M.A.Numminen: On syytä muistaa – Muistelmat II

M.A.Numminen jatkaa muistelmiensa toisessa osassa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa hänet jätti. Vuonna 1990 maailma oli muuttumassa ja murtumassa kovaa vauhtia, mutta Someron suuri mies ei ainakaan surffaillut muotivirtausten aalloilla. Pommi & Gommi villitsi eri ikäryhmiä, Tech-No toi playbackin mukaan kuvaan ja menestys saksankielisessä Euroopassa haki vertaistaan. Kaikki tämä, ja enemmänkin, on syytä muistaa.

Docendo

Jatkotarinoitten hankala puoli voi olla siinä, että tuntematta historiaa et välttämättä ymmärrä nykyisyyttä. Nummisen tapauksessa kyydissä on helppoa pysyä, jos nyt jatkuva nimien, paikkojen, päivämäärien ja kulttuurihuomioiden ristitulessa voikin olla rahdun haastavaa pysyä ns. etupenkillä. Saatuaan viimein The Tractatus Suiten julkaistua omalla Eteenpäin! -merkillä, oli aika mennä eteenpäin.

Muistelmien toinen osa on selvästi kasattu kokoon runsaiden päiväkirjamerkintöjen ja muiden muistilappujen voimalla, mikä tuo kronologisesti etenevään teokseen omanlaistaan fiilistä. Päiväkirjamaisuus tekee toisinaan lukemisesta hieman puisevaa, mutta kun tekstiä malttaa napsia vaikka luvun kerrallaan, niin sulattelu on hieman helpompaa. Kannattaa myös pitää lähellä Wikipediaa, tai muuta apulähdettä, jos tekee mieli pysyä aivan kaikilla linjoilla langoilla.

Numminen ei tietenkään juuri revittele itsestään puhuessaan superlatiiveilla, puhumattakaan muunlaisesta omasta kehumisestaan, mutta ammattimies tunnistaa kyllä arvonsa ja tunnustaa myös muiden taidot, milloin ikinä moiselle ilmeneekään tarvetta. Sen sijaan herra ymmärtää mitä selvimmin omat rajoitteensa laulajana, minkä hän on kuitenkin osannut toistuvasti kääntää omaksi edukseen. Eikös juuri se erota menestyjät pähkälijöistä?

Luotetut soittoystävät, ja etenkin Pedro Hietanen, muistetaan mainita lukemattomia kertoja. Underground Rock Orchestrassa Numminen ja Hietanen saivat puolestaan soittaa mm. Pave Maijasen ja Jukka Orman kanssa, eikä edes Rauli Badding Somerjoen puuttuminen keulapaikalta vesittänyt tapahtumia. Tietysti tämäkin kokoonpano oli jatkuvasti pienessä liikkeessä ja elossa, mutta tärkeintä olikin liekin yllä pitäminen aina näihin päiviin saakka.

Numminen päätyi siis usein tekemään yhteistyötä tuttujen kanssa, mutta herran uskallus ja rohkeus tarttua mitä erilaisempiin tarjouksiin ja ideoihin johtivat toisaalta mitä kummallisempiin projekteihin. Kaikki eivät ehkä päätyneet musiikin historiankirjoissa suurimpien menestystarinoiden joukkoon, mutta yhtä kaikki jälkeä ainakin syntyi – ja hauskaa oli.

Etenkin kirjan alkupuolta lukiessa ei voi olla huomaamatta työtahdin uskomatonta kiihkeyttä. 90-luvun päätä huimaava kiire ja työpaine on täytynyt olla luokkaa käsittämätön, mutta jotenkin Numminen on löytänyt aikaa kaikelle – jopa raiteilla pysyneelle rakkaudelle, joka on kantanut miestä aina näihin päiviin saakka.

Siinä missä 90-luku on kirjassa jopa uuvuttavan informaatiohyöyn kaltainen faktamanner, nostetaan kytkintä useammallakin tasolla, kun siirrytään millennium juhlien tälle puolelle. Samaan aikaan kun Nummisen edelleen kiihkeäksi laskettava työtahti hieman hidastuu, ehtii herra muistelemaan menneitä hieman monipuolisemmin ja ehkäpä vähän hymyilevämminkin.

Viimeinen virallinen uutta musiikkia sisältänyt pitkäsoitto M.A. Numminen Singt Heinrich Heine ilmestyi vuonna 2006, ja kyseessä onkin melkoinen albumikummajainen, johon en olisi luultavimmin edes törmännyt ilman tätä kirjaa. Sana ’kokeellinen’ ei tee riittävästi kunniaa näin ennakkoluulottomalle teokselle, jossa Numminen tulkitsee saksalaisille koulussa pakkopullana syötetyn runoilijan humoristisempaa tuotantoa. Kyllä, myös Heinrich Heine osasi selvästikin hymyillä eläissään, ja Numminen pystyi myymään jopa tämän kakkusen uusilla kuorrutteilla takaisin saksalaiselle yleisölleen.



Kirjan viimeinen vuosikymmen on hivenen surumielistä luettavaa, aivan kuin katsoisi Federico Fellinin loppu-uran elokuvia. Niissäkin tekijä, ja hänen edustamansa sukupolvi, on hitaasti siirtymässä lähemmäs esirippuja, mutta kaikenlainen katkeruus loistaa poissaolollaan. Kaikella on aikansa ja kaiken kuuluu myös päättyä, se on ihmisenä olemisen yksi merkittävä määre.

Ystävät kuolevat, terveys alkaa reistailemaan ja yksi huonosti valaistu portaikko voi johtaa kaiken päättävään onnettomuuteen. Onneksemme Suomessa on sen verran tasokas terveydenhuolto, että jänispukunsa narikkaan nostanut herra on yhä maisemassa, ja voi kertoa meille kaikille sattumistaan.

Nousivatko jänikset maailmankartalle? Muuttuiko maailma enemmän vaihtoehtoista musiikkia suosivaksi? M.A.Nummisen musiikillisesti aktiivinen kausi saattaa hyvinkin olla ohitse, mutta omien sanojensa mukaan kirjoittamiseen seuraavaksi keskittyvällä herralla on mielestäni vielä paljon sanottavaa, kerrottavaa, jaettavaa ja ehkäpä kysyttävääkin. Mitä muutakaan voin todeta, kun kirja päättyy sanoihin: On riemukasta kirjoittaa!

Mika Roth