Mudhoney: Every Good Boy Deserves Fudge Deluxe Version, 1991/2021

Mudhoney on yksi harvoista Seattlen ’alkuperäisistä’ grunge yhtyeistä, joka on edelleen toiminnassa. Yhdellä miehistönvaihdoksella tähän asti selvinnyt yhtye saavutti kaupallisen lakipisteensä 90-luvun hulluina grunge-vuosina, mutta bändin niputtaminen samaan looshiin miljonääritähtien kanssa ei ole koskaan ollut kenenkään etu. Mudhoney on aina ollut oma itsensä, minkä myös 30-vuotisjuhliaan viettävä Every Good Boy Deserves Fudge -pitkäsoitto osoittaa. Tietysti uudelleenjulkaisun kylkeen on ladattu bonus-raitoja, mutta lisukkeet eivät yllä klassisen ytimen tasolle.

Sub Pop

Mudhoneyn historia on niin rikas ja mielenkiintoinen jo yksistään grungen historian kannalta, että sille kannattaa omistaa oma lyhyt kappaleensa. Grunge yhdistetään 80- ja 90-lukujen taitteeseen, mutta vokalisti/kitaristi Mark Arm ja kitaristi Steve Turner kuuluivat itse asiassa jo 70-luvun lopulla alkunsa saaneeseen Mr. Epp and the Calculations -yhtyeeseen. Tuosta osin huumorilla perustetusta rockbändistä kehittyi vuonna 1984 huomattavasti enemmän aikaiseksi saanut Green River, joka olikin jo ns. oikea grunge ryhmä ja monen tulevan tekijän oppikoulu.

On tietysti kuulijan aisteista kiinni, että mikä on lopulta grungea ja mikä rockia, mutta etenkin Mudhoneyn kohdalla aika on paljastanut materiaalin kantavuuden ja jopa iättömyyden. Every Good Boy Deserves Fudge ilmestyi kesällä 1991, jolloin koko maailma oli jo heräilemässä Seattlen järjestämään vallankumoukseen. Tietysti Smells Like Teen Spirit julkaistiin vasta saman vuoden syyskuussa, mutta pohjatyö oli jo käynnissä, eikä tätä levyä kannata ohittaa menneitä tulkittaessa.

Alkuperäinen Every Good Boy Deserves Fudge on neljäntoista raidan ja hieman alle kolmen vartin mittainen annos rockin pörinää, säröisiä kitaroita ja mudhoneymaisen hajanaisia lauluosuuksia. Arm osaa tietysti tarvittaessa laulaa komeastikin, mutta ajan henkeen kuului asioiden vetäminen rosoisesti, likaisesti ja hiukan sinne päin. Näissä kohdin kannattaa myös muistaa, että maailma oli vasta toipumassa 80-luvun lopun huippuunsa hinkatuista soundeista, joissa orgaanisuus oli kuristettu miltei hengiltä, joten kyse oli samalla vastareaktiosta.

Minulle Every Good Boy Deserves Fudgen monet raidat edustavat eräänlaista paluuta 60-luvun garagesoundiin ja kenties jopa punkin vapauteen. Esimerkiksi kiekon päätösraita Check Out Time on rupisine kitaroineen ja surumielisine urkuineen kuin suoraan kuusaribileistä, joissa rummut saavat paukkua ja depressio on alati aivan kulman takana. Samoilla linjoilla rymyää loistava Something So Clear sekä reiluun kahteen minuuttiin puristettu Into the Drink. Kummallisena sattumana on pidettä sitä, että näistä siivuista ei tullut oikeita sinkkuja

Jälkimmäiselle suotiin sentään tuohon maailmanaikaan elintärkeä musiikkivideo, kuten myös hieman keskeneräiseltä yhä tuntuvalle Fuzzgun ’91 -vetäisylle. Varsinaiseksi sinkkuraidaksi valittu Let It Slide soundaa tätä nykyä kenties pahimmin/parhaimmin 90-luvun alulle, kun taas monet muut numerot voisivat olla vaikka eilen tehtyjä. Mudhoneyn voima on kuitenkin energia, sen elinehto on nopeus ja rosoisuus antaa kaikelle iskunkestävän pinnan, minkä ansiosta moottori ärjyy vielä 30 vuotta myöhemmin.

Bonusraitoja on juhlapainokselle päätynyt peräti 15 kappaletta, mikä käytännössä tuplaa musiikin annoksen. Vuoden 1991 Let It Slide EP-levyltä mukaan ovat mahtuneet Paperback Life ja Once Of Deception, fiksuja valintoja. Saman voi todeta levyjen ulkopuolelta julkaistusta You’re Gone -sinkusta, joka olisi vahvistanut mitä tahansa pitkäsoittoa.



Ristiriitaisempaa on sen sijaan kuunnella demoversioita biiseistä, jotka myöhemmin löysivät paremmin muotonsa. Samoin ne biisit jotka eivät aikoinaan mahtuneet albumille eivät kuulosta vieläkään sen paremmille. Tämän sanottuani en voikaan kuin todeta, että alkuperäiseen levyyn kannattaa tutustua ajatuksella, sillä se on mielestäni klassisen iätön rock-albumi.

Mika Roth