Ajankohtaista

Omakustannealbumeiden kooste – kevät 2022

11.04.2022


Ilmi Veera: Sut mä haluan muistaa Ilmi Veera: Sut mä haluan muistaa

Musiikki on aina jossain määrin esiintymistä, vaikka oltaisiin kuinka studion puolella suojassa, mutta Ilmi Veera haluaisi mennä tällä julkaisulla vielä pidemmälle. Näyttelijänä teatteriproduktioissa työskennellyt indiepop-artisti nostaakin saatesanoissa esiin nimenomaan debyyttialbuminsa esityksellisenä kokonaisuutena. Tarinana, joka nivoutuisi luku luvulta joksikin osiaan suuremmaksi. Vaan mikä on tuo tarina ja mihin se kuulijaansa johtaa?

Ohjenuoraksi tarjotaan sanaparia sweet pain, jota ei voi kääntää aivan yksiselitteisesti. Se on sekoitus kaipauksen tenhoa, rakkauden nuolia ja niistä syntyvää kauneutta, mutta kaikkia juonteita on vaikea kiteyttää muutamiin sanoihin, pitkiin lauseisiinkaan. Voimakkain elementti lienee silti jostain kumpuava lohtu, joka toimii kuin kaikkea yhteen liittävänä turvakaarena ja alati läsnä olevana pohjavireenä.

Lohtua ei pidä kuitenkaan sekoittaa raskaaseen surumielisyyteen, sillä albumin tarina on varjoistaan huolimatta mielestäni ennemminkin kohottava ja rohkaiseva. Kertoja on jäänyt ymmärtääkseni rakkauden puutarhassa varjoihin, mutta jo yksipuolinenkin rakkaus on kuitenkin jotain – ainutlaatuinen tunne, joka voi jalostaa. Kipu voi myös opettaa rakentavallakin tavalla. Ehkä jopa tarvitsemme sen pistelyä toisinaan, jotta emme menetä ihmisyyttämme ja kykyä erottaa oikeasti merkittäviä asioita arjen toissijaisesta taustahälystä.

Heleimmillään Ilmi Veeran ilmava pop on Mustarastas-kappaleella, jolla vokaalit viimein uskaltavat nousta lentoon ja sävellyksen yksinkertainen kauneus pysäyttää taianomaiseksi hetkeksi ajan virran. Toinen melodisen popin helmi on kiistatta Pelargonia, jossa kasvin hoitaminen ja huolehtiminen rinnastuu ihmisen tarpeisiin. Kuinka laiminlyötynä, ilman huolenpitoa ja rakkautta kukaan ei voi kukoistaa sydämestään. Tilanteen voi kuitenkin kääntää päinvastaiseen suuntaan yksinkertaisella päätöksellä. Tarttumalla tilanteeseen, herättämällä sielunsa tunteiden talven horroksesta, kävi lopulta miten tahansa.

Sut mä haluan muistaa -albumi on hiljaisella tavalla kaunis ja vain päätöksenä kuultava kohinateos Loppu / Alku jäi allekirjoittaneelle mysteeriksi. Mikä on tämän numeron tarkoitus, ja onko hengitysmäistä kohinaa oikeasti kuultava kahdeksan minuuttia, vaikka lopussa mustarastas pääseekin taas ääneen? No, ehkäpä tarina vain vaati moisen lopun.

Mika Roth


J. Ihminen: Pimeydestä valoon J. Ihminen: Pimeydestä valoon

J. Ihminen on ennen tätä esikoispitkäsoittoaan julkaissut kolme sinkkua, joista puolentoista vuoden takainen Luonnonvoima osuikin Desibeli.netin haaviin. Akustisvetoinen ja folkahtavakin pop jäi mieleen, etenkin pohtivan ja ilahduttavan kypsän tekstinsä puolesta.

J. Ihminen, joka on siis sama asia kuin merkittävän osan soittimista ja kaiken laulamisen hoitanut Jukka Helminen, on nyt niputtanut sinkut samoihin kansiin, ja kavereiksi on tullut vielä seitsemän uutta siivua. Lisäksi sinkkuja on hoonattu vuoteen 2022 ja muuhun materiaaliin sopiviksi. DIY-hengessä Helminen on vastannut tuotannosta, kun taas äänitys ja sovitukset on jaettu osin muiden soittajien (bändiläisten?) kanssa.

Suomenkielinen poprock soi pääosin akustisena, mutta kun sähköt isketään isommin silmään, on vaikutus melkoinen. Esimerkkinä voi käyttää vaikkapa Sanat-kappaleen laveammin soivia kohtia, tai puoligootahtavaa Parasta ennen -poppista. Välimatka 80-luvun Britanniaan voi olla suunnaton, mutta silti nuori The Cure tuntuu murjottavan huoneen nurkassa näissä kohdin. Moiset irtiotot antavat levylle syvyyttä ja luonnetta, hajottamatta kuitenkaan kokonaisuutta linjattomaksi sinkkuparveksi.

Eikä akustinenkaan tarkoita tässä tapauksessa hipi hiljaa hipsuttelua, vaan kitara saa soida avoimesti, eikä soundeja ja satunnaisia puoliosumia ole lähdetty korjailemaan sekunti sekunnilta – se ei ole tässä yhteydessä merkittävää, eikä edes asianmukaista. Taustalla soittava ryhmä osaa myös loikata varjoista eteen kun moista tarvitaan, mistä kiitos kuuluu etenkin osin yhdessä työstetyille sovituksille. Nämä ovat herkkiä asioita, osin jopa musiikin ikiaikaista taikuutta, joka syntyy työstövaiheessa, jos on syntyäkseen.

Pimeydestä valoon on siitä mielenkiintoinen ja kiehtova levy, että sen yleinen soundi tuntuu samaan aikaan liikkuvan kuulokentän rajoilla ja on aivan iholla. Monesti ensimmäisten kuuntelukertojen aikana jäin odottamaan, että koska se alkurysähdys tulee, mutta sehän oli tullut jo aikaa sitten, hiljaisempana vain.

Mika Roth


Purkkapäivä: Kissakuvia Purkkapäivä: Kissakuvia

Voi tätä iloa ja riemua, loppuvuodesta 2020 maailmaa ilahduttamaan saapunut tamperelainen Purkkapäivä on nähkääs täällä taas! Yhtyeen tinkimättömästi jauhava purkkapunkkihan kävi tutuksi vuoden takaisella Tinderit sekaisin -sinkulla, jonka kumpainenkin biisi on otettu mukaan myös Kissakuvia-albumille. Meno on siis tuttua, vaan mitä uutta Tanja ja Jane ovatkaan keksineet?

Tällä erää musiikkiannos yltää reilusti yli puolen tunnin, eikä kolmentoista raidan jauhannassa maku ehdi latistumaan suussa, eivätkä leuatkaan käy tarpeettoman kipeiksi rotaatiossa. Kaavahan on pidetty viisaasti osapuilleen samana, eli biisit veivataan nopeina ja melodisina läpi ilman sen kummempia koukeroita. Sointuja on riittävästi ja hienot väliosat jätetään muille, koska purkkakuplat poksahtavat tunnetusti nopeasti.

Soundit saattavat tosin karsia osan kuulijoista pois, koska hifistely ei myöskään kuulu purkkapäivään. Koskettimet ulvovat kitaran kanssa kilpaa, naisvokalistin vetäessä mutkat suoriksi ja pitäessä tiukasti kiinni melodioiden muovikuorista. Muodot ovat ramonesmaisia, soundit on kopioitu yksi yhteen jo tehdyistä mestariteoksista, eikä kunnianhimo muutenkaan pääse sekoittamaan hedelmäistä makusekoitusta.

Tinderit sekaisin on edelleen joukon puhdasta parhautta, jossa moderni deittikulttuuri(ttomuus) paljastuu kaikessa karmeudessaan. Takaisin kivikaudelle haikailee yksinkertaisemman elämän pariin, joten näytetään vain reilusti keskaria nykyajalle ja ydinpommien tiputtua voidaankin sitten takoa kiviä yhteen. Humanoidit osaa ihan oikeasti uittaa melodiakoukkuaan riittävän pitkään matalassa vedessä, jotta hitainkin tuntosarvipäinen heppu joutaa kiinnostumaan. Allekirjoittanutta ilahduttaa myös Bussikuskit, josta kumpuaa jokunen muisto ’riemukkaista bussimatkoista’ Helsingin yössä.

Kissakuvia on hivenen monotoninen soundinsa puolesta, mutta mitäpä tuosta sillä Purkkapäivän ei pitänyt kuuleman mukaan kasvaa koskaan sinkkuhassuttelua vakavammaksi viritelmäksi. Asiat kääntyivät kuitenkin toisin ja niin vain kasassa on jo oikea bändi, joka saattaa heittää lähitulevaisuudessa keikkojakin. Ja sehän vasta olisikin todellinen purkkapäivä, vai mitä?

Mika Roth


Marco Luponero & The Loud Ones: Ylöspäin Rakki-Sakke ja Lahjomaton Miro: Ylöspäin

Joku sanoi joskus, että bändin nimen kannattaisi olla helppo ja ytimekäs. Sellainen positiivisella tavalla simppeli, jota ei tarvitse tankata sormi suussa. Tuolta kannalta pohdittuna Rakki-Sakke ja Lahjomaton Miro antaa melkoisesti tasoitusta muille, mutta ehkäpä muut tarvitsevat sitä.

Kuopiolainen rock-yhtye soittaa rosoista rockia, jossa mm. punk, blues, uusi aalto ja suomirock pistetään siivuiksi ja pinoon. Eikä viipaleiden järjestys ole kussakin tilanteessa mitenkään lukittu, vaan avainasemassa on ennakkoluuloton yhdistely, rakentelu ja sulauttaminen, jolloin lopputulemaa ei voi koskaan arvailla täysin etukäteen – edes biisin jo soidessa. Toisaalta bändi ei sorru pakonomaiseen kikkailuun, vaan kaikki tuntuu tapahtuvan omalla painollaan, omilla ehdoillaan ja tapauskohtaisesti.

Virallinen kokoonpano on trio, ja soitossa onkin alkuvoimaista veivausta, työntöä ja vääntöä. Sakari ”Rakki-Sakke” Partanen ja Miro ”Lahjomaton Miro” Meronen vastaavat yhdessä kitaroista ja vokaaleista. Rummuttajana toimii Toni ”Pikku-Toni” Pitkänen ja yhdellä raidalla mukaan liittyy itsensä Pekko Käppi, mutta fokus on kippuraisessa suoruudessa.

Maailma on tätä nykyä vaikeampi paikka elää kuin vuosi, kaksi sitten, mikä kuuluu myös tämän kiekon raidoissa. Yhtye pohti kuuleman mukaan Sotaa yms. -biisinkin poistamista levyltä, mutta eivät ne asiat hiljaisuudellakaan paremmiksi muutu. Näissä kohdin ryhmän punkahtava ja provoava asenne istuu täydellisesti tilanteeseen, aivan kuten Väkivaltaa ja Vitun sama mulle -vedoilla. Tekijät tietävät tasapainoilevansa herkällä rajalla, jota ei mielestäni kuitenkaan ylitetä rumalla tavalla.

Tekstit ovat siis keskeisessä roolissa ja tarinoissa suksi usein lipsuu silloin kun pitoa pitäisi löytyä, ja toisin päin. Tämän ei kuitenkaan pidä antaa varastaa huomiota itse sävellyksistä ja etenkin kulmikkaista sovituksista, jotka on leikattu taiten jokaista raitaa parhaiten korostaviksi. Takova Maksa-arvot junttaa itseään vasten aivosiltaa, Kuolleiden manifesti svengaa villisti liekkiensä yllä ja Pyhä (Viides tie) kaahaa siunatulla hulluudellaan kohti arvoituksellista auringonlaskua.

Mika Roth


Tommi J. Vieno: Kaikkeuden todellinen paino Tommi J. Vieno: Kaikkeuden todellinen paino

Tommi J. Vieno julkaisi toisen sooloalbuminsa jo helmikuun alussa, mutta fyysistä painosta siitä ei ole tähän mennessä ymmärtääkseni ilmestynyt, vaikka moinen saattaakin olla tulossa. Turkulainen konemuusikko, runoilija ja äänitaiteilija on tehnyt soolouraa vuodesta 2017 alkaen, mutta vaikka verkosta löytyy jo monenlaisia julkaisuja, ovat ne kaikki jotenkin ohittaneet Desibeli.netin.

Onneksi tilanne kuitenkin viimein korjaantui, sillä tämä pitkäsoitto sijoittuu ns. perinteisten genreruudukoiden tavoittamattomiin, häivyttäen jo valmiiksi usvaisia rajoja musiikin ja runouden väliltä. Seitsemästä raidasta neljällä kuullaan tekstiä, kolmen muun ollessa täysin instrumentaaleja. Jako ei kuitenkaan murra albumia mitenkään kahteen leiriin, vaan sanat liittyvät mukaan silloin kuin niitä tarvitaan, eikä moista tule pohdittua sen enempää kuin sadepisaroiden tippumissuuntaa. Tämä jos mikä kertoo tietysti albumin tasapainoisuudesta ja eheydestä, teosmaisuudestakin.

Elektronisuus on musiikissa alati läsnä ja arvelisin osapuilleen kaikkien rakenteiden sekä soundien syntyneen vähintäänkin osin synteettisesti, mutta silti levyn tunnelma on rauhallinen, orgaaninen, seestynyt ja positiivisella tavalla asettunut. Tekstien kertojat ovat tyytyväisiä, paikkansa löytäneitä ja onnensa tiedostavia ajattelijoita. Terävänäköisiä huomioitsijoita, jotka ovat oivaltaneet hetken painon. Kaikkeuden suunnattomat mittakaavat puristavat ihmisen pieneksi hipuksi, joka silti on ainutkertainen ja näin vain korostaa kaikkeuden mestarillisuutta entisestään.

Läpi kirkkaiden huoneiden tempaa kuulijan mukaan hypnoottiseen kiertoonsa, joka jälkimmäisellä puoliskollaan vain kasvaa ja kasvaa, kunnes taivaankansi täyttyy revontulimaisista väreistä. Toinen selkeämmin maisemasta erottuva pinaakkeli on Tiedon puu, jolla Vienon ilmaisu on runomaisinta, aivan kuin oltaisiin estradilla, näyttämöllä, valokeiloissa, vaikka todellisuudessa mikään ei ole muuttunut.

Karsastan hankalaa taidemusiikki-termiä, mutta se voisi tällä erää sopia kuvaavien termien jatkoksi. Termien joihin kuuluvat ainakin: ambient, kokeellinen elektro, spoken word ja minimalistinen.

Mika Roth




Lukukertoja: 891
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa mys