Kirjat

Matti Pajuniemi: Unisatama – Progressiivinen rock 1980–2020

03.08.2021



Nimirummutus on armotonta, joten netin hakupalvelut on syytä pitää lähellä, eikä suoratoistopalveluiden tarjoamasta avustakaan haittaa ole. Lähdin lukemaan kirjaa siten, että yritin löytää edes osasta tuntemattomammista yhtyeistä jotain kuunneltavaa ja näissä kohdin Unisataman kautta löytyikin suoranainen aarreaitta. Etenkin erään nimeltä mainitsemattoman videopalvelun kautta, kun voi löytää vaikka mitä menneiden vuosien herkkuja. Tietysti osassa tapauksia tallenteiden taso ei ole kummoinen, mutta yhtä kaikki olennainen välittyy ja näin kirjan sisältö ja Pajuniemen näkemykset avautuvat entistäkin moninaisemmin.

Metallille Pajuniemi on vähintäänkin lievästi allerginen, joten genren raskaampi reuna ohitetaan suhteellisen vähäisin huomioin. Näin mm. Queensrÿchen saavutukset summataan vajaassa kappaleessa ja ISIS taidettiin sivuuttaa kokonaan. Näinhän se menee: toisille metallivyörytys saattaa olla aivan liian progea ’oikeaksi metalliksi’, toisille se ei kelpaa progena ensinnäkään. Samaa väliinputoamista on tietysti jokaisen genren taitekohdissa, mikä progen tapauksessa tarkoittaa myös rajavyöhykkeitä AOR:n ja ihan perinteisenkin listapopin kanssa.



Makuasioista voi tunnetusti vääntää loputtomasti peistä, mutta kirjan rikkain anti löytyy nimenomaan vähemmän tunnettujen nimien esiinmarssista. Samoin progelle hivenen vieraammat maat mm. Etelä-Amerikan ja Euroopankin puolelta tuodaan ansiokkaasti esiin. En tiennyt tätä ennen paljoakaan japanilaisesta tai italialaisesta progesta, mutta angloamerikkalaisen maailman reunojen tuolta puolen löytyy rikkaita viidakoita. Näissä kohdin kielimuurit nousevat helposti esiin, mutta musiikin kielen osaa jokainen ja etenkin näiden kahden maan progeherkut maistuivat allekirjoittaneelle poikkeuksellisen hyvin.

Unisatama on huikean massiivinen kirja, jonka edessä voi kokea lievää rimakauhua. Pajuniemi osaa kuitenkin väistellä progeen kenties turhaankin liitetyn kuivuuden ja tarpeettoman koukeroisuuden. Kieli on sujuvaa, jopa tuttavallista, eikä mihinkään albumiin tai biisiin juututa loputtomiin. Kirja onkin syntynyt rakkaudesta progea kohtaan ja sellaisena se on mielestäni ihailtavan ainutlaatuinen.

Mika Roth




Lukukertoja: 735
Facebook
Artistihaku
Kirja-arvioissa mys