Possible Space – luonnotonta pop-musiikkia

Possible Space on yhden henkilön muodostama yhtye, jonka juuret ulottuvat vuoteen 2014. Tätä ennenkin syntyi toki musiikkia eri projekteissa ja ne voi nähdä joko Possible Spacen alkuvaiheiksi tai omiksi jutuikseen. Vaan mistä tämän nimen alla tehdyssä musiikissa on lopulta kyse? Eli mistä rakentuu Possible Spacen musiikillinen maailma?

- Teen elektronista musiikkia, jolla on popimpi, goottilaisempi ja kokeellisempi puolensa. Viime aikoina olen välillä puhunut ”luonnottomasta pop-musiikista”, kun taas alkuvaiheessa käytin nimitystä ”kosminen industrial”. Tuolloin tärkeimpinä vaikuttajina olivat Laibach sekä 1970-luvun kosmisimmat bändit. Olenkin musiikissani sekä lentänyt avaruuteen että möyrinyt maan alla.

Possible Space on siis ainakin tällä hetkellä yhden henkilön yhtye, mutta onko tilanne ollut aina tämä?

- Keikoilla on ollut mukana toinen henkilö koneenkäyttäjänä, yleensä Sari Turpeinen. Pääasiassa Possible Space kuitenkin olen minä. Aloin tehdä musiikkia yksin nimenomaan siitä syystä, että en koskaan saanut kasattua kunnollista bändikokoonpanoa. Lähinnä löysin kitaristeja, jotka eivät tulleet harjoituksiin, koska päättivätkin mennä ryyppäämään. En myöskään ole sellainen ihminen, joka pystyisi kovinkaan hyvin tekemään musiikkia demokraattisesti toimivan kokoonpanon yhtenä jäsenenä. Yhden hengen bändiä perustaessa minulla oli erityisen tärkeänä esikuvana Keuhkot.

Mitkä ovat tärkeimmät elementit musiikissasi ja pyritkö ohjailemaan sen kehityskulkua?

- Pohjimmiltani olen melodikko, ja industrial-vaikutteisimmassakin vaiheessa melodiat olivat tärkeässä osassa. Annan musiikkini mennä sellaisiin suuntiin, jotka kiinnostavat minua itseäni enkä niinkään välitä siitä, pysynkö joissakin genreissä vai menenkö niiden ulkopuolelle. Tosin tämä saa aikaan ongelmia juuri näissä tilanteissa, kun pitäisi selittää, millaista musiikkia teen. Olisi helpompi sanoa tekevänsä vaikka doo-wopia tai tukkaheviä kuin alkaa selittää tarkemmin.

Onneksi ymmärrystä on löytynyt, sillä uusimmalle kiekolle löytyi julkaisija.

- Uuden Wrong Kind of Music -levyn julkaisi Puisista heiloista tutun Ville Suopajärven pienlevy-yhtiö Mydog Records. Sitä ennen olen julkaissut useita omakustanteita. Ensimmäinen näistä oli vuonna 2016 ilmestynyt Ghost Station.



Niin, julkaisit marraskuun lopulla Wrong Kind of Music -albumin, jolla käsitellään 'väärän musiikin' ajatusta. Samalla se tuntuu olevan ainakin osittain teema-albumi 20-luvun alusta ja kaikista niistä ongelmista, joiden käsissä maailmamme juuri nyt on. Voitko hieman taustoittaa levyn syntyyn vaikuttaneita tekijöitä?

- Masennuin alkuvuonna 2020 musiikkini saamasta huonosta vastaanotosta. Myös uutiset Kiinassa leviävästä uudesta taudista huolestuttivat. Harkitsin musiikin tekemisen lopettamista. Hyvin pian tajusin, että paras tapa masentavien ajatusteni käsittelyyn oli kuitenkin edelleen musiikin tekeminen. Sain inspiraatiota Cass Elliotin laulamasta laulusta Make Your Own Kind of Music, jonka sanat kuulin ensin ”Make the wrong kind of music”. ”Tee omaa juttuasi vaikka kukaan ei laulaisi mukana” -tyyppinen ajattelu saattaa tuntua naiivilta, mutta sillä hetkellä se vetosi minuun vahvasti.

Nyt kun ns. väärää musiikkia on luotu kokonainen levyllinen, niin osaatko laittaa uusia laulujasi sen kummempaan järjestykseen?

- Kaikki ovat tärkeitä, mutta Wrong Kind of Music taitaa silti olla minulle läheisin tekemistäni lauluista. Se oli se, mistä tämän levyn tekeminen alkoi ja johon kaikki lopulta tiivistyy.

Levyarviossa totean, että Wrong Kind of Music on rikkinäinen levy. Se tuntuu heijastavan syntyaikojensa repaleisuutta mikä korostuu rakenteissa, sekä oudoiksikin laskettavissa muodoissa. Perinteisempien pop-biisien väleihin on noussut kulmikkaita instrumentaaleja, jotka antavat albumille hajanaisen ja sirpalemaisen vaikutelman. Mutta noista sirpaleista ja paloista rakentuu kiistatta jotain uutta, ainakin omasta mielestäni. Kuinka päädyit juuri tämän kaltaiseen muotoon ja kuinka vaikeaa se oli lopulta saavuttaa?

- Tällainen muoto sopi kuvaamaan maailmaa ja ennen kaikkea omaa mielentilaani vuonna 2020: ristiriitoja, ahdistusta ja umpikujaan joutumista sekä kaipuuta johonkin muuhun aikaan ja paikkaan. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta sain tähän idean kuunnellessani Primal Screamin levyä Screamadelica. Sillä levyllä on melko suuria kontrasteja esimerkiksi gospel-tyyppisen aloituskappaleen ja Andrew Weatherallin tuotantojen välillä. Jossain mielessä yritin samaa mutta omalla tyylilläni ja muilla genreillä. Ja kyllähän esimerkiksi monilla 1970-luvun levyillä tyylilajien vaihtelu on melkoista.

Puhe kääntyy David Bowien klassikkolevyjen suuntaan, sillä niiden vaikutus on ilmeinen.

- Mainitsit arviossa Bowien Low ja ”Heroes” -levyt, joissa suoremman rockin jälkeen tulee ambient-tyyppisiä, suureksi osaksi instrumentaalisia kappaleita. Bowie ja hänen erilaiset tyylinsä ovat Possible Spacen musiikkia tehdessäni kuuluneet tärkeimpiin vaikuttajiini. Uudemmasta musiikista minuun vaikutti Melody’s Echo Chamberin levy Bon Voyage. Se on hyvin kaunis mutta rikkonainen levy, jossa genret ja kielet vaihtelevat yksittäisten kappaleiden sisällä.

Nostat myös esiin ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jotka toivat muassaan 'kultaisen 20-luvun'. Mitä 1920-luku edustaa sinulle ja kuinka sen koet?

- Suhtaudun 1920-lukuun ja moniin muihin aikakausiin romantisoidun nostalgisesti. Kuten monia, Babylon Berlin -sarja viehätti minuakin. Pidän kyllä myös oikeista 1920-luvun elokuvista (mm. Pandoran lipas, Nosferatu, Metropolis) ja aikakauden musiikista (mm. Kurt Weill, Maurice Ravel). Kännykässäni on taustakuvana hurmaava valokuva Berliinin Eldorado-klubilla esiintyneestä drag-taiteilija Muguettesta. Kuva edustaa sitä, miten haluan sen aikakauden nähdä. Todellisuudessahan 1920-luku oli silti hyvin ristiriitainen aikakausi. Näkyvissä oli huolestuttavia merkkejä, jotka lopulta johtivat toiseen maailmansotaan. Eldorado-klubikin suljettiin 1930-luvun alussa ja rakennukseen tuli natsien propagandakeskus.

Huolestuttavia merkkejä on jälleen nähtävissä ja maailmaa voi olla vaikea parantaa, mutta aina voi toivoa parasta. Tuota kaipuuta muutokseen heijastelee myös Wrong Kind of Music -levyn julkaiseminen. Voiko ja pitääkö musiikilla pyrkiä muuttamaan maailmaa?

- Musiikki on kuulunut merkittävällä tavalla moniin yhteiskunnallisiin murroksiin. Mutta onko se saanut aikaan muutoksia vai ollut vain osana niissä? Synnyttikö Beatles 60-luvun vai 60-luku Beatlesin? Itse en kuvittele kykeneväni muuttamaan maailmaa musiikillani – en ainakaan niin kauan kuin näkyvyyteni on hyvin marginaalista. En myöskään ajattele itseäni kovinkaan poliittiseksi artistiksi, joten sanoituksillani en varmasti pystyisi saamaan aikaan yhteiskunnallista muutosta.

Albumin helpoimmat siivut ovat kiistatta erittäin tanssittava Arabella ja pop-kaavojaan taiten hyödyntävä Someone Else's Life, jotka kummatkin toistavat klassisia elektron ja synamusiikin kaavoja. Arabellan historia osoittautuu hieman pidemmäksi.



- Olin kuullut Arabellan kertosäkeen unessa jo aikana ennen Possible Spacen aloittamista. Pari vuotta sitten olin talossa, jonka yhdessä asunnossa juhlittiin erittäin kovaäänisesti. Juhlien järjestäjän nimeksi paljastui unessa kuulemani Arabella. Tästä laulu sai aiheensa.

Arabella on upea kappale, mutta silti huomaan viihtyväni pidempään niiden 'hankalampien' raitojen parissa, mikä enteilee levyn kestävän pitkässä juoksussa mainiosti. Albumin sulkeva Space Above the Town / Spa Town -kappalekaksikko taitaa silti varastaa show'n muutenkin kuin massiivisuudellaan?

- Pitkien laulujen tekeminen ei sinänsä välttämättä ole vaikeampaa tai helpompaa kuin lyhyiden, mutta tällä kertaa ne osoittautuivat vaikeiksi tapauksiksi. Hylkäsin Space Above the Townin ensimmäisen version kokonaan ja aloitin uudestaan alusta. Ehkä jossain vaiheessa kuuntelen, mitä oikeastaan tein ensimmäiseen versioon ja mietin, keksisinkö sille jotain muuta käyttöä. Spa Town puolestaan tuntui välillä menevän mitäänsanomattomaksi ja välillä taas liian imeläksi.



Entä kuinka päädyit sijoittamaan juuri nämä kahdeksan raitaa tähän nimenomaiseen järjestykseen? Mielestäni kyseessä on teema-albumi, jota ei kannata kuunnella missään toisessa järjestyksessä...

- Kun olin päättänyt, millainen levyn rakenne olisi, järjestys syntyi melko luonnollisesti. Jossain vaiheessa Someone Else’s Life oli kolmantena ja Arabella viidentenä, mutta muilta osin en tainnut edes harkita mitään muuta. Olen samaa mieltä, että albumia ei kannata kuunnella muussa järjestyksessä.

Eivätkä asiat ole suinkaan seisahtuneet, vaan uuden levyn tekoprosessi on jo käynnistynyt. Suuntaviivoja on vielä vaikea hahmottaa, mutta jotenkin tarina tullee jatkumaan. Jopa muoto saattaa vaihtua, sillä albumi ei ole enää kiveen hakattu ’ainoa oikea muoto’.

- Yksi minua kiinnostava asia olisi levyn julkaiseminen usean gramofonilevyn albumina. Tosin näillä biisien pituuksilla se voisi aiheuttaa ongelmia, kun yhdelle savikiekon puolelle menee 3–4 minuuttia. En edes tiedä, tehdäänkö jossain nykyään savikiekkoja. Voisi kuvitella, että joku olisi alkanut valmistaa niitä taas nykyään, kun vanhat formaatit kiinnostavat ihmisiä. Mutta toki myös vinyylilevyn julkaiseminen kiinnostaa.

Onko vielä jotain, jota haluaisit tuoda esiin, esimerkiksi ’väärän musiikin’ tiimoilta?

- Kahden vääränlaisen muusikon kuolema herätti viime vuonna paljon ajatuksia. Phil Spectorin musiikillinen tuotanto on saanut aikaan sekä ihastusta että vastustusta, mutta ikävä kyllä vääränlaisuus liittyy hänen kohdallaan ensisijaisesti persoonaan. Tämän asian suhteen en yritä puolustella häntä. Spector oli äärimmäisen vaikea ihminen ja lopulta murhaaja.

- Olen pitänyt paljon Spectorin massiivisesta tuotantotyylistä niin 60-luvun hittisingleillä (mm. The Ronettesin Be My Baby ja The Righteous Brothersin You’ve Lost That Lovin’ Feelin’) kuin joillakin 70-luvun albumeillakin (George Harrisonin All Things Must Pass, Leonard Cohenin Death of a Ladies’ Man). Silti olen ajatellut saaneeni häneltä vaikutteita enemmänkin välillisesti kuin suoraan. Oikeastaan vasta viime vuonna todella tajusin, kuinka oleellisessa osassa Spectorin äänivallit ovat minun vaikutteideni joukossa. Spectorin kuolema herätti minussa monenlaisia, osaksi hyvin vaikeita ajatuksia, ja niilläkin oli vaikutuksensa Wrong Kind of Music -levyn ristiriitaisuuteen. Nämä ajatukset palasivat mieleeni, kun kuulin tammikuussa 2022 The Ronettesin hienon laulajan, Phil Spectorin ex-vaimon Ronnie Spectorin kuolemasta. Tämä totesi Phil Spectorin olleen loistava tuottaja mutta surkea aviomies.



- Toisen suureellisen musiikin mestarin, Jim Steinmanin, vääränlaisuus ei onneksi liity persoonaan. Olen harvoin huomannut musiikin saavan aikaan samanlaista vihamielisyyttä kuin Steinmanin musiikki tuntuu monien kohdalla tehneen. Tällainen häpeilemätön mahtipontisuus näyttää heidän mielestään olevan jotakin aidosti väärää, eikä sen kuunteleminen tai varsinkaan kehuminen ole millään tavalla hyväksyttävää. Nyt sitten poistui keskuudestamme myös Steinmanin musiikin ehkä tunnetuin tulkitsija Meat Loaf.

- Harkitsin Wrong Kind of Music -levyn omistamista Steinmanin ja Spectorin muistolle. Spectoriin liittyvät asiat tuntuivat kuitenkin minulle liian vaikeilta. Ehkä minun olisi pitänyt omistaa levy Steinmanin muistolle ja Spectorin musiikilliselle tuotannolle.

Näihin sanoihin on hyvä päättää juttutuokio. Desibeli.net kiittää ja nostaa hattua edesmenneille, väärää musiikkia ei ole olemassakaan.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Possible Space