Kaksi vuotta sitten Kauko Röyhkä muisteli pari vuotta sitten nuoruuttaan omasta mielestäni todella tyylikkäästi. Lähestulkoon kaunokirjallisuudeksi laskettava Marjatan poika piirsi tarkkaa kuvaa 60- ja 70-lukujen Oulusta, sekä Pellon erilaisista ympyröistä. Nyt on koittanut jatkon aika, eli mitä seuraavaksi tapahtuikaan ja kuinka kaikki lopulta tapahtui – Röyhkä mukaan.
Docendo
Röyhkä on siinä määrin rutinoitunut kirjailija, että hän saa vaikka minkälaisen kehyksen toimimaan. Mies on myös kasvattanut vuosikymmenten aikana niin paksun ja kestävän nahan, että jopa omat mokat – tai ainakin heikommat peliliikkeet – ovat saaneet omanlaisensa painoarvon. Ja näinhän se on, kyse on lopulta vain valituista näkökulmista ja painotuksista. Koska siltojen polttaminen on typerää omien mahdollisuuksien rajoittamista, koska taas rohkeaa eteenpäin suuntautumista?
Röyhkä tietää arvonsa ja osaa jo nähdä tekemisensä terveessä perspektiivissä. Hän tietää ensisijaisesti olevansa hahmo nimeltään Kauko Röyhkä, suomalaisen rockin virallinen räyhähenki ja vastavirtaan kauhoja, joten hänhän voi tehdä mitä vain. Vai voiko? Jukka-Pekka Välimaa voi olla tavallinen jannu, jolta onnistuu vaippojen vaihto ja lähimarketissa käynti, mutta ääneen päästessään mies muuttuu Röyhkäksi.
Musiikin saralla Röyhkä on parhaimmillaan nerokas visionääri ja pitelemätön voimatekijä, jonka käsissä muotoutuu mystistä taikaa osapuilleen mistä tahansa. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että toisinaan oman erinomaisuutensa tiedostava mies päästää itsensä tarpeettoman helpolla. Näin on tapahtunut myös muistelmien toisen osan kanssa, joka jatkuu suoraan siitä, mihin Marjatan poika päättyi.
Tai ei nyt aivan, sillä kirjan alussa Röyhkä palloilee Portugalissa hukkaamassa kirjallista innostustaan. Tämä täysin irralliselta vaikuttava osuus kestää tarpeettoman pitkään, ainakin jos episodin koon suhteuttaa kirjan muuhun antiin. Toki Röyhkä osaa viedä tarinaa näppärästi eteenpäin, mutta ei tämä muistelulta tunnu, vaan ennemminkin kaunokirjallisesti väritetyltä matkakertomukselta.
Kun Portugalin vaiheesta viimein päästään eroon, alkaa Röyhkän pitkä sielullinen alamäki musiikin saralla. Vuosien 1980–1982 pitkäsoitot lytätään yksi toisensa jälkeen, mikä on sekin tarpeettoman helppo ratkaisu. Koska musiikin saralla ei satanut glooriaa välittömästi, oli kaikki silkkaa kuraa ja sillä selvä. Vai onko?
Eihän Uusia tansseja mikään suurteos ollut ja Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet ontuu kummallakin jalallaan, mutta kyllähän Steppaillen on uuden aallon rockin kotimaisia merkkilevyjä. Heittäkää vaikka kivillä, mutta pysyn sanojeni takana. Lisäksi jokaisella Röyhkän levyllä on vähintään yksi loistava ja muutama kunnollinen siivu, mikä on enemmän kuin monet saavuttavat koskaan urallaan. Bändin musiikillisena johtajana ja levyjen pääasiallisena tuottajana häärineen Riku Mattilan osuus ja panos sentään tunnustetaan auliisti, mikä onkin oikeus ja kohtuus.
Narttu-yhtyeen loppu maalataan (jälleen kerran) suurena rutina-maratonina, jossa paikoilleen luutunut bändi pitää vain hajottaa. Vuosien kolistessa eteenpäin tekstivirta muuttuu aina vain nopeammaksi ja tultaessa 90-luvulle ryhdytään levyjä ohittamaan nopeassa tahdissa. Yksi lisätäyttöä luova jekku on täyttää sivuja biisien sanoituksilla, jotka saavat puhua emokiekkojen puolesta.
Väitänkin että esimerkiksi Jumalan lahja -albumin jälkeisistä vuosista olisi yksistään saanut kasaan melkoisen kirjan, jossa olisi voitu käydä tarkemmin läpi artistin julkista ristiinnaulitsemista taustoineen ja vaikuttimineen. Se hanakkuus, jolla loanheittäjät näeet ottivat Röyhkän kohteekseen yllätti kaikki, varmasti herran itsensäkin.
Vaatiko muuttunut maailma syntipukkeja, ja jos, niin mitä tuossa oikein sovitettiin, miksi ja keiden tahdosta? Noiden vuosien ruotiminen olisi edelleenkin hedelmällistä, sillä Röyhkän henkilökohtaisen murroksen lisäksi koko Suomi oli suuressa murroksessa, jonka jälkeen mikään ei ole ollut kuten ennen.
Loka lensi aikansa, kunnes hyeenat löysivät seuraavan uhrinsa, mutta edes Röyhkän hidasta vapautumista pannasta ei sen kummemmin avata. Kelpo albumeita ilmestyi millennium-bileiden kummallakin puolen, mutta ne eivät luojaansa tunnu enää kiinnostavan pätkääkään. Pitkäsoitot kuitataan parilla lauseella, joitain ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Toki ymmärrän tavallaan ratkaisun, sillä perheellisen miehen elo oli erilaista. Ehkäpä joku päivä Rock’n’roll-klisee -levynkin ansiot huomataan, mutta tekijä itse ei tunnu arvostavan niistä enää ainuttakaan. Kliseistä siis.
Uuden vuosituhannen puolella kirja muuttuu lähinnä ohueksi päiväkirjaksi. Perheen elämä vie aikansa, valintoja tehdään ja sooloillaan sitten, kun mikään muu ei enää toimi. Tästäkin vaiheesta kolmiloikataan nopeasti ohitse ja niin kirja loppuu, vihjaillen Mattilan kanssa tapahtuvasta uudesta yhteistyöstä, josta ei tietenkään sanota oikeasti mitään.
Viimeisten kappaleiden ja aukeamien myötä tuleekin sellainen olo, että opus olisi kannattanut pysäyttää vaikka ensimmäisen Röyhkä & Mattila -albumin kohdille, sillä tuon jälkeenhän ne mielenkiintoiset yhteistyöprojektit vasta alkoivatkin. No, ehkä näihin palataan vielä myöhemmin, sillä etenkin muiden kanssa tehdystä musiikista on kasvanut melkoinen pino materiaalia.
Kuten todettua, Röyhkä osaa kirjoittaa ja saa lukijan viihtymään, vaikka kaikki ei pelissä olekaan. Vaeltava vitsaus – Muistelmat 2 peittoaa vaivatta monet muut elämäkerrat, ihan jo silkan kielensä ansiosta.
Kaksi vuotta sitten Kauko Röyhkä muisteli pari vuotta sitten nuoruuttaan omasta mielestäni todella tyylikkäästi. Lähestulkoon kaunokirjallisuudeksi laskettava Marjatan poika piirsi tarkkaa kuvaa 60- ja 70-lukujen Oulusta, sekä Pellon erilaisista ympyröistä. Nyt on koittanut jatkon aika, eli mitä seuraavaksi tapahtuikaan ja kuinka kaikki lopulta tapahtui – Röyhkä mukaan.
