13.12.2021
Stevie Van Zandt on pitkän ja kattavan uran tehnyt muusikko, joka on saavuttanut oikeastaan kaiken muun paitsi kunnon soolouran. Little Steven -taiteilijanimen jo varhain ominut mies oli, ja on yhä, Bruce Springsteenin E Street Bandin musiikillinen johtaja ja Pomon ikiaikainen luotettu. Hän on jopa menestynyt näyttelijänä ja toiminut monien merkittävien hyväntekeväisyyskampanjoiden moottorina, mutta silti suurimmat parrasvalot ovat vältelleet häntä. Vai onko hän vältellyt niitä?
Minerva Kustannus
On olemassa siistejä ja nättejä elämäkertoja, joissa asiat ruoditaan ja menneet ruopataan ketään sen kummemmin tönimättä ja isompia aaltoja aiheuttamatta. Tämä ei ole niitä kirjoja, vaan Little Stevenin toiseksi uusimman soololevyn mukaan nimetty Soulfire (suom. Jere Saarainen, Juuso Arvassalo) on syntynyt kirjaimellisesti sielun poltteesta.
Ja kun menneitä kerran kaivetaan ilman sen kummempia filttereitä, saattavat muutamat harhakuvat karista – mutta Stevie Van Zandt onkin ollut syntymästään saakka rock’n’roll. Tuo suoruus ja vilpittömyys ovatkin tekijöitä, jotka ovat pitäneet miehen tiukasti pihdeissään. Joskus siitä on ollut hyötyä, useimmiten haitat ovat olleet kuitenkin suurempia mutta yhtä kaikki: mies on kuka on.
Olen lukenut Springsteenin ja hänen bändinsä tienoilta muutamankin kirjan, joissa samat asiat kuullaan monestakin eri kulmasta. Joku päätti vain erota yhtyeestä, toteaa joku, vai saiko hän sittenkin kylmästi kenkää, kysyy toinen. Kuka keksikään mitä studiossa ja mistä mikäkin riita syntyi. Van Zandtin näkemys hänen poistumisestaan E Street Bandista eroaa melkoisesti muista tulkinnoista, koska Van Zandtin mukaan hänet pakotettiin eroamaan ryhmästä.
Stevie Van Zandt toteaa itsekin, että hän muistaa asioiden sujuneen kuinka nyt kertoo, eikä se ole ainoa ’totuus’. Totuuksiahan on aina ja kaikilla, mutta ainakin Van Zandt vaikuttaa täysin vilpittömältä purkaessaan historiansa pienen pieniin osiin. Tuo kaikki vaatii lähes viiden ja puolen sadan sivun mitan, mutta matka on ehdottomasti sen arvoinen.
Tuli kenkää sitten E Street Bandista tai ei, vuosina 1982–1989 Van Zandt julkaisi neljä soololevyä, joita voi kutsua kauniisti ’epätasaisiksi’. Herra itsekin myöntää ampuneensa itseään toistuvasti jalkaan, loikkiessaan genrestä toiseen ja vieroittaessaan fanit musiikistaan. Omia lapsia ei kuitenkaan sysitä, ei edes vuoden 1989 syntetisaattoreilla, rumpukoneilla ja koskettimilla pitkälti kasaan kerättyä Revolutionia. Tuon jälkeen mies menetti kiinnostuksensa musiikkiin ja 90-luvun todetaankin lähinnä kuluneen koiraa ulkoiluttaessa ja hengittäessä.