousta ilmaan, joten ehkä tässä arjen tylsistämässä maailmassa on yhä toivoa.
Kesäiset suomirock-kappaleet ovat toisille kirosanoja, toisille taas parasta mitä Suomen lyhyt ja vähäluminen suvi voivat suoda. Ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen, voin todeta biisin perusideoiden olevan kohdillaan. Kertoja lähtee kesälomalle ja viimeinen duunipäivä käytetään jo tulevan suunnitteluun, kun upein mahdollinen suvi on täynnä toinen toistaan messevämpiä asioita. Itse sävellys on kuin parhainta/pahinta Popedaa, eli kitarariffin kyydissä lasketellaan ohituskaistaa huolta vailla. Kesäbiisinä siis valioyksilö.
Mika Roth
My Favourite Nemesis: In The Void
Nimellään hivenen hämmentävä My Favourite Nemesis on ollut ahkera musiikinjulkaisija jo vuosia, mutta syystä tai toisesta kaikki bändin metallitorpedot ovat tähän mennessä ohittaneet Desibeli.netin. Tilanne korjaantuu uusimmalla sinkulla, joka esittelee samalla ryhmän uudet jäsenet. Rosoisten miesvokaalien rinnalla kuullaan Sanna Solanterän melodista laulua ja rumpali Valtteri Estola selviytyy myös tulikokeestaan naarmuitta.
In The Void on samalla ensimmäinen näyte uudesta materiaalista, jota on kuuleman mukaan syntynyt enemmänkin viimeisen vuoden aikana. Bändin soundi on tuhti, suorastaan massiivinen, mutta kaiken runtan, jyrän ja paukkeen seassa on myös ilmavuutta, joka saa sinkun liitämään mielestäni erittäin komeasti aina maaliinsa saakka. Vokalistit ovat kartoittaneet kenttänsä mainiosti ja kun toinen kitaristi antaa vielä tuohon päälle taustalaulutukea, saavat runsaat äänivallit entisestään potkua sekä voimaa. Jos parannettavaa etsii, niin turvallisuutta korostavalla sovituspuolella kaikkia tehoja ei saada mielestäni täysin hyödynnettyä.
Mika Roth
PK Keränen & Leija Lautamaja: Out TonightPlayground Music Finland
PK Keränen & Leija Lautamaja ovat päätyneet tekemään yhteistyötä, jossa ansioituneen kitaramestarin tuttujen juttujen rinnalle on nostettu haitari. Eikä kurttu rutise lainkaan hullummin, kun kaksikko palaa vuoden 2020 mainion Serobi Songs -albumin menoraidan pariin. En yleensä perusta versioinneista ja lämmittelyistä, mutta nyt uusi näkemys tuo riittävästi bonusta muassaan.
Keränen kuulostaa tutulta Keräseltä vaikka rinnalla soisi minkälaiset jouhikot ja säkkipillit, sille ei voi mitään – eikä tarvitsekaan voida. Out Tonight on kiistatta ensiluokkainen sävellys, jolla palat ovat olleet jo alussa kohdillaan. Lautamaja on kuitenkin saanut itselleen riittävästi tonttia vierestä, jotta rämäinen romupiharock ei vain koe pientä pintasilausta, vaan sielua viritellään tuoreeseen suuntaan. Idea sai alkunsa jo kesällä 2020, mutta vasta nyt julkaistaan ensimmäinen näyte yhteistyön voimasta – lisää on siis onneksemme luvassa.
Mika Roth
Rat Boogie: Bad GravitySecret Entertainment
Oululainen rock’n’roll voimatrio Rat Boogie julkaisi vuonna 2020 tymäkän Bad Gravity -albumin. Kyseiseltä kiekolta ei löytynyt samannimistä siivua, mutta viimein kutkuttavan loistava otsikko on käytetty myös biisin nimenä. Painovoima on yksi universumimme suurimmista tekijöistä, mutta tällä raidalla oululaisten juureva rock ei painu rahtuakaan kasaan. Otetaanpa siis painovoima-aallot vastaan avosylin.
Bad Gravity ei ylitä rockin oppien mukaisesti neljän minuutin rajaa, mutta noin 225 sekuntiin ehditään kyllä survomaan runsaasti kaikenlaista jännää ja toimivaa. Kertosäkeessä rallaus lähtee sopivasti lapasesta, kun trio antaa voimansa virrata, mutta jarruja osataan myös tarvittaessa kiristää. Mukana taitaa olla lisäksi kiippareita, vaikka kitara-basso-rummut -kolmion ylivaltaa ei haastetakaan. Vokaalit rakentuvat perustyöhön ja sielukas rock-laulu tekee kunniaa muodon jämäkkyydelle. Biisi osaakin samaan aikaan rullata renkaillaan ja painaa massallaan, mikä ei ole aina niinkään helppoa saavuttaa. Toimii kuin painovoima.
Mika Roth
RELA: Feeniks
Omista tuhkistaan nouseva Feeniks lienee mytologisista olennoista kummallisempia, muutenkin kuin fyysisenä ilmiönä. Jokelasta kotoisin oleva Laura Wäre, eli RELA, luo modernia ja räjähdysherkkää poprockia. Onko siis ymmärrettävä, että elämä on jo polttanut kertojan useampaan otteeseen tuhkaksi? Vai onko tulilintu elämässä vasta ensimmäistä kiertoaan, mutta tietää jo selviytyvänsä kaikesta tulevasta naarmuitta?
RELAn musiikkia aiemmin kuulemattomana tempaannuin välittömästi mukaan artistin energiapyörteeseen. Periaatteessa sävellys on hyvinkin suoraviivainen, mutta jokin raskaan rockin ja tarraisen popin liitossa saa raapimaan päälakea, eli sulkien alta löytyy enemmänkin kummasteltavaa. Rouheaa kitaraakin pistetään taustalle, mutta mikään ei ohita RELAn väkevää vokalisointia, johon kaikki lopulta pohjaa ja nojaa. Tekstin viesti on selvä: ole kuka olet, mutta ole sitä ylpeydellä ja muista että takuulla riität. Väliosassa kulmat vaihtuvat niin musiikin kuin tekstinkin puolella, mikä tuo muassaan vain yhden ripauksen lisää taikavoimaa.
Mika Roth
Sumuposauttaja (feat. KO:MI): HeartStudios Mios
Sumuposauttaja on luonut aivan omanlaisensa synapopin pikkualueen, jota kutsutaan heartbeatiksi. Parin vuoden takainen SP1ALBUM löytyy edelleen vinyylihyllystä ja olen itse asiassa kuunnellutkin sitä kuluvan vuoden aikana. Vuoden 2022 aikana Sumuposauttaja aikoo julkaista silkkoja digisinkkuja neljän eri tuottajan kanssa ja uusimmaksi yhteistyökumppaniksi on valikoitunut Sanna Komi. Tuotannon, äänityksen ja miksauksen lisäksi Komi on mukana sovituksessa, soitossa ja vokaaleissa, joten kyseessä on todellinen yhteistyö, ja ensimmäinen kerta kun Komi urakoi näin laajalti.
Komin, eli KO:Min, lauluääni sointuukin nätisti yhteen Sumuposauttajan äänen kanssa, ja vokaalit ovatkin keskeisessä asemassa toteutuksessa. Vaikka biisi on periaatteessa rauhallinen slovari ilman mitään selkeitä irtiottoja, saa kaksikko pidettyä sykkeen yllä neljän minuutin ajan. Etenkin laulun kohdalla monikerroksisuus on alati läsnä, mutta äänimaisemaa ei tukita informaatiolla. Niinpä kun raitoja lisätään se myös tuntuu jossain, ja juuri tuossa vähäeleisessä virtaviivaisuudessa lepää Heartin voima. Kevyt sykekin voi olla väkevä. br>
Mika Roth
Ten After Dawn: CirclesSecret Entertainment
Kotimainen melodisempi ja tanssittavampi EBM tahtoo olla näinä päivinä katoava luonnonvara, mutta onneksi Ten After Dawn jatkaa sentään tekemistään. Vajaan kolmen vuoden takainen Club-sinkku saakin viimein jatkoa, kun melodisuudessa pyöritelty ja kaikin puolin virtaviivainen Circles avaa Ten After Dawnin 20-luvun korvia hivelevän komeasti.
EBM:n yhteydessä raskaampi industrial-juntta tahtoo usein kiilata melodisuuden edelle, mutta tällä erää nokkimisjärjestys on täsmälleen päinvastainen. Circlesin päämelodia onkin se ase, jolla yhtye tulee taatusti keräämään lisää kunniaa ja glooriaa mm. Keski-Euroopassa, sekä Baltian maissa. Mustahuulisynapopin kanssa flirttaileva biisi on näet siinä määrin tarttuva, ettei tätä tarvitse kiepauttaa kertaa enempää muistaakseen siivun. Toisaalta kappale ei myöskään uuvu rankemmassakaan toistossa, joten Circles on erittäin lupaava makupala. Lyriikoissa kehotetaan rohkeuteen, koska mitään ei saavuta varman päälle pelaamalla – ja helppohan tähän kyytiin on hypätä mukaan.
Mika Roth
Underclass: Social SuicideV.R.Label Finland
Onko luokkayhteiskunta tekemässä paluuta, vai menikö se koskaan edes mihinkään? Niin tai näin, turkulainen kitaravetoista pop-rockia menevästi soittava Underclass pistää vuoden toista sinkkua ulos luokkarajoistakaan välittämättä. Uransa viidennellä sinkulla, jotka kaikki ovat muuten ilmestyneet viime ja tämän vuoden aikana, soundi on asettunut kohdilleen ja näillä näytöillä esiintymispaikkaa on lohjennut jo kesän festareilta. Ansioita voi pitää ansaittuina, sillä nelikon uusin sinkku tarttuu kuin purkka tukkaan.
Aino Vainion tunteikas ja sopivan ärhäkkä laulu saa vertaisensa heijastuspinnan, kun Jesper Parjanen antaa kitaransa rymistä etenkin kertosäkeissä. Tuohon päälle kun lasketaan tukeva rytmiryhmän työ, sekä taustan tarkoin annostellut lisämausteet, niin tulevaksi luvattua pitkäsoittoa kelpaa jo odotella. Eihän tässä kitararockin pyöriä tahi moottoreita keksitä uudelleen, mutta oleellinen on kasassa.
Mika Roth
Lukukertoja: 2087
Artistihaku
Pieniss� my�s
