Meat Loaf: Blind Before I Stop, 1986

Meat Loaf, eli Michael Lee Aday, on poistunut keskuudestamme. Tuo monin tavoin elämää suurempi mies ehti tehdä musiikin saralla pitkän uran, joka käynnistyi jo vuonna 1968. Musikaalien maailmasta tie johti viimein levytysten puolelle ja etenkin vuoden 1977 Bat Out of Hell -debyyttialbumi tullaan aina muistamaan aikakauden kovimpia rock-kiekkoja listatessa. Tämä artikkeli ei kerro kuitenkaan tuosta upeasta levystä, vaan eräästä toisesta, huomattavasti karsastetummasta pitkäsoitosta.

Atlantic

Olen varsin tietoinen siitä, että vuoden 1986 Blind Before I Stop on monen mielestä ’väärä levy’ nostettavaksi klassikon asemaan, mutta juuri tällä Meat Loafin albumilla on minulle henkilökohtaisesti suurin merkitys. Se ei ole varmastikaan parhainta musiikkia sisällään pitävä kiekko komeaääniseltä herralta, mutta olin aikoinaan aivan liian nuori ehtiäkseni minkään aiemman levyn kyytiin.

Kaikki alkoi siitä kun riittävän paljon vanhempi isoveljeni innoittui Meat Loafin viidennen studioalbumin sinkusta Rock ’n’ Roll Mercenaries. Tuo napakasti tarttuva rock-siivu soikin sitten kotonamme suhteellisen tiuhaan ja hitaasti nuotit alkoivat uppoamaan myös allekirjoittaneen päähän. Meat Loaf esittää biisin yhdessä John Parrin kanssa ja siinä on kiistatonta energiaa edelleen, jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niinpä ei kulunut aikaakaan, kun koko albumi löytyi jo meiltä. En pysty enää muistamaan oliko kyseessä ihka oikea LP-levy, vai kenties vain C-kasetille taltioitu kopio, mutta tärkeintähän olikin itse musiikki.

Samaan jatkumoon tipahti seuraavana vuonna ilmestynyt live-albumi, jonka nimi oli osuvasti: Live. Tietysti kiekolla soivat monet varhaisemmat biisit, mutta se alkoi kahdella Blind Before I Stop -pitkäsoiton kappaleella. Tuo oli todella tärkeä pointti aikoinaan, koska jotenkin se osoitti meidän olevan oikeassa: uusi materiaali oli parempaa kuin vanha jne.

Kun kuulin Meat Loafin poistuneen tästä maailmasta monet asiat livahtivat nopeasti mielessäni. Herran filmiroolit niin Fight Clubissa kuin klassisessa Rocky Horror Picture Show’ssa, teatraalisesti vedetyt musikaalit ja kaikki ne jälkikäteen huvittaviltakin tuntuneet televisiopätkät, joissa herra pisti itsensä likoon aina sataprosenttisesti – oli tilanne mikä tahansa.

Kaikella tuolla on merkityksensä, mutta silti huomaan pohtivani lapsuuteni olohuoneen lattiaa ja suosikkipaikkaani juuri stereoiden edessä. Aurinkoista ja usein miellyttävän lämmintä paikkaa kummakuvioisen maton päällä, jossa tutustuin moniin palasiin musiikkia. Siinä kelpasi makoilla sohvatyynyyn nojaten ja tutkia levyjen kansitaidetta, tai kasettien taitelluista kansivihoista löytyviä tiedonmurusia.

Meat Loaf oli vain yksi nimi suuressa jatkumossa, mutta ehdottomasti oman paikkansa lunastanut. Nuo kaikki albumit, sinkut, kasetit ja harvinaisemmat EP-levyt kaiketi muovasivat minua omalta osaltaan henkilöksi joka nyt olen. Kuinka vahvoja muistikuvat voivatkaan olla, sillä luultavimmin monet tallenteet ovat saaneet muistojen kimallusta ylleen, eikä niiden pariin kannattaisi enää palata.

Kuolema on kuitenkin siinä määrin lopullinen asia, että päädyin pitkästä aikaa kuuntelemaan Blind Before I Stop -albumia, tosin tällä kertaa vain verkon musiikkipalveluiden kautta. Vanhat C-kasetit ovat aikaa sitten kadonneet jonnekin, eikä CD-hyllystäkään taida löytyä kuin pari pakollista kokoelmaa Meat Loafin kohdalta. Miltä siis vuoden 1986 albumi kuulostaa vuonna 2022?

Kasarihan siinä paistaa läpi, ei sille mitään voi. Mutta vaikka kiekkoa on morkattu synarockin pilaamaksi, niin on näissä numeroissa edelleen vetoa – osassa nyt ainakin. A-puolelle sijoitetut menoraidat iskevät yhä ja alun iskukaksikko Execution Day / Rock ’n’ Roll Mercenaries pitävät vaivatta pintansa. Ässäksi on luettava myös alkuperäisen A-puolen sulkenut Blind Before I Stop, joka on saanut sittemmin ihan mukavasti radiotilaa sopivan formaatin kanavista.

Mitä en muistanut on se ikävä fakta, että B-puolella albumi väsähtää kyllä armotta. Burning Down ei saa edes pienintäkään savua aikaiseksi, liekeistä nyt puhumattakaan. Karmea slovari Standing On the Outside olisi kaivannut lihaksia ympärilleen ja kuka oikeasti antaa biisilleen nimeksi Masculine? Olivathan ne erilaisia aikoja tietenkin, mutta heppoista ovat nämä täytteet.



Albumin kolmanneksi sinkuksi aikoinaan valittu Special Girl on myös niin kädenlämpöistä laskettelua, että kipeää tekee. Olenkin luultavasti kuunnellut jatkuvalla toistolla vain toista puolta albumista, koska heppoisemmista raidoista ei ole jäänyt mitään muistikuvia. Ei ainuttakaan.

On siis palattava takaisin A-puolen ja sen neljän napakan raidan, sekä ei-niin-kammottavan One More Kiss (Night of the Soft Parade) -balladin pariin. Meat Loafhan sai kaiken kuulostamaan upealta päästäessään äänensä irti, mutta tällä puoliskolla myös toinen puoli sielua tuntuu olevan läsnä. Tai sitten korviini vaikuttavat vieläkin ne kaukaiset iltapäivät musiikin täyttämässä olohuoneessa, ennen kuin vanhukset saapuivat töistä kotiin ja oli aika pistää rock-tähdet tauolle.

Jälkikäteen tarkasteltuna 80-luvun viimeiseksi albumijulkaisuksi jäänyt Blind Before I Stop oli selvä harha-askel, koska pitkäaikainen yhteistyökumppani Jim Steinman ei ollut mukana levynteossa. Merkittävänä muutoksena täytyy kuitenkin pitää sitä, että harvemmin sävellystyöhön osallistunut Meat Loaf tarttui itsekin vaihteeksi biisikynään ja oli rustaamassa levyn parempia hetkiä.



Iso mies on poissa, mutta musiikki on ikuista ja pidän tätäkin sorsittua biisijoukkoa arvossa, vaikka se pitkälti kuulostaa omalta aikakaudeltaan. Kyse on kuitenkin niin paljon enemmästä kuin silkasta musiikista. Kuten itse asiassa aina, noin tarkemmin ajateltuna.

Mika Roth