Laura Parkko: Ainutkertainen Sami Saari

Suomi-soulin pieni suuri tekijä täytti 60 vuotta, joten miehen ikään ehtineen artistin elämästä soikin jo ilmestyvän kunnon kirjan. Laura Parkko on kerännyt Saaren tarinan lisäksi kokoon koko Suomi-soulin nousun ja kuumien vuosien jälkeisen kehityskaaren. Fokus on kuitenkin tamperelaisessa miehessä, joka nousi luotetun kitaristin paikalta yhdeksi genren varmimmista tulkitsijoista.

Docendo

Suomenkielinen soul jakoi 90-luvulla tunteita puolin ja toisin, kun Aki Sirkesalo iski soolodebyytillään arvaamatta kultasuoneen. Alkoi kultaryntäys, jonka yhteydessä aiemmin lähinnä kitaristina ja Veeti & The Velvetsin jäsenenä huomiota saanut Sami Saari päätyi myös sooloartistiksi. Parkko ei aloita tarinaa kuitenkaan tuosta, vaan palaa aina alkuun saakka. Sirkesalo on kuitenkin tälle kirjalle, kuten Sami Saarelle ja koko Suomi-soulille, siinä määrin tärkeä henkilö, että hänen varjonsa on suurimman osan matkaa taustalla. Eikä se ole mikään synkkä, uhkaava tai ikävä varjo, sillä Saari tuntee sielunveljensä rakkauden yhä tänäkin päivänä. Mutta palataan siis alkuun.

Parkko on tehnyt perusteellista työtä ja ainakin allekirjoittanut yllättyi siitä, että Saaren musiikillinen ura käynnistyi jo niin varhain kuin vuonna 1982. Toki bändien kanssa oli tehty jo kaikenlaista enne tuota ja kitaraa oli soiteltu omassa huoneessa uupumatta, mutta 80-luvun alussa Saari oli jo musiikin aito ammattilainen. Loistavana kitaristina ja älykkäänä sointujen käyttäjänä tunnettu mies oli haluttu bändiläinen, joka päätyi soittamaan monien tuon ajan kovien kotimaisten tähtien taustaorkestereissa.

Sovitustyötä tarvitaan aina, kun biisejä ruuvataan kulloisellekin yhtyeelle sopiviksi ja Saari aloitti tuolloin työn, joka jatkuu yhä tänä päivänä. Saaren kynänjälkiä voikin löytää yllättävistä paikoista vielä näinäkin päivinä. 80-luvun alkupuoli oli samalla todellinen elämän musiikkikoulu ja tutkinto, joka rutinoitti Saaren, mutta ei kuitenkaan tukahduttanut häntä taiteellisesti.

80-luvun Suomi oli vasta heräämässä Kekkoslovakian jähmeästä ajasta ja tapakulttuuri niin musiikin, alkoholin kuin hiukan kaiken kanssa oli yhä tiukasti menneessä kiinni. Miehet eivät puhuneet tai pussanneet ja kuuppa pistettiin himmeäksi kotoisesti kossulla. Small talk ja alkoholin maistelu, eksoottisemmasta musiikista tai nautintoaineista puhumattakaan, olivat yhä ihmeellisiä uusia asioita. Soul oli mustien musiikkia, funkkiin ei tullut koskea, eikä selvinpäin avauduttu kenellekään. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa.

Saari kuvataan lukuisten haastatteluiden kautta poikkeuksellisena, sillä hän teki – ja tekee yhä – asiat positiivisen kautta. Lasit olivat aina vähintäänkin puolitäysiä ja kaikkeen pystyi suhtautumaan rakentavasti. Rakkaus erilaista musiikkia kohtaan oli virinnyt jo lapsuuden kodissa, jossa Saari sai imeä itseensä kaikkea sellaista, joka jäi muulta tangon ja iskelmän kaulitsemalta sukupolvelta helposti väliin. Isän rooli ja äidin rakkaus olivat merkittäviä, mutta vasta Sirkesalon tapaaminen muutti kaiken ja johti Saaren sinne missä hän on nykyään.

Saari saapui ystävänsä vanavedessä Helsinkiin. Aika oli juuri oikea, sillä muutoksen tuulet saavuttivat viimein Suomenkin ja Suomi-soul, tai suomisoul, ihan miten vain, saattoi syntyä. Onkin tavallaan huvittavaa, kuinka Sirkesalo yritti aluksi pistää juuri Saaren esittämään tekemiään uusia soul-biisejä, mutta päätyi sitten lopulta esittämään ne itse, kun kukaan ei halunnut tarttua ’mahdottomaan materiaaliin’.

Joku voisi sanoa, että Saari menetti kultaisen mahdollisuuden, mutta tuo joku ei silloin muista Saaren kahta suurta levyä, jotka olivat jo kulman takana. Vuoden 1997 Do re mi ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Samtheman nostivat miehen hetkeksi kotoisen tähtitaivaan korkeimmalla tasolle. Niiltä löytyy myös joukko kappaleita, jotka ovat sittemmin kasvaneet elämää suuremmiksi luvuiksi.

Hype tuli ja meni, mutta kaikki ei kuitenkaan loppunut siihen, kun myyntikäyrät kääntyivät laskuun. Sami Saari & Cosmosonic muuttui Sami Saari & Sonics muotoon ja kehitys jatkui kehittymistään. Sirkesalon kuolema vei Saaren hetkeksi kuilun reunalle saakka, ehkä jopa toisen jalan jo ylittäessä reunuksenkin, mutta musiikki toi lopulta hänet takaisin sieltäkin.



Tai näin ainakin tulkitsen sitä, kuinka Saari on keksinyt itsensä yhä uudelleen nimenomaan erilaisten bändien kautta, minkä lisäksi Saari on tehnyt rohkeasti yhteistyötä myös seuraavien polvien tekijöiden kanssa. Räppärit, uuden soulin taitajat ja monet muut ovatkin huomanneet, ettei Saari ole nostanut itseään jalustalle, mikä on sangen ainutkertaista musiikin saralla.

En olisi ilman tätä kirjaa kaiketi päätynyt kuuntelemaan Sami Saari & Jazzpojat -bändin loistavaa albumia, joka ilmestyi vuonna 2018 ja suhahti allekirjoittaneelta(kin) ohi. Tässä samalla taas terveiset kaikille niille, jotka saarnaavat kroonisesti otsa rypyssä, ettei jazzista saa enää mitään irti. Ja jälleen kerran lopputulokselle antaa kruunun Saaren kyky muuntua ja muuttaa.

Jotain aivan muuta on myös juurevan bluesin alkulähteille porautuva Sami Saari & Bluesjuna, jonka alkuvoimainen musiikki avaa jälleen uusia reittejä, portteja ja ovia. Hattua pitää nostaa myös siitä, että Saari on aina esiintynyt suomeksi ja kääntänyt rohkeasti tekstin kuin tekstin, jolloin ne puhuttelevat kotimaisia kuulijoita aivan toisella tavoin.



Kirjan sivuilta tihkuu innostus etenkin loppupuolella, kun Saari pääsee kertomaan viimeaikaisista tekemisistään. Tässä on eläköityminen todella kaukana, kun levottomat jalat vievät jo sankaria uusiin suuntiin. 60 vuotta on kunnioitettava ikä, mutta kun Saaren uraa, tekemisiä ja rakkautta eri musiikin tyylejä kohtaan tarkastelee, voi todeta matkan saavuttaneen hädin tuskin puolivälinsä. Samtheman onkin ainutkertainen niin monin tavoin, aivan kuten musiikin lahjakin.

Mika Roth