Michael Bleu: Kesäyön romanssi
09.06.2022
Onko Michael Bleu mennyt viimein liian pitkälle? Vai onko hän kenties osunut uusimmalla Suomi-iskelmälevyllään keskelle nostalgian rikkainta kultasuonta? Todelliseksi iskelmäprinssiksi kasvaneen Bleun uusin pitkäsoitto Kesäyön romanssi tarjoaa kuulijoilleen aikamatkan 60- ja 70-lukujen huolettomampiin aikoihin, jolloin maailma saattoi olla monin tavoin helpompi paikka elää.
Nowhere Boy
Michael Bleu on tuottajana kiistaton nero, jonka tarkka vainu ja herkät antennit ovat ehtineet avittaa jo monia artisteja sekä bändejä. Omassa tuotannossaan Bleu on alati soutanut vastavirtaan ajan joessa, kun menneiden aikojen musiikki, soundit ja teokset ovat kiehtoneet yhä nuoreksi laskettavaa miestä. Nyt Amerikan mystinen Missisippi on vaihtunut kotoisiin vesistöihin nähtävästi pysyvämmin, tosin tälläkin kertaa mukana on angloamerikkalaista kulmaa.
Kaikki Bleun uuden albumin biisit ovat käännöksiä ja covereita, joita suomalaiset artistit ja yhtyeet ovat jo esittäneet aiemmin. Kahdeksan kappaletta on kuitenkin valittu ilahduttavan herkin sormin, eikä Bleu mielestäni yritä lypsää ns. helppoja irtopisteitä. Herkkyys ja alkuperäisiä versioita, sekä niiden versioita, kunnioittava lähestymistapa onkin puhtainta Bleuta.
Ja varovainen tässä tulee ollakin, sillä versioiden versioissa ja covereiden covereissa osutaan moniin suomalaisille rakkaisiin biiseihin. Kuinka siis ylittää Kirkan näkemys Kun katsoo mua hän silmiin -vedosta, ja miten vastata Olavi Virran ikoniseen Haavekuva tunnelmointiin? Entä miten sitoa yhteen haaveiden jukeboksin materiaali siten, että se kuulostaa ehyeltä pitkäsoitolta?
Hullunrohkean albumin pelastus ja voima on siinä, että se ei yritä olla muuta kuin Michael Bleun levy. Nämä ovatkin Bleun biisejä, hänen versioitaan ja häneltä soundaavia näkemyksiä, joita on saapunut tukemaan joukko muita artisteja. Onkin aivan sama laulaako siivun Miri tai Nalia, sillä kaikkea sitoo mielestäni yhteen yksi visio ja yksi näkemys, joka ei loppupeleissä jää vain silkaksi haavekuvaksi. Bleu tuokin kappaleet tähän päivään, näihin hetkiin ja suoraan kuulijan iholle saakka.
Bleun kirjoittamassa Haaverakkauksia -novellikokoelmassa ilmeni miehen suuri rakkaus elokuviin, etenkin vanhoiksi ja klassisiksi laskettaviin sellaisiin. Tuo sama rakkaus leimahtelee myös musiikin puolella, jonka ymmärsin em. kirjan luettuani edustavan Bleulle pitkälti yhden ja saman asian toisenlaista ilmentymää. Äänet ja kuvat, mielikuvat ja riimitetyt tarinat – se kaikki on lopulta yhtä suurta matkaa, rakennusta tai teosta, ihan kuinka vain.
Vanhoissa käännösiskelmissä draama sai kukkia täydellä tehollaan, kun Pertti ”Pertsa” Reponen, Vexi Salmi, Juha ”Watt” Vainio ja kumppanit pistivät parastaan. Saattaa olla, että kokeneet kynäniekat päästelivät toisinaan turhankin tuhtia mustetta kynistään, mutta yhtä kaikki käännökset olivat luomassa suomalaista kansanmakua, voisi jopa sanoa kansan kollektiivista psyykettä. Bleu on pitänyt kiinni sanoista ja toistaa (tai laittaa muut toistamaan) kaiken puhtain sydämin sekä kirkkain otsin. Näin ympyrät sulkeutuvat ja yhden tason fantasioista on tullut seuraavan tason faktoja.
Tai ehkä näitä biisejä, sekä niiden väleihin sijoitettuja mielenkiintoisia radioreportaaseja vain pitää katsoa silkkana viihteenä. Ehkä tässä on vain joukko erinomaisia kappaleita, loistavia tulkintoja ja taitavia soittajia, joiden luoman viihdekonsertin illuusio syntyy tavallaan jokaisen kuulijan päässä. Niin tai näin, tästä levystä tullaan vielä puhumaan pitkään ja hartaasti.
Mika Roth
