05.07.2022
Eppu Normaalin kitaristi piti vajaan vuoden päiväkirjaa tekemisistään. Tai osittain myös tekemättömyyksistään. Muusikon työ on helpompaa, kun ei tarvitse ravata alati studiossa, mutta kaikkea muuta hoitavan yleismiehen rooli onkin haastavampi. Etenkin jos sattuu olemaan suurempien konserttiproduktioiden järjestämisessä mukana. Juha Torvinen on aina ollut bändin mukava heppu, vaan kuinka asiat luonnistuivatkaan pandemian rampauttamassa maailmassa?
Docendo
Okei, olisihan tämä ollut mukavampaa, jos Torvisen kirja kertoisi vuodesta 1979, tai vaikka vuodesta 1985. Tosin luetun perusteella oikeastaan kukaan bändistä ei muista osapuilleen mitään koko 80-luvusta. Mutta ei, nyt ei ole löydetty arkistojen helmiä tai kadonneita päiväkirjoja studioreissuista ja kaikesta muusta.
Tämä on kirja moderneista ajoista, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ajoista jolloin pitää ottaa huomioon turvavälit, halaamisen vaarallisuus ja maskien käyttö. Vasenkätinen kitarataituri näet otti kynän käteensä keväästä 2021 ja siitä eteenpäin lähtee kulkemaan tarina.
Entä mikä tuo tarina on? Eppu Normaali ei ole julkaissut uudesta musiikista koottua studioalbumia viiteentoista vuoteen, eikä moista ole enää tulossa – minkä tämäkin kirja useampaan otteeseen toteaa. Tämä on tarina Juha Torvisesta, joka pyrkii puuhailemaan kaikenlaista musiikkiin liittyvää ja poikkeaa tasaiseen tahtiin Akun tehdas -yrityksellä, eli bändin musiikkituotantotiloissa ja sitä pyörittävän firman toimistolla, jossa Torvisen oikea työpaikka sijaitsee. Siellä tuotetaankin näinä päivinä kaikenlaista kaikenlaisille muille, mikä tietysti avaa jälleen yhden mielenkiintoisen linjan kirjaan, kun toistenkin tekemiset tulevat keittiön oven kautta tutuiksi.
Torvinen edustaa yhä bändiä monissa tilaisuuksissa, sekä tietysti itseään aina kun on tarvetta. Pieni rooli elokuvassa 70 on vain numero ottaa paljon tilaa itselleen, sillä kaikenlaista kokenut vasenkätinen kitaristi ei ole juuri elokuvissa operoinut. Nytkin hattua nostetaan lähinnä muille, todellisille alan ammattilaisille, mutta edustamassa pitää/saa taaskin käydä.
Juha Torvinen kertoilee siis lähinnä uudempia kuulumisia, mutta tietysti tarinointi lipsahtelee aina tilaisuuden tullen menneisiin aikoihin. Mm. niihin 80-luvun päiviin, jolloin alkoholi kuului vielä olennaisena osana mukaan toimintaan ja kaikenlaista pientä sattui. Eli jotain sieltäkin silti nähtävästi muistetaan, kun tähdet asettuvat otollisiin asemiin. Eikä näissä kohdin tietenkään sorruta mihinkään kohupaljastusten ketjuihin, vaan menneitä muistellaan lähinnä puolittainen virne naamalla. Kaikenlaista tuli tehtyä, anteeksi pyydellään joiltain näin jälkikäteen, nyt kun ikääkin on tullut ja perspektiiviäkin (ehkä) enemmän.
Kirjan suurin tarinankaari on Eppu Normaalin Nokia Arenan avajaiskonsertin hidas valmistelu, sekä siihen ja muuhun areenaan liittyvään toimintaan liittyvä säätäminen. Aikatauluthan paukkuivat iloisesti ja nimet hallin kyljessäkin vaihtuivat, mutta paineet keikkaa kohden myös musiikillisesti olivat taatusti hurjat. Tavallisen rokkibändin tukena operoi Tampere Filharmonia, eli valtaisa joukko ’ihan oikeita muusikoita’, jotka lukevat nuotteja ja harrastavat muunkinlaista musiikillista noituutta. Vanha rokkipoika pitää kuitenkin pintansa ja näkee tämänkin episodin toisinaan uhkaavana, toisinaan loistavana mahdollisuutena – mikä se selvästi olikin.
