Pienet

Pienet II - Marraskuu 2021

25.11.2021

Anima Hereticae: Ov Behest

Anima Hereticae on kokeneista jäsenistä koostuva metallitrio, jonka musiikissa omanlaisensa kauheus ja kauneus yhdistyvät tavalla, jossa ensinnä mainittu on selvästi voitolla. Saatesanoja lainatakseni tässä sulautetaan pohjoisen armottoman luonnon kauneutta ja mystiikkaa mustaan metalliin, jossa death, black ja tylyin melodinen murina yhdistyvät.

Ov Behest EP on ryhmän esikoisjulkaisu, jolta löytyy kolme raitaa. Kokonaismittaa teokselle kertyy kuitenkin melko tarkkaan 25 minuuttia, eikä yksikään raita alita kuuden minuutin rajaa. Metallisauna on siis laskettavissa kipakaksi ja mukaan on uitettu huomioitava määrä jylhää eeppisyyttäkin. Etenkin nimibiisillä Ov Behest käyvät Norjan vuonoiset maat jo kovin lähelle, mutta brutaalista äärimetallista saadaan silti leivottua jotain omanlaistaan. Päätösraita Constellation of Capricorn pistääkin reseptorit ultimaaliseen testiin, sillä reilusti päälle 11 minuutin mittainen kaulinta venyttää jännitteensä äärimmilleen.

Esikoiseksi jo mykistävän vahva ja ehdoton näyttö, vaikka pieni geneerisyys menoa haittaakin. Pinnat äärimmäisen rajoille ja niiden yli yltävistä soundeista.

Mika Roth

Eve Crazy & Mar Yo: Trilogy

Eve Crazy & Mar Yo on hieman toisenlainen musiikkiduo. Eve Crazy on näet senegalilainen rap-artisti ja Mar Yo nimen takaa löytyy suomalais-ugrilaista kansanmusiikkia taitava suomalainen soittaja. Kaksikko kohtasi Senegalin pääkaupungissa Dakarissa ja yhteinen sävel löytyi nopeasti, ihan kirjaimellisestikin.

Trilogy on kolmen kappaleen mittainen kokonaisuus, jota kannattelevat kantele ja afrikkalainen laulu. Toki mukana on muitakin soittimia, mutta näihin kahteen tekijään Eve Crazy & Mar Yo rakentavat mielestäni musiikkinsa perustan, ja tuosta kontrastista kappaleet uuttavat elinvoimansa. Kantavana teemana teksteissä on naisen asema ja elämä ympäristössä, jossa maskuliiniset arvot ja toimintatavat eivät jätä juuri naisille valinnanvaraa. EP-levyä voikin kutsua miniteemalevyksi, joka seuraa yhden naisen tarinaa ja hidasta vapautumista ennakkoluulojen sekä väkivallan verkoista.

Hyvä sanoma on aina positiivinen lisä musiikissa, mutta Trilogy osoittaa, että viestin tukena on myös huomionarvoista musiikkia. Maailmat kohtaavat ja kulttuurit vaihtavat palasia keskenään, kuten ne ovat aina tehneet, eikä lopputuleman tarvitse silti mitenkään ’rapauttaa’ kumpaakaan puolta. Kulttuurin kuuluukin elää ja kehittyä, koska seisova vesi on kuollutta.

Mika Roth

Flush: Conspiracies, Threats and Chaos

Flush korkkasi julkaisu-uransa komeasti vuosi sitten ilmestyneellä It Began as a Mistake -pitkäsoitolla. Kaksi loistavaa sinkkubiisiäkin poikinut albumi saa nyt jatkoa EP-levystä, jolla bändi nitoo yhteen tämän vuoden sinkkuja.

Popahtavaa punkrockia tarjoillaan noin kolmen minuutin annoksina, mitä nyt Weak and Wrong kiskaistaan poikki jo kahden minuutin jälkeen, mutta tuo onkin toisaalta kiekon heikoin numero. Sen sijaan melodisuus, raskaus, tarttuvuus ja sopiva kaavojen sotkeminen saavat Kings and Queens -numeron nousemaan rojalistiseen luokkaan. Samoin Entertainment on mitä viihdyttävin vetäisy, etenkin kun biisi rallattelee melodisemmin ja amerikkalaisemmin halki maisemien. Tarkka korva voi havaita lisääntynyttä metallipitoisuutta, mutta se ei ole vähentänyt ryhmän kykyä luoda tarttuvia siivuja.

Yy-kaa-koo-nee, eikä siinä paljon muuta tarvita. Flush saakin suoraviivaisen musiikkinsa kuulostamaan niin vaivattomalta, että moisen luomisen luulisi olevan vaivatonta – mitä se ei tietenkään ole. Cut Me Open yllätti grungen katkuisella murinallaan, mutta tulipahan settiin väriä ja varianssia.

Mika Roth

Gazeless: 861

Taannoin Desibeli.netin haastateltavana piipahtanut Gazeless on ehtinyt kokea melkoisen vuoristoradan lyhyen historiansa aikana. Peruskysymysten äärelle työnnetty ryhmä haki uudelle EP-levylleen kansainvälistä soundia, eikä satsaus ole ollut turhaa. Taannoin ilmestynyt A Slice of Control päivitti isoa soundia kauniimmaksi, eikä sähkökitaroista tarvinnut tinkiä.

Sinkun kaveriksi on siunaantunut kolme muuta siivua, joista etenkin viiden minuutin rajoja hätyyttelevä Snow Ballet osaa hyödyntää hieman rauhallisemman kulkunsa kautta vapautuneet voimat erinomaisesti. Äänivalli on hetkittäin tuhti, mutta samaan aikaan soundit ovat kirkkaat ja biisi kulkee selvästi eteenpäin. Ensimmäisen EP-levynsä vain reilu puoli vuotta sitten julkaissut yhtye onkin erinomaisessa vauhdissa, musiikki on jalostunut hämmentävän nopeasti ja näin jo alkujaankin mainioista asemista liikkeelle lähtenyt ryhmä on mielestäni jo täysin kansainvälistä tasoa.

861 onnistuu tarjoamaan samaan huoneeseen neljä erilaista näkökulmaa ja se rakentaa tutuista palasista neljä toisiaan täydentävää numeroa. Harvoin pääsen puhumaan ehyistä kokonaisuuksista EP-levyjen yhteydessä, mutta nyt moinen on täysin perusteltua.

Mika Roth

HATITA: Trouble Baby

Helsingistä Lontooseen päätynyt HATITA pisteli modernia r’n’b / hip hop -hybridiä maisemaan kesällä, kun Ricky Banksin vahvistama Get It -sinkku ilmestyi. Nyt sinkura on saanut seurakseen kolme muuta raitaa ja samalla spektrikin on laventunut sinkun minimalistisista maisemista.

Get It saa kunnian avata EP:n, jonka sulkee puolestaan toinen sinkkulohkaisu Wish Come True. On helppoa todeta, että bileraidat on sijoitettu laidoille ja sinkkuvalinnat ovat osuneet kohdilleen. Coconiczynkin vahvistama Trouble on periaatteessa ihan menevää poppia supermoderneilla kulmilla, mutta jotenkin biisi ei vain pääse telineistä vauhtiin. Samaa ongelmaa on orgaanisemman ja kuitenkin samaan aikaan naksuttavamman Apologiesin kanssa. Periaatteessa kaikki oleellinen on läsnä, mutta kipaleissa vain tapahtuu hieman liikaa ja hälyisä fiilis ei varsinaisesti auta.

Kahden sinkun perusteella HATITAlle on kuitenkin helppo ennustaa loistavaa klubi-tulevaisuutta, sillä kun palaset loksahtavat paikoilleen, on lopputulema huimaa. Tällä kertaa neljässä yrityksessä oli kaksi osumaa.

Mika Roth

Kärpästen aika: Kaksi ovea

Voiko vakavasti otettavia musiikkiteoksia luoda lelusyntikoilla? Onko edes olemassa ns. ’lelu’syntikoita, vai ovatko kaikki soittimet, ja muut ääniä tuottava värkit vain tekijöidensä työkaluja? Mitä edes on musiikki? Kärpästen aika viskaa uudella EP-levyllään useammankin kysymyksen ilmoille, mutta toki kuusi biisiä antavat myös joitain vastauksia.

Loppukesästä ilmestynyt Omenatarha-sinkku pop-taiteili lähinnä naislaulun ja mielestäni ihan kunniakkaasti soitettujen koskettimien varassa. Aivan samoilla raiteilla ei kulje yksikään muista biiseistä, vaikka joukko onkin mitä selvimmin sisaruksia keskenään. Mies- ja naisvokalisti vuorottelevat, toteutuksen tekninen taso on selvästi noussut sitten puolentoista vuoden takaisen Kärpästen aika EP:n. Tekstien terät ja pistot ovat myös vähintäänkin aikaisemmalla tasolla.

Taidot ovat karttuneet, näkemykset terävöityneet ja soundit jalostuneet, mutta trion vinoa poppia tekninen edistyminen ei ole taltuttanut. Pikemminkin ryhmä ottaa rohkeita ja sangen siroja askeleita eteenpäin polulla, joka voi johtaa taidepopin viidoissa vaikka minne.

Mika Roth

Maanvaiva: Kulje kanssani / Mitä kuuluu rakkauteni?
Gearwheel Records

Tieto on voimaa, mutta pieni mystisyyskään ei ole toisinaan pahitteeksi. Maanvaiva ei juuri massiivisilla tiedotepaketeilla raskauta satunnaista Desibeli-setää, vaan musiikki saa jälleen kerran puhua itsensä ja tekijöidensä puolesta.

Kahden biisin annos musiikkia on laskettavissa suomenkielisen poprockin melankolisemmalle puolelle (onko muita puolia oikeasti edes olemassa), vaikka periaatteessa kaikki hyvin onkin. Kulje kanssani on nähtävästi ihan puhtain sydämin kirjoitettu laulu rakkaudesta, vaikka kaukoröyhkämäinen vinous saa pohtimaan täydelliseltä vaikuttavaa puhdasotsaisuutta. Särökitara särisee, linnut lentävät kohti kesää ja rakkaus roihuaa niin, että viimeinen nuotti vain venyy ja venyy. Mitä kuuluu rakkauteni? sekoittaa entistä härskimmin outoa suomirockia ja kotoista iskelmää, jossa tikkaukset irvistävät kuten pitääkin.

Taustalta löytyy kovia konkaritekijöitä ja biisitkin ovat ihan kivoja, mutta siinä se. Jotenkin tässä jäi nyt huima osa potentiaalista täyttymättä, tiedä sitten olisiko pitänyt lisätä rokkia tai iskelmää, koska nyt sekoitussuhde vaikuttaa tarpeettoman mukavalta. Tai ehkä en vain pidä mukavasta suomirockiskelmästä.

Mika Roth

Sickblåd: We’ve Come for Your Brains!

Sickblåd on Helsingin musiikkimaailman tekijöistä koostuva yhtye, joka soittaa omien sanojensa mukaan shredpop-horrorpunkkia. Tarina ei kerro tarkemmin, keitä nimen takaa löytyy tai jatkuuko Halloweeniksi tähdätyn EP-levyn jälkeen tarina jotenkin muutoin, mutta nautitaan nyt siitä mitä on saatu.

Verta, kauhua ja suolenpätkiä on toki ennenkin ymmärretty yhdistää melodiseen, popahtavaan ja mahdottoman nopeaan punkin rallatteluun. Ovatpa jotkut tehneet siitä itselleen mehevän leipäpuunkin, eikä Sickblåd ole lainkaan heikoilla veripankeilla liikkeellä. Tilusoolot jakavat taatusti mielipiteitä, samoin kuin zombien lailla huojuvat soundit, mutta siirrot ovat harkittuja. Poppiskoukut viuhuvatkin ahkerasti ilmassa, eikä yrityksestä jää puuttumaan, mutta jokin ei nyt loksahda kohdilleen – ettei vaan menisi yliyrittämisen puolelle?

Demonit repivät sielusi silpuksi, zombiet vievät aivosi ja murhaaja jahtaa sinua, kuten Halloweenina kuuluukin tietysti tapahtua. Verisestä roiskinnasta huolimatta olen kuitenkin hieman hukassa kelpo tohtori Loomisin tavoin – mikä olikaan se kaiken tarkoitus?

Mika Roth

Sikovuori: Sikovuori
Kalansilmä-levyt

Sikovuori on nähtävästi ihan oikea paikka jossain Haminan syrjäseuduilla. Tuosta maankohoumasta itselleen mainion nimen napannut punkrock-trio pistää esikoisellaan nippuun peräti viisi kappaletta, joita yhdistää elävä energisyys ja vauhti.

Debyytti-EP:n saatesanoissa puhutaan punkin lisäksi grungesta ja jopa action rockista, eivätkä ilmaan heitetyt pohdinnat täysin perusteettomia olekaan. Grungea nyt voidaan tarjota kainaloon aina, kun soundit ovat suttuiset, rakenteet rosoisemmat ja genreruudukosta ei löydy mitään suoraan vastaavaa kuviota. Action rock – se onkin sitten pidempää kurottelua, mutta kyllähän Jäljelle jää hakee niin leveää haara-asentoa, että kangas on kovilla. Sensorit puolestaan paukkuvat, kun V-laulu viskelee laatusanoja. Itse suosin kuitenkin Mitä mussa näitkään? -rallin tapaista hauskanpitoa, jossa voima on muualla.

Joku sanoi tätä junttipunkiksi, toisen mielestä kaikki on jo tehty. Ehkä niin, mutta Sikovuori hallitsee oman nyppylänsä tienoot ja huomaan hyräileväni ainakin kysymysmuotoista biisiä, joten jotain on tehty oikein.

Mika Roth

T.Soinin Pisnes Oy: Bändi joka oli olemassa 24 tuntia

Musiikki on rajaton riemu, tavataan sanoa, mutta T.Soinin Pisnes Oy:n tapauksessa kaikki oli erittäin rajallista. Tämä yhtye oli näet olemassa vain 24 tuntia, eli businekset olivat äärimmäisen pikaisia.

Projektiin osallistui neljä henkilöä: Janne Nurmi, Jesse Von Ilari, Joni Liikala ja Jarkko Piipari. Nelikko sävelsi, sanoitti, tuotti ja äänitti kolme biisiä, joiden rakenteissa ja mm. nimeämisratkaisuissa annettiin arvan ratkaista asioita. Okei, tämähän on kuin yksi taideteos tai poikkeuksellinen performanssi, vaan mikä on musiikin laita tarinan takana?

Kun pappi kertoi tarinan pyörittää rockin klassista jukeboksia, tosin rakenteet lähtevät progeilemaan herkullisesti. Ville on niin viilee on kaiketi tarkoitettu ryhmän teräväksi nuoleksi, mutta perus hardrockiahan tuossa vain leivotaan ja kertosäkeestä on tekeytynyt suutari. Tekisi myös mieli todeta, että Avodkadosta saisi riittävällä ajalla taatusti sovitettua kelpo biisin, mutta se juna taisi jo mennä. T.Soinin Pisnes Oy omasi lahjoja ja näkemystä, nyt olisi vain tarvittu terävämpää pisnes-päätä.

Mika Roth

Tii: Puhumaton

Tii on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, joka julkaisi ensimmäiset sinkkunsa syksyllä 2019. Nyt on koittanut debyytti-EP:n aika ja kolmesta sinkusta viimeisin on mahtunut mukaan. Tiin musiikki on ilmavaa folkpoppia, jossa vähemmän on enemmän ja vokaalit saavat itselleen runsaasti tilaa, mutta balanssi on silti kohdillaan.

Aiemmin sinkkunakin julkaistu Suurin puhumaton käsittelee hienotunteisesti ikääntymisen dilemmoja. Haluaisimme kovasti pysyä nuorina, mutta lineaarisina olentoina olemme kahlittuja alkuun ja loppuun. Dyynit lähtee jolkottelemaan countryn laveita pientareita ja vähäeleisesti soiva sähkökitara tuo Amerikan fiilistä. Puhumaton on siitä hieno EP, että se esittelee artistin taitoja laajalti, mutta varoo astumasta missään vaiheessa liian kauas kotipesästä. Toisaalta Tiin musiikki ja etenkin tekstit yltävät sen verran isolle alalle, että silkalla mukavuusalueella kyhjöttämisestäkään on turha puhua.

Kehitysehdotuksia pohdittaessa nostaisin esiin vokaalien vahvemman käytön edes jossain kohdin. Enkä nyt välttämättä kaipaa mitään huutamista, tai lattioilla kieriskelyä, sillä hiljaisuudenkin läheltä voi löytää spektriin lisää syvyyttä. Samoin sovituksissa voisi uskaltautua kauemmas, etenkin kun äänimaisemointiin on selvästi lahjakkuutta ja näkemystä. Hieno esikois-EP yhtä kaikki.

Mika Roth

Tommi Pehmee x Hunk Punk: Tästä kesäst tulee hyvä
Överdog

Yhteistyön voimaa ei tule koskaan aliarvioida. Niinpä Tommi Pehmee x Hunk Punk ovat yhdistäneet voimansa minkä ansiosta länsitamperelainen rap-muusikko saa samasta kaupungista kotoisin olevan tuottajan g-funk -biiteistä heijastuspintaa. EP käsittelee kesää 2021, joka kaikista ongelmistaan huolimatta oli ainutlaatuinen.

Okei, onhan kesästä puhuminen ja fiilistely juuri adventtien alla hieman outoa, mutta Tommi Pehmee intoutuu laulamaan melodisemmin sanasarjatulen ohessa. Loistavasti nimetty Mansennus chillailee alamäkeen, kuin juuri liikkeessä pysyvä kelkka. Kesä on ihan oikeasti tullut talven keskelle, eikä se ole mitään loskassa kahlaamista. Tykopaatti antaa tulitukea svengaavalla TLB-ässällä ja Sami Sippolan kaihoisa saksofoni nostaa nimibiisin astetta, kahta ylemmäs. Enemmän on myös enemmän, kun niin ikään samoilta kyliltä kotoisin oleva 6mäki osallistuu bileisiin ja rauhallinen siivu laskettelee todella raukeiden soundien kera pitkin ja poikin rinnettä. Avainsana nytkin on ’lämpö’.

Kesä on mennyttä, mutta aina tulee seuraava ja ainakin itse alan jo hiljalleen odottelemaan kesää 2022. Tässä vaiheessa ei pääse juuri Hankoa kauemmas etelänreissulla, mutta onneksi musiikki avittaa aina.

Mika Roth

Tähtelän valot: In Between

Tähtelän valot on monenlaista ja useimmiten hieman rauhallisempaa musiikkia niin akustisin kuin sähköisin soittimin luova kotimainen yhtye. Neljän raidan mittaisella EP:llä kuullaan laulua vain yhdellä raidalla, kun vieraileva Aili Ikonen antaa oman panoksensa ankkuriraidalla Valot (Pikku vadelmaveneelle), vokalisoinnin ollessa sanatonta.

On houkuttelevaa kutsua tätä polveilevaa musiikkia elokuvamaiseksi, mutta sehän vain siirtää kuvaamisen dilemmaa toiseen suuntaan. Mistä elokuvista nämä nuotit voisivat olla? Ei ainakaan mitään pakahduttavaa rakkausdraamaa tai action-mättöä, ennemminkin elon pieniä ihmeitä tarkkasilmäisesti huomioivaa kerrontaa. Puhaltimet ja jouset pelaavat kaunisti yhteen, mutta yksikään soitin ei kaappaa itselleen parrasvaloja. Melodiat ovat koskettimista lähtöisin, samoin pieni leikkisyys, joka saa bassonkin liittymään toisinaan mukaansa, kuten veikeä Ilowimma osoittaa jazzahtavalla pirskahtelullaan.

Hieman surumielinen Havahdus on kuin vilkaisu mahdollisuuksien usvaan peittyneeseen kaupunkiin. Urbaani paikka saattaa olla Woody Allenin New York,Fellinin Rooma tai Kaurismäen Helsinki, mutta sen kaduilla kulkiessa kaikki voi olla mahdollista – etenkin elämän suuruuden oivaltaminen. Jostain elon saumojen välistä tuntuu kumpuavan myös jo ensimmäisessä kappaleessa mainittu Valot (Pikku vadelmaveneelle). Tässä seurassa avausnumero Pilvipouta on alleviivaavan reipas ja iloinen, jolla torvet soivat todella upeasti – mutta samaan aikaan riittävän varoen.

Mika Roth

Volucrine: Relinquished

Volucrine julkaisi vajaa kolme vuotta sitten Skywards-pitkäsoittonsa, jolla bändin melodinen ja toisinaan hyvinkin rouhea death metal tuntui löytävän uomansa. Suunta oli selvästi ylöspäin, mitä jo kannen kuvakin alleviivasi. Albumi ei kuitenkaan aiheuttanut sen kummempaa aktivoitumista julkaisurintamalla.

Vajaa kolme vuotta myöhemmin Relinquished EP katkaisee laskeutuneen hiljaisuuden, joka tietysti on ainakin osin pandemian aiheuttama. Koska ryhmä vietti taannoin esikoisalbuminsa kymmenvuotisjuhlia, päätti se palata ajassa taaksepäin. Niinpä EP:n kaikki biisit ovat uusia versioita vuoden 2011 The Year of Relinquishment -debyyttialbumin raidoista.

Ainoa merkittävä tarkoitus koko julkaisulla lieneekin se, että tuolloin vielä tylsähköllä V-nimellä toiminut yhtye saa esikoisensa parhaat palat nykyisen nimen alle. Toki soundeja on hoonattu 20-luvulle sopivammiksi ja kai siellä sovituksissakin jotain on tapahtunut, mutta kyllä tässä enemmän käytettyä autoa myydään. Eikä siinä mitään, sillä päivitetyn maalipinnan alta löytyy tervettä peltiä ja deathin rokimmalla seoksella jyrisevä moottori vääntää mukavasti. Satunnaiset örinäverhoilutkin istuvat paremmin tiloihin.

Mika Roth

Väliaikainen Morsian: Erilaisuuden taakse pudonnut kummajainen

Väliaikainen Morsian viivähti alkuvuodesta Desibeli.netin ihmeteltävänä pariinkin otteeseen. Rosoinen Aleksanterin kirkon sapatti -demo oli värikäs ja Lähiön taloissa pitkäsoitto vain lavensi kuvaa.

Sama meno jatkuu uudella EP-levyllä, joka sekin täyttäisi vaivatta pitkäsoiton mitat. Yhtäältä kyseessä on kokeellisen poprockin, progehtavan blues-usvailun ja rosoisen autotallirockin liittymä, jota vain tulisi tarkastella vahvat Velvet Underground -lasit päässä. Periaatteessa plus kahdeksan minuuttinen Viisi kilometriä on kuin road movien äänellinen vastine ja 16 (!) minuutin rajan ylittävä Päiväkirja on vielä tuotakin teosmaisempi luenta, jossa modernin rock-runouden, musiikin ja taiteen rajat sumenevat pois. Rakkaalleni on omanlaisensa Oh Yoko! -tunnustus ja Ei tarpeeksi junttia on rupisessa punkrockissaan totaalisen junttivapaata rypistelyä, eli johan taas on kaikkea.

Ongelma, tai ansio, on se, että näiden palasten ja raitojen keskinäisiä yhteyksiä on vaikea hahmottaa. EP ei ole linjaton, mutta ei sitä mihinkään ns. normaaliin lokeroonkaan voi asetella. Väliaikainen Morsian on rock monin tavoin, se uskaltaa nörtteillä punkin jointti suupielessä ja poppailla, silloin kuin pitäisi rutistaa. Harvoin olen näin pulassa arvioitavan materiaalin kanssa – ja silti jotenkin pidän kuulemastani, tai ainakin suurimmasta osasta sitä. Miksi ne eivät tee biisejään valmiiksi, miksi ne eivät ole ’helpompia’, miksi rakenteet on tahallaan rikottu? Kaiketi jo pelkkä kysymysten esittäminen osoittaa, että jotain on saavutettu. Outoa.

Mika Roth

Lukukertoja: 1970