Simon Halfon: Supersonic

Oasis on aina henkilöitynyt kahteen hankalasti keskenään toimeen tulevaan ihmiseen. Liam ja Noel Gallagher nujakoivat halki 90- ja 00-lukujen, mutta tuon kiperän taistelun ohessa bändiltä ilmestyi nippu klassikoiksi luettavia pitkäsoittoja. Onkin yllättävää, kuinka pitkään bändin tarina saattoi lopulta jatkua, sillä Cool Britannia -liikkeen purjeet olivat lähteneet lerputtamaan jo paljon ennen vuotta 2009.

Like

Simon Halfonin Supersonic-kirja keskittyy bändin alkuun ja matkaan kohti lakipistettä, joka kulminoitui tässä näkemyksessä vuoden 1996 Knebworthin jättikeikkoihin. Tuolloin yhtye nousi niin korkealle kotikentällään, kuin oli suinkin mahdollista. Noelin sanoja mukaillakseni, näiden jättikeikkojen jälkeen tehtiin kyllä stadionluokan kiertueita ja kaikkea muuta, mutta nyt oltiin ensi kertaa vuoren laella, minkä jälkeen lähinnä toistettiin jo aiemmin koettua. Viisihenkistä ryhmää tuki välillä melkoinen joukko taustasoittajia, kuten Knebworthissakin, mutta silti – kyseessä oli yksi 90-luvun suurista musiikillisista hetkistä Britanniassa.

Kirja on Jake Scottin viime syksynä julkaistun Knebworth 1996dokumenttielokuvan sisarus, ja opus lupaa kannessaan kertoa kaiken senkin mikä filmissä jäi mainitsematta. Niinpä kirjan alaotsikkona seisoo: Täydellinen, virallinen ja sensuroimaton tarina.

Elokuvaa varten tehtiin runsaasti haastatteluita, joihin tämä kirja suoraan rakentuu. Gallagherin veljekset ovat tietysti suurimman osan aikaa äänessä, mutta kenties juuri em. dokumenttia varten herrat ovat olleet poikkeuksellisen avoimia haastattelijan edessä. Oletettavasti tämän ansiosta se normaali ja kuluttava viisastelu, vinoilu ja lapsellinen haastaminen loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan. Eikä terävistä (ja toisinaan puhtaan asiattomista) mielipiteistään tunnettu kaksikko lauo niin paljoa ’viisauksia’ maisemaan kuin normaalisti. Todettakoon kuitenkin, että laatusanatiheys on silti melkoinen, eli lukiessa kannattaa käyttää jonkinlaista filtteriä.

Niin kirjaa lukiessa, leffaa katsoessa kuin musiikkiakin kuunnellessa sopii myös muistaa, ettei Oasis ollut mikään tuote. Valmiiksi pureskelluista populaarikulttuurin tuotteista tunnettu Britannia syyti koko 90-luvun toinen toistaan värikkäämpiä valmistuotteita muun maailman ihmeteltäväksi, mutta tällä kertaa aitous pääsi yllättämään sivusta. Ja tuota faktaa Gallagherit kumppaneineen, ystävineen ja yhteistyökumppaneineen muistavat korostaa halki kirjan. Aitous, rehellisyys, puhtaus ja toisinaan myös niiden kainalossa kulkenut idioottimaisuus, sekä totaalinen tilannetajun puute. Näillä aineksilla syntyi aitoa rockia ja sensaatiolehdistö sai siinä sivussa takuuvarmaa lööppikamaa vuodesta toiseen.

Oasista ei perustettu levy-yhtiön palaverissa kahvipöydän tarjontaa ihmetellessä, vaan sen kasasi joukko nuoria huligaaneja, joita kiinnostivat lähinnä seksi, huumeet ja rock’n’roll. Rettelöinti ja rälläys olivat tietysti olennaisina osina kuvassa alusta saakka, mutta samaan aikaan Gallagherin veljeksiä ajoi eteenpäin suunnaton kunnianhimo, joka tihkuu myös kirjan sivuille. Etenkin Liam toteaa lukemattomia kertoja, että tiesi aina bändinsä nousevan maailman huipulle, eikä Noelkaan varsinaisesti vaatimattomuuteen verhoudu.

Kirja, kuten elokuvakin, on tehty fanin kulmasta. Eli Manchesterin pojat ovat työväenluokan sankareita, kun taas suurin osa muusta Britanniasta – ja maailmasta – on näkemyksettömien tolvanoiden asuttamaa tylsyyden autiomaata. Yhtäältä Supersonic osoittaa suurimman osan herrojen ympärille syntyneistä tarinoista olevan totta, mutta samalla juuri dokumentin suoruus paljastaa yllättäviäkin puolia tilanteista. Toki etenkin kahnauksista on olemassa aina vähintäänkin kaksi näkökulmaa, jotka poikkeavat usein radikaalisti toisistaan, mutta yhtye ymmärtää kollektiivisesti myös olleensa osa nimenomaan 90-luvun suurta kitararock-aaltoa.

Noel oli, ja on tietysti edelleen, suorapuheinen biisinikkari, joka kaipailee menneen huippuluovuutensa perään. Järjetön määrä alkoholia, huumeita ja alati puristava kiire saattoivatkin polttaa miehen loppuun, mutta jos hittejä hetken syytänyt biisinikkari paloikin loppuun, hän teki sen hymyissä suin. Kaikki oli aina lopulta kiinni musiikista ja Noel tuntuu itsekin oivaltaneen, että parhaat biisit on jo puristettu ulos biisikynästä.

Ratkaisevat vuodet nuorempi Liam soittaa suutaan aina kuin voi, ja kiistää, haastaa sekä provosoi veljeään niin usein kuin mahdollista. Tilanne on siis täsmälleen sama kuin hulluina vuosina, vaikka toinen herra on jo ylittänyt puolen vuosisadan merkkipaalun ja toinenkin saavuttaa tuon rajan kuluvan vuoden aikana. Nähtävästi haastattelut on tehty siten, että veljekset eivät ole olleet samaan aikaan samassa tilassa – tai näin lukijan annetaan ainakin ymmärtää. Eli herrain välirikko on edelleen olemassa.

Kärkikaksikon takana komppaajiksi jäävät bändin muut jäsenet, joista Paul ”Bonehead” Arthus saa itselleen merkittävimmän sivuroolin. Basisti Paul ”Guigsy” McGuigan täydentää nelikon, pysyttelemällä vieläkin selvemmin sivussa. Niin Bonehead kuin Guigsy esitetään asiansa jotenkuten osanneina heppuina, jotka eivät olleet ammattilaisia, mutta joiden merkitys bändin kemiassa oli kiistaton. Rumpaleista alkuperäinen oli taidoton jees-kaveri ja häntä seurasi vain työnsä tehnyt täydennysmies, joten siltä saralta ei paljoa kuulla.



Oasis teki etenkin vuosituhannen vaihteen tienoot mielenkiintoisiksi ja kaikki seitsemän pitkäsoittoa nousivat Britannian listoilla kärkeen. Merkittävämpää on kuitenkin se, että samalla syntyi joukko kuolemattomia biisejä. Wonderwall soikin yhtä hyvin niin häissä kuin hautajaisissa, Don’t Look Back in Anger on kasvanut elämää suuremmaksi sukupolvijulistukseksi ja esikoissingle Supersonic pystyi pusertamaan bändin raa’an energian kenties onnistuneimmin sinkkuformaattiin.

Miltä sitten tuntuu, kun tietää saavuttaneensa musiikillisen ja taiteellisen lakipisteensä jo aikaa sitten? Gallagherit tuskin välittävät, koska he tietävät rockin elävän ikuisesti. Siksi heidän seiniltään ei löydy kultalevyjä, eikä takan reunuksilta pystejä. Siitä ei ollut koskaan kyse, kyse oli rock’n’rollista.

Mika Roth