Michael Bleu - Haaverakkauksia

Michael Bleu on kirjoittanut joukon lyhyitä tarinoita ja tuokiokuvia rakkaudesta. Ne ovat kuin joukko päiväkirjamerkintöjä, vanhanaikaisia paperisia kirjeitä tai ihan vain itsekseen pohdiskeltuja ketjuja, joissa nuori mies etsii rakkauden lähdettä ja pohtii sen luonnetta eri kanteilta. Toiveet, pettymykset ja käännökset ovat täynnä latausta, kuten nuoren rakkauden äärellä kuuluukin olla, eikä matka miehen musiikillisiin tuotoksiin ole niinkään mittava. Oikeastaan se on erittäin lyhyt. Kirja ei ole uusi, mutta se ei ole vanhakaan ja aihepiirihän nyt on ikuinen.

Nowhere Boy

Sanotaan se nyt heti suoraan: olen ollut anteeksiantamattoman laiska tämän pienen kirjasen suhteen. Se saapui hyllyyni jo aikoja sitten, mutta muut opukset kiilasivat toistuvasti lähinnä välipalalta vaikuttavan sinikantisen pikkuihmeen eteen. Viimein, lähes puoli vuotta myöhemmin, päätin vihdoin ja viimein tarttua kirjaan ja aloittaa siihen tutustumisen. En ollut lainkaan vakuuttunut alkujaan, sillä takakannessakin mainostetaan, kuinka teos on lähinnä lisäsisältöä Bleun kolmannelle albumille Auringonlaskun ratsastajat.

Bleu ei ole pitänyt kovinkaan suurta möykkää pienestä kirjastaan, eikä sen kannesta löydy edes virallista kuvaa. Oheinen otos on Bleun sosiaalisissa medioissa löytyvä kuva, jossa saattaa näkyä kirjailijan toinen käsikin – ehkä. Mutta eiväthän kauniit kannet ja loisteliaat pr-puheet cocktail-tilaisuuksineen kaikkineen lopulta mitään merkitse, kun aika ottaa sanat haltuunsa ja antaa hitaan tuomionsa – tai siunauksensa. Bleun eduksi on laskettava rehellisyyden tuntu, suoruuden vaikutelma ja riittävän lähellä puhekieltä pysyminen, sekä riittävä itsekritiikki.

Niin, kyllähän tekijän äänen kuulee vaivatta näistä teksteistä, joista merkittävä osa on kuitenkin kirjoitettu jo ennen vuotta 2014. Kolmannella pitkäsoitollaan Bleu palasi kuitenkin historiassaan taaksepäin, joten yhteys kaukaisiin päiviin löytyy ja se on todellisuudessa hyvinkin vahva linkki. Mies sanojen takana on sama, teemat ja aiheet kaikuvat samoista lähtöpisteistä, vaikka kirjassa voidaankin jahkailla huomattavasti enemmän.

Ja nyt kun mainitsin tuon jahkailun, niin kirjan kertoja – jonka ääni on päässäni aina itse Bleun – ei todellakaan ole Romeoista rohkein. Ennemminkin Bleu on kuin Lancelot, ikuinen jahkailija ja mahdottoman rakkauden riivaama henkilö, joka ei taida lähestulkoon koskaan olla täydestä sydämestään onnellinen.

Monet rakkaustarinat jäävät näin toteutumatta perisuomalaisen rakkauspelkuruuden takia, kun ei sittenkään uskalla paljastaa korttejaan ja tehdä oikeita siirtoja oikeaan aikaan. Niinpä rohkeammat urhot vievät tytöt muassaan, ja sitähän ne aina halusivatkin – omaa kummallisuuttaan kiittävän/kiroavan kertojan ajatuksissa. Toinen ongelma muodostuu tarpeettomankin valtaisista odotuksista, kun jo lyhyt tapaaminen johtaa pääkopassa unelmahäihin, lapsenlapsiin ja seniorivuosiin jossain Italian maaseudulla.

Kuka oikeasti rakentaa tuokiossa koko mahdollisen tulevaisuutensa? Bleu nyt nähtävästi ainakin, ja jotenkin olen tykästynyt myös kertojan tähän ulottuvuuteen. Toisaalta kirjan kannessakin seisoo: Novellikokoelma rakkaudesta, sen haaveellisuudesta, saavuttamattomuudesta, hulluudesta ja järjettömyydestä. Hulluus ja järjettömyys ovat kunkin omia mittareita, mutta Bleun hulluus tuntuu olevan sittenkin enemmän siunaus.

Ihmiset kuitenkin muuttuvat ja kasvavat alati, minkä myös kirjan kertoja tekee. Toisinaan Bleun suuri rakkaus elokuvia kohtaan vuotaa sivuille ja saa fantasian siivet lennättämään tekstejä todella yllättäviin suuntiin. En halua spoilata mitään, mutta joissain kohdin sivuja on vain pakko niellä, jotta seuraava kurvi ja mutka tarinassa päästään pelaamaan kunnolla maaliin saakka. Eikä Bleu ainoastaan mukaile, vaan vie joitain juttuja vieläkin pidemmälle, kun kerran kertoja on.



Kirjan lyhyitä tarinoita on helppo napsia yksi kerrallaan, koska kokonaismittaa on strategisesti vain 99 sivua. Opuksen kyljessä kannattaa myös kuunnella Bleun musiikkia vanhemmiltakin päiviltä, siis aina vuoden 2016 herran itsensä mukaan nimetyn EP-levynkin ajoilta saakka. Rakkaus soi samaa puolittaista epätoivoa ja Postikortein riutuu etäisyyden riipimänä, kuin kirjan onnettomat kaipailijat. Onneksi postikorttien mukana tulee irti leikattu hiuskiehkura, joka antaa hieman lohtua tappavan kaipuun kourissa. Dramaattista? Kyllä vaan, mutta samaan aikaan myös aidosti nostattavaa.

Näin syviin tunteisiin tarvitaan nuori ja nälkäinen sydän, mutta imelien korniuden sudenkuoppien välttämiseen tarvitaan myös oikea kertoja. Onneksi Bleu on taidokas rakkauden saarnaaja ja Kielletty hedelmäkin saa romanttisemman hehkun ympärilleen, kun se vain tarjoillaan taiten.

Kiitos siis tästä pienestä kirjasesta, joka on jälleen yksi palanen suuressa tarinassa.

Mika Roth