21.05.2022
Michael Bleu on kirjoittanut joukon lyhyitä tarinoita ja tuokiokuvia rakkaudesta. Ne ovat kuin joukko päiväkirjamerkintöjä, vanhanaikaisia paperisia kirjeitä tai ihan vain itsekseen pohdiskeltuja ketjuja, joissa nuori mies etsii rakkauden lähdettä ja pohtii sen luonnetta eri kanteilta. Toiveet, pettymykset ja käännökset ovat täynnä latausta, kuten nuoren rakkauden äärellä kuuluukin olla, eikä matka miehen musiikillisiin tuotoksiin ole niinkään mittava. Oikeastaan se on erittäin lyhyt. Kirja ei ole uusi, mutta se ei ole vanhakaan ja aihepiirihän nyt on ikuinen.
Nowhere Boy
Sanotaan se nyt heti suoraan: olen ollut anteeksiantamattoman laiska tämän pienen kirjasen suhteen. Se saapui hyllyyni jo aikoja sitten, mutta muut opukset kiilasivat toistuvasti lähinnä välipalalta vaikuttavan sinikantisen pikkuihmeen eteen. Viimein, lähes puoli vuotta myöhemmin, päätin vihdoin ja viimein tarttua kirjaan ja aloittaa siihen tutustumisen. En ollut lainkaan vakuuttunut alkujaan, sillä takakannessakin mainostetaan, kuinka teos on lähinnä lisäsisältöä Bleun kolmannelle albumille Auringonlaskun ratsastajat.
Bleu ei ole pitänyt kovinkaan suurta möykkää pienestä kirjastaan, eikä sen kannesta löydy edes virallista kuvaa. Oheinen otos on Bleun sosiaalisissa medioissa löytyvä kuva, jossa saattaa näkyä kirjailijan toinen käsikin – ehkä. Mutta eiväthän kauniit kannet ja loisteliaat pr-puheet cocktail-tilaisuuksineen kaikkineen lopulta mitään merkitse, kun aika ottaa sanat haltuunsa ja antaa hitaan tuomionsa – tai siunauksensa. Bleun eduksi on laskettava rehellisyyden tuntu, suoruuden vaikutelma ja riittävän lähellä puhekieltä pysyminen, sekä riittävä itsekritiikki.
Niin, kyllähän tekijän äänen kuulee vaivatta näistä teksteistä, joista merkittävä osa on kuitenkin kirjoitettu jo ennen vuotta 2014. Kolmannella pitkäsoitollaan Bleu palasi kuitenkin historiassaan taaksepäin, joten yhteys kaukaisiin päiviin löytyy ja se on todellisuudessa hyvinkin vahva linkki. Mies sanojen takana on sama, teemat ja aiheet kaikuvat samoista lähtöpisteistä, vaikka kirjassa voidaankin jahkailla huomattavasti enemmän.
Ja nyt kun mainitsin tuon jahkailun, niin kirjan kertoja – jonka ääni on päässäni aina itse Bleun – ei todellakaan ole Romeoista rohkein. Ennemminkin Bleu on kuin Lancelot, ikuinen jahkailija ja mahdottoman rakkauden riivaama henkilö, joka ei taida lähestulkoon koskaan olla täydestä sydämestään onnellinen.
Monet rakkaustarinat jäävät näin toteutumatta perisuomalaisen rakkauspelkuruuden takia, kun ei sittenkään uskalla paljastaa korttejaan ja tehdä oikeita siirtoja oikeaan aikaan. Niinpä rohkeammat urhot vievät tytöt muassaan, ja sitähän ne aina halusivatkin – omaa kummallisuuttaan kiittävän/kiroavan kertojan ajatuksissa. Toinen ongelma muodostuu tarpeettomankin valtaisista odotuksista, kun jo lyhyt tapaaminen johtaa pääkopassa unelmahäihin, lapsenlapsiin ja seniorivuosiin jossain Italian maaseudulla.