Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Kesäkuu 2022

20.06.2022


Dinosaurusten Pelastajat: Sekavia tiloja Dinosaurusten Pelastajat: Sekavia tiloja

Kokoonpanoaan ankarasti muokannut Dinosaurusten Pelastajat hämmensi allekirjoittanutta reilu kolme vuotta sitten, kun Lautalla-albumi tikkaili suomenkielistä folkpoppia persoonallisin pistoin. Pitkälti pelkällä laululla ja kitaralla pärjättiin tuolloin, mutta nyt soitinpaletti on karttunut. Samalla trion ilmaisu on asettunut hivenen toisenlaisille raiteille, muutoksen ollessa pääosin positiivinen voima.

Aino Tornbergin ilmeikäs laulu ja Roosa Tourusen haitari muodostavat vahvan tutkaparin, jota Olli Penttinen täydentää kitarallaan. Ukulelea ja bassoakin soittavan Tornbergin tueksi muut vetävät hiukan taustalauluja, minkä lisäksi koskettimia ja perkussioita soittaa koko sakki. Näin kasaan on saatu kelpo määrä ääntä, joka jalostuu raidoittain hyvinkin erilaisiin muotoihin.

Tätä kirjoitettaessa viimeisimmäksi sinkuksi valittu Struven ketju laskettelee reippaamman folkin sivua huolettomasti, kun taas kaipaileva ja kaihoileva Kasvukipuja on surumielinen laulu menneestä rakkaudesta. Onnen kukkuloilta surun laaksoihin sijoittuvat siivut kertovatkin ns. tavallisesta elämästä, jossa rajat ja mahdollisuudet kulkevat teitään jokaisen kuulijan omassa päässä.

Näin paljaassa ja alkuvoimaisessa ilmaisussa täytyykin vain tempautua tekijöiden mukaan, jolloin Ei aseita pääsee taatusti ihon alle ja Kuollut mies ei someta istuttaa kertojansa sohvalle, ihan siihen viereen. Junasilta on puolestaan melkoinen avausraita, biisin maalatessa nuoruuden kiperät kipupisteet valtaiselle kankaalle. Nuorena oleminen tarkoittaa niin kovin, kovin syviä tuntoja ja sielun vahvoja alavirtauksia, joita me ehkä opimme vuosien saatossa hallitsemaan – jos koskaan.

Sekavia tiloja -levy on nimensä veroinen kokonaisuus. Se on joukko kuvia puolittain kaoottisesta elämästä, jossa mikään ei tunnu tarkoittavan mitään – ja kaikella on samaan aikaan syvempiä merkityksiä ja tasoja.

Mika Roth


Erakossa: Shakkiruutu Erakossa: Shakkiruutu

Erakossa jatkaa yhden miehen musiikillisena kummajaisena, joka tällä erää antaa synilla ryyditetyn punkahtavan pop’n’rollinsa kieriä jälleen muutaman asteen vinhempaan tahtiin. Tuttuun tapaan sinkkuja on jälleen ilmestynyt hyvä määrä sitten edellisen Käärmeennahka-pitkäsoiton.

Alkuvuodesta julkaistun Tuhka-sinkun menevämpi raita Kyydis tai kuollut on otettu tietysti mukaan. Samoin Low Key Life on sopinut joukkoon, mutta tämäkin pitkäsoitto rakennetaan teemansa ympärille, jolloin kaikki syntynyt ei vain sovi kuvaan mukaan. Linjaus on kova, koska tekijä on (onneksemme) luonteelleen uskollinen.

Entä mikä on Shakkiruutu-kiekon suuri idea? Kiteytettynä taustan iso kuva on simppelin elämän ylistys ja kehotus nauttia jokaisesta hetkestä kuin viimeisestään. Kaiken ei aina tarvitse olla niin ihmeellistä, eli Jos mä kuolisin tänään, niin ei tarvitsisi olla leuka rinnassa. Eikä Erakossa ainoastaan ole olemassa, vaan antaa nopeusmittarin neulan painua kroonisesti kaakkoon. Tietysti tällaisessa superenergisessä paahdossa on aina vaarana ylipelaaminen, mutta kun mittaa kertyy alle 33 minuuttia, on paketti helposti hallittavissa.

Puristus on hetkittäin kovaa, eikä ironian ja sarkasmin kaikkia tasoja pystyne tulkitsemaan kuin tekijä, jos hänkään. Näistäkin ulottuvuuksista huolimatta, tai kenties niiden ansiosta, Shakkiruutu pystyy kuitenkin valjastamaan mustavalkoisuutensa uupumattomaksi moottoriksi. Biisit kaatuvat niskaan, seinät puristuvat aina vain lähemmäs, ja kuitenkin kaikki on samalla voimaannuttavaa. Ristiriitaisuus on jälleen kerran voimaa.

Saatekirjeessä muistutetaan, kuinka elämän suuri peli on toisinaan shakkia, jossa jokainen siirto johtaa vastareaktioon. Shakissa on vain voitto tai tappio, mutta jos oppisimme lopettamaan ajoissa, ei yksikään kuningas menettäisi päätään – tavallisista sotilaista nyt puhumattakaan.

Mika Roth


Kirkkovene: Pakoon elämää Kirkkovene: Pakoon elämää

Rupista punkrockia soittava Kirkkovene on täällä taas, eikä yhtye ole oikeastaan missään vaiheessa poissa ollutkaan. Viimeaikaisten saavutusten sarjaan kuuluvat parit Tubehitit -albumit, pari ihan oikeaa pitkäsoittoa sekä hitonmoinen kasa sinkkuja.

Kirkkovene on tosiaan aurannut tuoreita vesiä pandemia-ajat, enkä ymmärrä aivan täysin kaikkia lainabiisien viritelmiä, joihin yhtye on rohjennut/syyllistynyt. Uudelle pitkäsoitolle ei ole kaikkien onneksi otettu mukaan ha-ha-hauskoja covereita, vaan sille on kerätty bändin omaa tuotantoa. Kiitos tästä linjauksesta.

14 biisiä ja puoli tuntia. Lyriikoissa monta rikkoutunutta sydäntä ja pari onnen kukkuloilla patsastelua. Em. sinkuista Heikki Kuulan sekä Anal Thunderin Janne Ruokosen vahvistama Simsalabim on sellainen puolikatkera biisi, jossa seurustelun ikeestä vapautunut römpöttäjä julistaa vapauttaan. Ironiaahan tässä on, vaan minkä verran – siinähän sitä piisaa tulkinnan paikkaa.

Toinen vierailuilla kohotettu hetki koetaan, kun ahdistavan nopeasti kaahaava Millon mä kuolen darraan saa tukea kovasti huutavasta MC Respektorista. Kumpaisessakin tapauksessa vahvistus varastaa show’n, mutta niinhän sen pitääkin mennä. Yksi plus yksi pitää olla studiossa enemmän kuin puolitoista tai kaksi, jotta touhussa on mielestäni mitään todellista musiikillista tarkoitusta.

Rakkauden taistelukentät tuhoamissodaksi muuntanut Pelkkää peetä sulle on herkullinen tilitys ja tuntojen oksennus, jonka tarttumahaat ovat oikeasti todella teräviä. Ja mitä tulee Vittu sä näytät hyvältä -raitaan, niin ruma sana voidaan kustantaa huipputarttuvalla siivulla. Nostetaan eturivin vetoihin vielä Match, jonka melodiakulku tosin kuulostaa vaarallisen tutulta.

Kirkkovene antaa skeittipunkkinsa ja punkrockinsa kolista, rämistä ja kilistä, sillä nyt ei lasketa ihan jokaisen soinnun, kielen tai tahdin päälle puristisesti. Se mikä menetetään soundihygieniassa ja sovituksissa saadaan kuitenkin korkojen kera takaisin energioissa, joita tällä kiekolla riittää.

Mika Roth


Oiva Väre: IIII Oiva Väre: IIII

Toisinaan huomaan pohtivani, mitä kaikille niille loistaville bändeille oikein tapahtui. Esimerkiksi hiukan progehtavaa suomirockia soittava Oiva Väre julkaisi 10-luvulla kolme albumia, mutta tuntuu kadonneen sittemmin tyystin. Haastattelinkin aikoinaan orkesteria loppuvuodesta 2015, kun tulevasta levystä lupailtiin akustisempaa, mutta eipä sitten kuultu enää mitään.

Paitsi että kuusi ja puoli vuotta myöhemmin digitaalisesta avaruudesta ilmestyi IIII-pitkäsoitto. Se ei ole akustinen, eikä kovin luomukaan, mutta yhtä kaikki Oiva Väreen omintakeinen soundi on tunnistettavissa vaivatta. Maailma on tässä välissä muuttunut ja muuttanut yhtä jos toistakin, mutta kun Tanssikaa houkat ruuvailee ja groovailee, on haastavaa pitää jalkojaan kurissa ja lärviään peruslukemilla.

Oiva Väre on suomalainen kuten ne ylisuomalaiset Kaurismäkien elokuvat, joissa jokin tuntuu olevan aina aavistuksenomaisesti pielessä. Historiallisen ydinposauksen laskeumista innoittunut 26.4.1986 nykii uuden aallon taloudellisissa soundilaatikoissa ja ankkuriraita Minä tarkoitin pelkkää hyvää pistää kokeneenkin arvioijan hiljaiseksi kerran toisensa jälkeen. Oivia väreitä kiistatta.

Yhtye hallitsee edelleen tilan ja tilanteen, se osaa veistää rockin ja poprockin vanhoista ajopuista upeita toteemeja, joiden kaikkia tarkoituksia ja symboleita me ympärillä tanssivat emme taida koskaan täysin ymmärtää. Enkä minä edes halua tietää, miten Schrödingerin kissa on syntynyt tai mistä tanssittavampaa jytää suosiva siivu on alkunsa saanut. Tieto ei aina ole tarpeen tai edes olennaista.

IIII ei siis lähde rikkomaan takavuosina toimivaksi todettua sapluunaa, mutta toki 20-luku kuuluu materiaalissa väkisinkin. Oiva Väre pitää kuitenkin sielunsa puhtaana, eikä pyri ravaamaan hetken soundin perässä. Albumin vahvan orgaaninen ja lämmin äänimaailma korostaakin jo valmiiksi ponnekkaan materiaalin erinomaisuutta.

Mika Roth


VON KONOW: Beyond Life and Death VON KONOW: Beyond Life and Death

Modernia ja monitasoista elektronista musiikkia luovan VON KONOWin uusi albumi onkin hieman toisenlainen tapaus. Levyn kahdeksan raitaa kun ovat periaatteessa vain puolikkaita teoksia, sillä jokaiseen sävellykseen liittyy tietysti kuultava teksti, ja tässä tapauksessa näkymättömiin jäävä kuvataideteos. Promotiedostojen mukana saapuivat kyllä kuvat, mutta vastustin kiusausta ja päätin kuvitella taustat näihin itse – kukin tehköön kuten parhaaksi näkee.

VON KONOWin musiikkia on vaikea sulkea tarkoilla termeillä, mutta pop lienee tässä yhteydessä mainio lähtöpiste. Into the Wild (II) lienee se helpoimmin lähestyttävä numero, mutta koukukkain raita lienee kasaripopin partikkeleista modernissa pajassa koottu Mystery (IV). Tuttuun tapaan menneiden aikojen suurien (britti)tekijöiden jalanjäljissä kuljetaan, mutta tämä taipumus ei ole muuttunut pakoksi.

Tekstien puolella metaforat ja vihjailut ovat jälleen kuumaa valuuttaa. Em. Mystery (IV) on malliesimerkki tekstistä, josta taatusti löydetään monta eri ’totuutta’. Mitä on naishahmon ympärillä viihtyvä pimeys? Onko kyse henkisestä, fyysisestä, kuvauksellisesta – tai kenties kertojan itsensä näkemäänsä liittäneestä asiasta? Vastauksia ei tarjota paljoakaan, tai loputtomasti, mutta VON KONOWin kynästä irtoaa melkoisia rivejä. ”Bare endless moments in dark little rooms” - silkkaa fim noiria, kuten myös ”The surrounding world is silent and thinks”. Monenlaista musiikkia tulee kutsuttua toisinaan elokuvamaiseksi, mutta tämä jos mikä on sitä todella.

Melankolian äärelle kääntyvän teoksen kuvaton puoli on upea ja lopussa voin myös paljastaa, että aion seuraavaksi katsoa jokaista näihin ääniteoksiin liittyvä kuvaa tarkkaan ja pitkään. Enkä tule tuon hetken jälkeen enää muuttamaan tätä tekstiä merkinkään vertaa.

Musiikin puolesta albumi on vahva ja yhteneväinen, vaikka jokaisen numeron täyttä potentiaalia ei olekaan mielestäni hyödynnetty. Kenties ne kuvat ovat vaatineen myös osansa ja täydentävät kokonaisuutta, kenties.

Mika Roth




Lukukertoja: 298
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa mys