Tomi Lindblom: Jarkko Ahola – Mies ja ääni

Jarkko Ahola on etenkin viime vuosina ollut monessa näkyvässä mukana. Matka Teräsbetoni Teräsbetonin keulilta ja Euroviisujen turpasaunasta television visailupyörteisiin onkin ollut värikäs ja yllätyksellinen. Siinä sivussa herra on luonut musiikkia yhdeltä, toiselta ja kolmanneltakin kulmalta, genreaitoja kunnioittamatta. Tomi Lindblom on media-alan ammattilainen, jolta luonnistuvat myös elämäntarinat. Kuinka siis tuimasta metallisoturista tuli koko Suomen joululaulaja, ja miten metallista voi loikata ikivihreiden iskelmien pariin – sekä takaisin – kulkematta lähtöruudun kautta?

Minerva Kustannus

Tunnustan ihan suoraan, että tartuin tähän opukseen lievät epäluulot mielessäni. Jos olin aikoinaan kummissani Teräsbetonin härskistä Manowarin peesailusta, niin entäpä sitten Aholan myöhemmät vaiheet? Vuosia jatkunut joululaulujen esittäminen, sekä viime vuosien taaja vierailu telkkarin hauskojen musiikkiohjelmien parissa eivät varsinaisesti kieli harkitsevaisuudesta. Kuka Jarkko Ahola ensinnäkään on, ja mistä kaikki nämä tyylilliset sekä uralliset kurvit ovat kummunneet?

Lindblom on taatusti tajunnut haasteensa suuruuden, joten hän on antanut Aholan itsensä puhua – ja paljon. En aivan heti muista toista kirjaa, jossa elämänkertoja on ollut näin paljon äänessä, ellei hän tietysti ole sattunut itse kirjoittamaan koko teosta. Ja kuten kuvioihin kuuluu, Aholan tarina kerrotaan melko tarkkaan kronologisesti, jolloin kaiken alussa on vaatimattomissa työläisoloissa vietetty lapsuus. Eikä lapsuus sijoitu mihinkään suureen kaupunkiin, vaan tuiki tavalliseen suomalaiseen pikkukaupunkiin, joka jo tuolloin toimi monille nukkumalähiönä.

70-luvun lapsena Ahola sai viettää nuoruutensa periaatteessa juuri oikeaan aikaan, sillä metallin suuri rynnistys osui juuri oikeaan aikaan. Manowarin rankkuus ja muiden suurten viitoittama tie muokkasi nuorta miestä tavoin, jotka voi kuulla yhä. Toki televisiovuodet ovat vieneet Aholasta pois sitä vaaran tuntua, mutta vuoden 2019 Metallisydän-pitkäsoitto osoitti yhä metallinkin sujuvan entiseen malliin, mitä nyt sinfoniset mausteet saattoivat pistää muutamat puurot vääriin kurkkuihin.

Mikä minut yllätti osapuilleen täysin, on kirjan taiten esittelemä Aholan jatkuva pyrkimys eteenpäin, tavalla tai toisella. Hän on aina valmis tekemään jotain uutta, jotain erilaista ja entisestä poikkeavaa. Toisinaan kokeilut ovat tuottaneet positiivisempaa tulosta, toisinaan taas kuraa on satanut niskaan, mutta aina on tapahtunut jotain. Tätä pohjaa vasten miehen henkilöhistoria näyttäytyy aivan uudesta suunnasta, ja se kertoo paljon itse ihmisestä ja hänen haaveistaan sekä tarpeistaan.

Eli unohtakaa kettuilut markkinakoneiston hiljaisesta jees-miehestä, joka olisi valmis myymään vaikka kahden käden miekkansa pienestä näkyvyyden lisästä. Tietysti Ahola on hyödyntänyt tilaisuuksia ja mahdollisuuksia, mutta vähintään yhtä paljon hänestä on hyödytty, joten kuka lopulta vedättää ja ketä?

Joulu on tietysti taas jo kulman takana, jolloin Aholan(kin) raskaasti vetämät joulutsibaleet tulevat löytämään oman siivunsa alati kasvavasta joulumassasta. Pukin konttia silmällä pitäen kannattaisi kuitenkin kenties kiinnittää huomiota herran muihin tekemisiin. Olisin tietysti suonut, että AHOLA-yhtye olisi jatkunut pidempään, sillä savuista heavyrockia soittava kombo oli mielestäni jonkin vaalittavan lähellä, mutta otan vastaan herran suomenkielisenkin tuotannon. Romanssi-levykin tuli kuunneltua tämän opuksen innoittamana, enkä löydä huomauttamisen aihetta noista siloisemmistakaan vedoista.



Eikä tämä hieman yleistä muotoa rikkova kirjakaan heikko vinkki ole, sillä Ahola on syntyjään supliikkimiehiä. Näin suhteellisen mittava kirja kulkee helposti raiteillaan, ja kiitos tarkan kappalejaon, voi ne itselle arvattavasti ongelmia aiheuttavat osuudet ohittaa näppärästi. Jos siis satut olemaan allerginen esimerkiksi jouluajalle, metallitotuuksille tai iskelmille, mutta parhaimmillaan kirja on totta kai täytenä pakettina nautittuna.

Mika Roth