Ajankohtaista

Raskaamman musiikin kooste ‚Äď huhtikuu 2022

25.04.2022


Extinction in Progress: Shades of Pale Extinction in Progress: Shades of Pale
Inverse Records

Desibeli.netin haastateltavanakin seitsemän vuotta sitten piipahtanut Extinction in Progress otti puoli vuosikymmentä happea, mutta viime vuonna pitkä hiljaisuus katkesi viimein parin sinkun voimalla. Feasting Upon a False God osoitti metallin saaneen enemmän sävyjä ja iskuvoimaa, mikä vain korostuu uudella pitkäsoitolla.

Kiekon avaava biisipari Cold, Part 1: The Queen ja Cold, Part 2: Mårran lohkaisee itselleen peräti ensimmäiset kymmenen ja puoli minuuttia, eikä päätä kylmää tippaakaan. Toisessa päässä levyä doomimmin lyijyisiä helmojaan raahaava albumin päätösraita kellottaa puolestaan päälle kymmenen minuuttia, saaden kaiken painumaan ryttyyn ja puristumaan ihanan tukahduttavasti.

Shades of Pale ei äärimmäisistä reunoistaan huolimatta ole tarpeettoman vaikea levy, vaikka äärimetalli rajojaan koetteleekin. Sydän on alati kohdillaan ja syke riittävän vahva, jolloin kaikella on tarkoituksensa. Avauksen iskupari pistää haukkomaan henkeä, mitä heti perään kuultava ja sinkuksikin valittu The Wedding vain osaltaan alleviivaa. EIP osaa puristaa ja murista, mutta eihän pelkillä telaketjuilla saa kuljettua joka paikkaan, eikä yhtye edes yritä moista.

Metalli progeutuukin toisinaan vahvasti, kun biisit saavat elää omilla ehdoillaan. Jos melodisuutta kaivataan, sitä myös saadaan, lisäterääkin pusketaan esiin aina tarpeen tullen, eivätkä nämä linjat sulje toisiaan pois. Soundillinen ja tyylillinen palapeli on joistain superbrutaaleista pinnoista huolimatta toisinaan niin hienovaraista, että sisäavaruuksien kartoittamiseen menee huomattavasti normaalia enemmän aikaa.

T√§m√§ ei tarkoita sit√§, etteiv√§tk√∂ biisit puraisisi jo ensi kerralla, ne vain kasvavat ja kehittyv√§t kuuntelukertojen my√∂t√§, mik√§ korostaa yhtyeen huimaa n√§kemyst√§ niin soundien kuin sovitusten saralla. The Loudest Silence voi sis√§lt√§√§ surumielist√§ saksofonia ja Limbon teht√§v√§n√§ on vain toimia vieh√§tt√§v√§n√§ v√§linumerona kahden maailman v√§liss√§ ‚Äď jolloin kaikki osapuolet hy√∂tyv√§t ja kasvavat entisest√§√§n.

Shades of Pale on todellinen albumikokonaisuus, jonka biisijärjestys on tarkkaan punnittu ja virtaavat voimat täydentävät alati toisiaan. Huipputyötä!

Mika Roth


Giant Mammoth: Holy Sounds Giant Mammoth: Holy Sounds

Tamperelainen Giant Mammoth sai alkunsa armon vuonna 2014, minkä jälkeen stonerin ja garage rockin hämärillä rajavesillä operoinut yhtye on ehtinyt julkaista jo mukavasti musiikkia. Vuoden 2017 eponyymi debyyttialbumi saa jatkoa toisesta täysimittaisesta pitkäsoitosta, jolla kahdeksan raitaa lanataan reiluun 38 minuuttiin.

Giant Mammoth on omaksunut sangen uniikin linjan, jossa musiikki on tyyliltään samaan aikaan tuhtia ja ilmavaa. Vokalisti ei juuri huuda, tai edes korota äänteen suotta, vaan sanat ja soundi saavat välittää viestinsä ilman sen kummempaa draamaa. Tämä ei tarkoita, etteikö laulussa olisi luonnetta, latausta ja tulkintaa, volyymit ovat vain totuttua rauhallisemmat. Ehkäpä Bushin Gavin Rossdale ja hivenen sävykkäämpi Eddie Vedder kävisivät jonkinlaisista verrokeista, vaikka tässä hivenen toisilla linjoilla ollaankin?

Biisien rullaava imu häivyttää puolestaan ajan hampaiden voiman. Lähes viisiminuuttinen Wasteland tuntuu aina loppuvan kesken parhaimman menon, eikä edes lähes kahdeksan minuutin mittainen Colour is Blue jää kaipaamaan minkäänlaista tiivistämistä. Maagisesti nimetty Abracadabra ja sinkkuraita Unholy edustavat kuitenkin kiistatta joukon tarttuvinta laitaa, johon westernmäisiä soundeja sisältävä Wasteland on laskettavissa pienin varauksin mukaan.

Mammutteja on monenlaisia, mutta tamperelaisten tapauksessa vahvin ase on mielestäni kyky upottaa tarttuvia elementtejä jokaiseen biisiin. Osa kokeiluista ei ole niin onnistuneita, mutta stonerin, garagen ja perinteisemmäksi ymmärretyn heavy rockin ulkoreunoja on lähdetty rohkeasti kartoittamaan, törkkimään ja tönimään kauemmas.

Positiivisena on pidettävä myös sitä, kuinka pitkään työstetty materiaali ei ole menettänyt henkeään (taatusti loputtomalta tuntuneen) työstöprosessin aikana. Holy Sounds kuulostaa samaan aikaan tältä ajalta, omalta itseltään ja joltain hivenen hukkuneelta, mitä voi aina pitää lupaavana. Korvat tietävät mistä pitävät.

Mika Roth


National Napalm Syndicate: The New Hell National Napalm Syndicate: The New Hell
Iron Shield Records

National Napalm Syndicate julistaa tuoreimman kiekkonsa olevan jo kuudennen levynsä, mutta uudesta musiikista kasattujen pitkäsoittojen linjassa The New Hell on vasta neljäs. Muistaa kuitenkin sopii, että ryhmä ehti pistää debyyttialbuminsa ulos jo 80-luvulla, joten pitkää historiaa voidaan tulkita tavoillaan.

Tulkinnanvaraa ei sen sijaan tarvita siin√§, kun t√§t√§ thrash metalin m√∂hk√§lett√§ l√§htee tutkimaan tarkemmin ja sen perint√∂tekij√∂it√§ kartoitetaan. Pudasj√§rvel√§inen ryhm√§ on aina tiedostanut vahvimmat alueensa ja painopisteet, joihin satsataan my√∂s t√§ll√§ er√§√§ suikailematta. Uusi vokalisti Vesa ‚ÄĚEpe‚ÄĚ M√§nty on mies paikallaan ja ainoaksi alkuper√§isj√§seneksi vuosien saatossa j√§√§nyt kitaristi Jukka Kyr√∂ omaa edelleen nopeat ja vahvat sormet.

Englanninkielisten rallien seassa kuullaan myös Naulapää, joka kertoo tietysti viinan mittavista voimista. Mänty selviytyy tästäkin vetäisystä naarmuitta, mitä nyt hc-vaihdetta rusautetaan hiukan eri välityksillä sisään ja annetaan vain mennä. Parin vuoden takainen sinkkuraita God Plutonium nousee luonnollisesti hivenen keskitason yläpuolelle ja ensimmäinen oikea biisi We Are In Hell pystyy lunastamaan raflaavan nimensä.

Saatesanoissa todetaan jo skaalan olevan laajemman, joten kun Werewolf laukkaa death’n’rollinkin aitojen vierestä ja Depression pistää melodista huutokoukkua kainaloon, niin sitä sopii vain viihtyä. Lähelle kotoisia death-mestareita osuu myös Venomous Encounters, jonka simppelin rokahtava rakenne on jälleen uusi aluevaltaus ja mahdollinen kehitystyön kohde.

The New Hell pistää 20-lukuun vauhtia ja tarjoaa monia paistumispisteitä satunnaiselle metallidiggarille. Hivenen turhat intro ja outro, eli Overture 7734 sekä Reprise 7734, jäävät aukenematta, kuten pari muutakin raitaa, mutta parempi enemmän ja laveammin, kuin aneemisesti ja liian vähän.

Mika Roth


Pitiful Small-time Dealers Pitiful Small-time Dealers: Pitiful Small-time Dealers
Fast Decade Records

Espoolainen Pitiful Small-time Dealers käynnistyi jokunen vuosi sitten Patrik Viitalan sooloprojektina, jossa melodinen ja nopea punkrock sai soida vapaana turhista rajoitteista. Vuoden 2018 lopulla ilmestynyt What We Leave Behind EP-levy oli lupaava avaus, lievästä hajanaisuudestaan ja linjanhaustaan huolimatta.

Vajaa kolme vuotta myöhemmin hiljaisuus katkesi Control-sinkun myötä, ja tuo samainen kipakka siivu on päätynyt myös debyyttialbumille. EP-levyltä mukaan on sen sijaan kelpuutettu ymmärtääkseni ainoastaan albumin sulkeva Voices, joka erottui punkahtavalla soundillaan muuten melko hajanaiselta EP-levyltä. Samalla tyyli on kristalloitunut selvästi perinteisemmäksi jenkkipunkiksi, jossa melodia edellä kaahataan mutkiin ja kertosäkeisiin pyritään sijoittamaan riittävästi tarttumapintoja ja kohotusvoimaa.

Albumin yhdestätoista raidasta peräti neljä ylittää neljän minuutin haamurajan, minkä lisäksi mainio Burnt by the Sun jää vain sekunnin päähän kyseisestä virstanpylväästä. Pidemmät askeleet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö biisien tempot pysyisi kiivaamman puoleisina, eikä turhaa rasvaa ole päässyt kertymään mihinkään. Pisteestä A ei matkata pisteeseen B aina sitä suorinta ja ennalta arvattavinta reittiä pitkin, vaan sovituksissa kokeillaan rohkeasti pieniä jekkuja ja mutkia.

Lievä taipumus mutkikkuuteen koristaa jopa lyhyeksi laskettavaa Intervention-rallia, mutta missään vaiheessa levyä kikkailu ei vaikuta itsetarkoitukselliselta, tai mitenkään negatiiviselta tekijältä. Tekniikan puolella rima on jäänyt aika matalalle, eikä ’täähän on pelkkää punkkia’ -asenne riitä mielestäni selittämään soundien lievää aneemisuutta. Veikkaan näet bändin kiskovan lauteilla energisemmin, joten jälleen kerran ollaan saman vanhan kysymyksen edessä: miten saada live-energia välittymään studion kolkommassa ympäristössä? Vastausta tuohon ei saatu ainakaan tämän esikoisalbumin myötä.

Sen sijaan Pitiful Small-time Dealers on tehnyt viisaan ratkaisun turvatessaan nopeaan, melodiseen ja tuttuun punkrockiin. Ei tässä kuvia raasteta ja patsaita kaadeta, mutta biisikynästä vaikuttaa tihkuvan jo hitikkämpääkin mustetta.

Mika Roth


Varjo-Orkesteri: Prima Volta Varjo-Orkesteri: Prima Volta
Inverse Records

Suomenkielistä rockmetallia vaivaa/siunaa usein taipumus tummaan huumoriin. Toisinaan pilke koristaa kumpaakin silmäkulmaa, mutta samaan aikaan negatiivinen mustuus saattaa hiipiä nurkkiin ja ullakolle. Varjo-Orkesteri avasi pelin jarkkomartikaismaisella Vihtahousun illallinen -sinkullaan, jossa sielunvihollinen päätyy pistelemään poskeensa poloisia vieraitaan hyvällä halulla.

Kuolema on luonteensa johdosta sangen henkilökohtainen aihe jokaiselle meistä, joten tietysti debyyttilevyllä pohditaan varjoisia aiheita enemmänkin, kun kerran alkuun on päästy jo näin mukavasti. Eikä kimuranteista kurveista ota aina pirukaan selvää, kun bändi pistää CMX:n ja kumppanit tehosekoittimeen, lisää sekaan kourallisen muttereita, toisen nauloja ja tietysti progea pilkotaan mukaan aina kuin vain silmä välttää.

Koska kovat kotimaiset edeltäjät ovat jo saavuttaneet niin kovin paljon näillä jumalattomilla lakeuksilla, joutuu Varjo-Orkesteri aloittamaan taipaleensa jyrkällä ylämäellä. Toisaalta: jokainen yllätys on tästä eteenpäin lähinnä positiivinen, kun vaakakuppeja on jo valmiiksi peukaloitu.

Osumia listatessa on helppo nostaa eturiviin Jumalallinen kuolema, jossa messevä suomirock kohtaa jonkinlaisen Iron Maiden -kitarataivaan/helvetin. Kuusiminuuttinen sinkkuhirviö Luoto pistää myös progemetallin mustasta merestä esiin sellaisena karikkona, että mieluusti siihen kylkeään raapii. Lootus jytisee ja jyrisee myös sen verran perustavanlaatuisesti, että plus kuusi minuuttia livahtaa sormista kuin hienoin tuoksu tuuletetusta huoneesta.

Ote voi siis lipsua, mutta kuulijan k√§teen j√§√§ lopulta yll√§tt√§v√§nkin paljon kummasteltavaa ja omaksuttavaa. En v√§it√§ Varjo-Orkesterin esikoisalbumin viel√§ iskev√§n nuottihakkujaan paksuimpiin suoniin, mutta t√§m√§h√§n onkin Prima Volta ‚Äď ensimm√§isell√§ kerralla. Kehitysehdotuksia listatessa keveimm√§t rockvet√§isyt voisi yritt√§√§ naamioida paremmin isoon kuvaan kuuluviksi, etenkin kun progen perinn√∂ist√§ voisi tehd√§ rohkeampiakin sekoitelmia. Ettei t√§ss√§ nyt vain olisi j√§√§ty v√§h√§n omien odotusten ja tavoitteiden varjoihin?

Mika Roth




Lukukertoja: 1162
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs