Raiko Häyrinen: Jaakko Ryhänen – minun matkani

Jaakko Ryhänen on sitä oopperalaulajien ryhmää, joka oli laulamassa viime vuosituhannen loppupuolella Suomea maailmankartalle. Alkujaan kansakoulunopettajana toiminut Ryhänen päätyi osin onnekkaidenkin sattumusten kautta uralle, joka vei hänet aina New Yorkin legendaarisen Metropolitan-oopperan estradille saakka. Jykevä basso on jyrissyt myös Euroopan merkittävimmissä paikoissa, vaan minkälainen on mies äänen takana? Raiko Häyrinen antaa Ryhäsen puhua, ja kyllähän sitä ääntä sitten riittääkin, kun mainion huumorintajun omaava oopperalaulaja kertoo tarinansa, oman matkansa.

Docendo

Häyrinen on kirjoittanut kirjansa siten, että se kerrotaan aivan kuin Ryhäsen itsensä puhumana. Ratkaisu tuntui aluksi hieman kummalliselle, etenkin kun tietää välissä olevan yhden henkilön, mutta kun teksti lähtee viemään mukanaan, osoittautuu valinta oikeaksi. On siis vaikea sanoa missä määrin tekstiä on toimitettu, mutta aiheelleen kirja kuulostaa jokaisella sivullaan. Ryhänen kertaa tarinaansa pääosin kronologisesti, vaikka tietysti tarina toisinaan karkaa ja ajatukset johtavat muihin hetkiin, henkilöihin ja tapahtumiin.

Näissä kohdin Häyrisen taidot pääsevät puolestaan loistamaan, sillä henkilöjutuistaan tuttu toimittaja pitää rönsyt taitavasti kurissa. Vähän aina saa ja pitääkin lipsua, jotta harmaa virallisuus saadaan häädettyä nurkista, mutta rajansa kaikella. Haastateltavana on ollut myös liuta muita henkilöitä, jotka osaltaan taustoittavat asioita, tapahtumia ja toisinaan tarjoavat hieman erilaisia näkökulmia.

Ryhäsen ura käynnistyi hiljalleen 70-luvun alussa, mutta hän piti jonkin aikaa kiinni ’pelastusveneestään’, eli opettajantyöstään, sillä laulamalla perheen elättäminen oli tuohon aikaan äärimmäisen arvaamatonta ja uhkarohkeaakin. Viimein merkit olivat siinä määrin lupaavat, että varmasta arjesta saattoi päästää irti ja antaa maailman virran viedä sinne, minne se sitten lopulta myös vei.

Tuota päätöstä ei ole tarvinnut sen jälkeen katua, vaikka Ryhänen kokeekin hetkittäin jääneensä liiaksi irti perheestään. Hän ei kuitenkaan hetkeäkään epäile sitä, etteikö olisi ollut samalla onnekas saadessaan elää omaa unelmaansa. Kummia sattumia ja outoja tilanteita on osunut tiellä normaalia enemmän, mutta sosiaalinen mies on aina onnistunut luovimaan läpi tilanteesta kuin tilanteesta, jos ei muuten niin terveeseen huumorintajuun nojaten.

Tietenkään kukaan ei ole valmis oopperalaulaja syntyjään, joten merkittävä rooli oli myös Ryhäsen opettajilla, harjoittajilla ja kouluttajilla. Näissä kohdin suurin kiitos lankeaa kiistatta Jolanda di Maria Petrisin kohdalle, joka halusi opettaa Ryhästä ilman minkäänlaista rahallista korvausta. Hänelle suurin palkinto oli se, että Ryhänen oppi vanhan italialaisen koulukunnan tavan laulaa, joka siis korostaa melodisempaa ja pehmeämpää puolta – huutajia kun maailmassa riittää yllin kyllin. Tuo perintö myös elää Ryhäsen ilmaisussa ja on sitä kautta välittynyt jälleen uusille sukupolville, joten kuolemaansa saakka Ryhästä opastanut Jolanda saattaa levätä rauhassa.

Kim Borgin kanssa opettelu oli enemmänkin ’oppipoika kohtaa mentorin’ -touhuilua, minkä lisäksi Ryhästä opastivat ja auttoivat monet muutkin. Eikä opetettu istunut tietojensa päällä, sillä Ryhänen on myös itse opettanut lukuisia laulajia, mitä hän pitää selvästi tärkeänä ja merkityksellisenä työnä. Perintö jatkuu, opit siirtyvät, aivan kuten käsityöläisyydessä, mikä antaa kaikelle samalla enemmän merkitystä.

Ryhänen käyttää myös runsaasti aikaa kuvatessaan laulamisen eri puolia, joita erilaiset roolit ovat vaatineet. Näin satunnainen musiikinharrastaja saa samalla tavallaan oppitunteja laulamiseen, tekniikkaan ja kehittymiseen. Rooleja on uran varrella ollut runsaasti, mutta olisiko Don Carlos sittenkin se rakkain? Verdin tuotanto on selvästi myös rakasta ja mieluisampaa, eikä mitään tietenkään moitita.

Taiteilijat ovat aina persoonia, oopperalaulajat pistävät tuosta usein paremmaksi ja sitten ovat tietysti elämää suuremmat diivat. Näihin pohjoisen mies ei kuitenkaan koskaan kuulunut, vaikka oman arvonsa tunsikin ja päätyi mm. Suomen Kansallisoopperassa vääntämään pariinkin kertaan eri henkilöiden kanssa. Suuret äänet, suuremmat persoonat, suurimmat kitkat. Niinhän se menee, ja Ryhänen kuuluu kiistatta raskaaseen sarjaan, mutta työ on aina pidetty työnä, eikä se ole rikkonut välejä estradien ulkopuolella. Mehukkaita tarinoita irtoaa niin omista kuin toisten tekemisistä, mutta kaikkea leimaa aina positiivinen vire.



Korona katkaisi Ryhäsenkin kohdalla esiintymisten ketjun, eikä hän mahdollisesti enää tule laulamaan suurille joukoille. Perintö on kuitenkin jo niin valtaisa, että hänet voi vaivatta laskea suomalaisten oopperalaulajalegendojen joukkoon.

Komeaa bassoa ei pitäisi koskaan kuunnella vaatimattomilla laitteilla, mutta Ryhäsen tapauksessa en voi olla mainostamatta herran kevyemmän musiikin puolta. Verkon soittopalveluista löytyykin runsaasti miehen äänittämiä kappaleita, joissa on iskelmää, joululaulua ja hengellistäkin materiaalia – oopperoiden lisäksi, tietysti.

Mika Roth