Mark Lanegan: Sing Backwards and Weep

Yhdysvaltalainen Mark Lanegan huojui myrskyn silmässä, kun grunge pisti maailman uusiksi Seattlesta käsin. Screaming Trees -yhtyeen vokalistina ja nokkamiehenä tunnetuksi tullut artisti oli lähellä monia suuria, teki yhteistyötä vielä useampien kanssa ja jätti näin itsestään pysyvän jäljen länsimaiseen populaarikulttuuriin. Lanegan on päättänyt ruotia elämänsä ketään säästelemättä – etenkään itseään. Sing Backwards and Weep onkin raskas ja haastava kirja luettavaksi, sillä se ei ole vain rockmuistelmateos, se on tarina yhden ihmisen vuosia kestäneestä helvetistä ja elämän rumimmista sekä pimeimmistä puolista.

Like

Pidän lähtökohtaisesti rockmuistelmateoksista, koska ne tarjoavat ikkunoita ja näkymiä omiin aikakausiinsa. Laneganin tapauksessa hän vietti nuoruutensa tärkeimmät vuodet 80-luvun Yhdysvalloissa, suhteellisen pienessä Ellensburgin kaupungissa, johon mies ei tätä nykyä taida tuntea enää minkäänlaista vetoa.

Elämä oli pienimuotoista, yllätyksetöntä ja useimpien kohdilla kaikki tärkeät valinnat suoritettiin aivan kuin heidän ympäristönsä olisi sanellut elämän nuotit jo valmiiksi. Moinen ei tietenkään ollut kovinkaan rock, joten vastavirtaanhan siinä pitää kauhoa, ellei normaaliksi mielletty pikkunätti elämä sattunut maistumaan, eikä moinen ollut todellakaan Laneganin kuppi teetä.

Näköalaton ja hohdoton kotikaupunki antoi Lanegantille kuitenkin epäsuorasti ja yllättäen mahdollisuuden, sillä yhdessä kitaristi Gary Lee Connerin ja basisti Van Connerin kanssa hän perusti Screaming Treesin. Mukana ollut rumpali Mark Pickerel tipautetaan Laneganin tekstissä lähinnä täydennysmieheksi, kaiken pyöriessä Connerin veljesten ja etenkin Gary Leen ympärillä.

Heti alusta lähtien yhteistyö iski kipinää kyljistään, kun Gary Leen mielestä vokalistin tarkoitus oli lähinnä laulaa valmiit tekstit ja antaa muiden hoitaa taiteelliset päätökset. Laulajat ovat kuitenkin keulahahmoja, jotka tahtovat tykästyä valokeiloihinsa ja esittää omiaankin sanoja. Säveltävät kitaristit ovat puolestaan helposti ärsyyntyviä neroja, joita nyppii rälläävät valokeilojen varastajat, jotka eivät lainkaan tajua heidän luovuutensa hedelmiä.

Rockin historia on tietysti täynnä jännitteisiä parivaljakoita ja voimapareja, mutta mikäli luettuun on uskominen, oli Screaming Treesin sisäinen kemia hetkittäin todella tulehtunut ja nyrkit heiluivat taajaan tahtiin etenkin veljesten toimesta. Hankala ja haastava tilanne tuotti kuitenkin myös tulosta ja vuosina 1986–1992 yhtye julkaisi peräti kuusi pitkäsoittoa, joilta löytyy muutamia aidosti muistettavia raitoja.

Tiivis työtahti ja haastavat sisäiset suhteet ovat kiistatta luoneet ryhmän biisikynistä jännittyneitä kappaleita, mutta tiukasta yrityksestä huolimatta Screaming Trees ei koskaan löytänyt suurempaa kaupallista suosiota. Laneganin puolesta kaikki ikävät asiat ovat tietysti muiden syytä, eikä kukaan muu orkesterin sisällä ymmärtänyt tietenkään koskaan asioita täysin. Herran narsistiset piirteet pistävätkin ärsyttämään, mutta ne ovat vasta alkua tulevalle.

Laneganin taipumus addiktioihin toi muassaan luonnollisesti kaikenlaiset päihteet, joiden keskiössä kirjan jälkimmäinen puolisko sitten kuluukin. Onkin aivan turha odottaa mitään tarinoita siitä, kuinka mikäkin kappale on vedetty studiossa, sillä artistin muistiin on jäänyt lähinnä kaikki ne aineet mitä on vedetty minkäkin studion vessassa. Toki ymmärrän kemikaalisen helvetin raskauden, mutta onko kaikki mahdollinen kura viskottava seinille? Eikä ryöpytykselle tule loppua, kun narkkarin päivärutiinit esitellään pikkutarkasti ja kärsimysnäytelmän syvyys avautuu hitaasti satunnaiselle lukijalle.

Huumeet ovat narkin elämän napa, niinpä lähipiirissä vaikuttavat ihmisetkin nähdään aina hieman samasta vinkkelistä ja tämän takia kirjan jälkimmäisen puoliskon lukeminen otti minulta todella pitkään. Eikä kyse ole niinkään aiheesta, vaan siitä kuinka yksipuolisena Laneganin tarina pysyy yhä ja edelleen. Kaikki on muiden vikaa, kukaan ei tajua mistään mitään, ja jopa tunnustaessaan omia vikojaan, ovat nekin tietysti jonkun toisen ’syytä’. Onko kirjan tarkoitus osoittaa kertojansa täydellinen mulkkumaisuus? Jos asialaita on näin, niin työ on tehty tarpeettoman tunnollisesti.



Lanegan teki paljon musiikkia mm. Queens of the Stone Agen kanssa, hän oli Kurt Cobainin sydänystävä ja näki paljon hyvääkin. Harmi että juuri mitään noista asioista ei tässä opuksessa muisteta tuoda riittävästi esiin.

Mika Roth