Steve ”Loopy” Newhouse: Roudari — Iron Maidenin kyydissä 1978-84

Musiikin suuret ja mahtavat kirjoittavat muistelmiaan, joissa kuljetaan niin öisillä klubeilla kuin valtaisilla stadioneilla. Keikat menevät miten menevät, vaan miltä näyttää tilanne kolmannesta näkökulmasta tarkasteltuna? Ei siis esiintyjän tai yleisön, vaan töitä tekevän roudarin vinkkelistä koettuna. Steve ”Loopy” Newhouse liittyi Iron Maiden -nimisen nuoriso-orkesterin vahvuuksiin vuonna 1978 ja pysyi kelkassa parin tauon ryydittämänä aina vuoteen 1984 saakka. Tämä kirja on pitkälti tarina noista vuosista.

Docendo

Todetaan heti alkuun, että Loopy, kuten häntä tästä eteenpäin kutsun, on tilanteentajun ja kuivakan huumorin omaava tarinaniskijä. Tietysti roudarin duunissa törmää huomattavasti helpommin alan kaikkiin ihanuuksiin, raivostuttavuuksiin ja kummallisuuksiin, joilta niin esiintyjät kuin katsojat usein jäävät paitsi. Lasi on tilanteesta riippuen puolityhjä tai puolitäysi, mutta ainakaan elo ei ole harmaata. Roudarit kun ovat osa sitä puskurivyöhykettä, jonka tarkoitus on pitää varsinaisten esiintyjien elämä mahdollisimman siedettävänä ja normaalina.

Termit ’siedettävä’ ja ’normaali’ ovat tietysti aina tulkinnanvaraisia, mutta muusikoiden ja musiikkiteollisuuden kanssa kaikki termit joutuvat venytykseen aivan omanlaisellaan tavalla. Muusikko haluaa jotain yhdessä hetkessä, roudari hommaa sen jostain, kuten vain parhaaksi näkee. Eikä kelloa vilkuilla näissä hetkissä. Tilanne karkaa keikalla käsistä myös usein tavalla tai toisella, roudari paikkaa, suojaa, reagoi ja toimii, sekä jää korjaamaan erityyppisiä sotkuja. Se vain on osa työtä, eikä siitä saa pillastua tarpeettomasti.

Loopy hyppäsi Maidenin kelkkaan loistavassa tilanteessa, bändin vasta hakiessa muotoaan ja kemioiden hitaasti kehittyessä. Kirjan perusteella näkemys Steve Harrisin terävästä päästä ja Dave Murrayn tasapainoittavasta rauhallisuudesta osoittautuvat todeksi. Nuo kaksi pysyvää palkkia muodostivat – ja muodostavat – bändin ytimen, syvän linjan ja eräänlaisen tanterereen, jolle rakentaa. Loopy ei millään tavoin vähättele muita jäseniä, asiat vain ovat kuten ovat, hyvässä ja pahassa.

Kirja rakentuu, kirjoittajansa mukaan, huonoon muistiin ja päiväkirjamerkintöihin. Tuo kapeisiin lähteisiin nojaaminen myös kuuluu paikoitellen hauskemmin ja ikävämmin, kun outoja detaljeja ja hassuja yksityiskohtia tulee vastaan. Lukija saa tyytyä Loopyn sanaan, onneksi nuo sanat ovat sukkelia ja ovelia. Esimerkiksi Suomesta saa hivenen erilaisen vaikutelman, kun kosketuspintana on Oulun Kuusrockin keikka kesältä 1980. Maailma oli erilainen niin kovin monin tavoin.

Tarinaa osataan siis iskeä, ja mitä luultavimmin sitä myös hiukan vahvistetaan siellä ja täällä, mutta sehän on hyvän tarinankerronnan perusoppeja. Rumputeknikoksi jo varhaisessa vaiheessa erikoistunut Loopy ei juuri nosta itseään korkeuksiin, mutta henkilökemialliset ongelmat rumpali Clive Burrin kanssa ovat yhä selvin kipukohta. Vanhoja ei kuitenkaan muistella ikävällä, vaikka pariin otteeseen turhautumat purkautuvatkin sivuille.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat Iron Maidenin alkuaikojen kova uurastus ja siihen liittyvä tiukka arki. Jokainen keikkayleisö oli voitettava ilta kerrallaan omalle puolelle, eikä treenitunteja laskettu. Ura oli nousujohteinen, mutta se saavutettiin hyvien biisien lisäksi raskaalla työllä – jokainen keikka oli näytön paikka, eikä Harris katsonut lepsuilua kauaa.

Toinen mielenkiintoinen linja on Maidenin töiden välissä tehdyt muut hommat pienemmille bändeille, sekä satunnaiset paikkaukset lyhyillä varoitusajoilla. Savuiset kuppilat, ahtaat baarit ja käsittämättömän heikko ruokahuolto tuovat muassaan rock’n’rollille ominaista selviytymistaistelua, samoin kuin taskurahoja muistuttavat keikkapalkkiot.

Väriä elämään tuo myös erilaisilla autoilla kurvailu pitkin Britanniaa ja toisinaan myös Eurooppaa, kun illan hankalin dilemma on järjellisen parkkipaikan löytäminen keikkabussille, sekä sen sisältämien tavaroiden suojeleminen varastelijoilta. Glamour on näissä kohdin kaukana, kun yleisö ja esiintyjät ovat jo aikaa sitten poistuneet paikalta, mutta show’n rattaiden pitää vain pyöriä kohti seuraavia keikkoja, keikkapaikkoja ja ongelmia. Ja onhan sentään Japani, jossa roudarienkin perään huudetaan ja nimet tunnetaan – Big in Japan, totta tosiaan.

Roudari on yhden miehen arjen tarina, tosin tuo arki on poikkeuksellisen kummallinen. Siinä ei ole ns. päivätyöläisten rytmiä, mutta omat sisäavaruudet voi hauskasti löytää turvallisesti kotisohvalla, lähijunassa, tai missä sitten luetkaan tätä leppoisasti kirjoitettua kirjaa.

Mika Roth