Matti Pajuniemi: Unisatama – Progressiivinen rock 1980–2020

Matti Pajuniemi on saanut valmiiksi progekirjatrilogiansa, jonka myötä progerockin maailmanlaajuinen historiankirjoitus ulottuu nyt vuoteen 2020 asti. Yleensä progen kultaiseksi vuosikymmeneksi lasketaan 1970-luku, jonka loppupuolella punk tuli ja listi vanhat dinosaurukset. Toki uusi aika esitti vahvoja vaatimuksia vanhoille konkareille, mutta ei proge mihinkään kuollut – kuten mikään ei lopulta todella kuole. Ei edes musiikin saralla.

Omakustanne

Pajuniemen aiemmissa teoksissa käsiteltiin jo ulkomaisen progen vuodet 1967–1979, sekä kotimaisen progen historia, joten trilogian sulkevassa osassa voitiin keskittyä muuhun maailmaan ja menneisiin 40 vuoteen. Vuosikymmenet käsitellään yksi kerrallaan ja siten, että eri maanosat käydään läpi vielä omissa osissaan, mikä tekee kirjasta helpommin käsiteltävän ja sulateltavan.

Koska Unisatamalla on jo historiallisia kumppaneita, viitataan etenkin vuoden 2013 Aamunkoiton portit -opukseen alussa tiheään tahtiin. Vuosien 1979 ja 1980 taitos toi muassaan entistä kirkkaampiin parrasvaloihin uudeksi aalloksi nimetyn ilmiön, johon Pajuniemi oitis löytää mielenkiintoisia kiinnekohtia.

On tietysti itse kustakin kiinni, kuinka progressiivisuus musiikin saralla ensinnäkin ymmärretään ja mitkä osat tuosta valtaisasta kentästä edes haluaa ottaa mukaan yhteen kirjaan. Tavoite on hurja: kiteyttää oleellinen progressiivisen rockin viimeisestä 40 vuodesta 464 sivuun. Tietysti merkittävän osan sivuista itselleen nappaavat genren suuret ja mahtavat, sekä näitä menestyksekkäästi tai edes jotenkin seuranneet kopioijat/seuraajat, mutta tilaa on myös runsaalle joukolle muita soittajia.

Musiikin lokeroiminen on painajaismaista hommaa. Ensinnäkin osa artisteista ja yhtyeistä kammoaa genreloosheja, kun taas toiset nimenomaan pitävät niistä kynsin ja hampain kiinni. Toisekseen näinä päivinä jo pelkkä rockin määrittely on haastavaa, puhumattakaan siitä, että mukaan otetaan sana ’progressiivinen’. Pajuniemen rakkaus perinteistä progea ja etenkin progerockia kohtaan on selviö, mutta myös neoprogen suuret ja mahtavat saavat tilaa mittavasta opuksesta.

Ennen tähän kirjaan tutustumista en ollut tietoinen siitä, kuinka suunnattoman seuraajien joukon itselleen on kerännyt neoprogen kirkkaimmaksi tähdeksikin kutsuttu Marillion. Tuo nimi, kuten tietysti myös Genesis, Yes sekä monet muut, toistuvat loputtomasti, kun pohditaan eri artistien ja yhtyeiden mahdollisia vaikutteita. Näistä vanhoista mestareista monet eivät kuitenkaan yltäneet 80-luvulla kovinkaan kummoisiin saavutuksiin, mikä myös tuodaan rehdisti esiin.

Nimirummutus on armotonta, joten netin hakupalvelut on syytä pitää lähellä, eikä suoratoistopalveluiden tarjoamasta avustakaan haittaa ole. Lähdin lukemaan kirjaa siten, että yritin löytää edes osasta tuntemattomammista yhtyeistä jotain kuunneltavaa ja näissä kohdin Unisataman kautta löytyikin suoranainen aarreaitta. Etenkin erään nimeltä mainitsemattoman videopalvelun kautta, kun voi löytää vaikka mitä menneiden vuosien herkkuja. Tietysti osassa tapauksia tallenteiden taso ei ole kummoinen, mutta yhtä kaikki olennainen välittyy ja näin kirjan sisältö ja Pajuniemen näkemykset avautuvat entistäkin moninaisemmin.

Metallille Pajuniemi on vähintäänkin lievästi allerginen, joten genren raskaampi reuna ohitetaan suhteellisen vähäisin huomioin. Näin mm. Queensrÿchen saavutukset summataan vajaassa kappaleessa ja ISIS taidettiin sivuuttaa kokonaan. Näinhän se menee: toisille metallivyörytys saattaa olla aivan liian progea ’oikeaksi metalliksi’, toisille se ei kelpaa progena ensinnäkään. Samaa väliinputoamista on tietysti jokaisen genren taitekohdissa, mikä progen tapauksessa tarkoittaa myös rajavyöhykkeitä AOR:n ja ihan perinteisenkin listapopin kanssa.



Makuasioista voi tunnetusti vääntää loputtomasti peistä, mutta kirjan rikkain anti löytyy nimenomaan vähemmän tunnettujen nimien esiinmarssista. Samoin progelle hivenen vieraammat maat mm. Etelä-Amerikan ja Euroopankin puolelta tuodaan ansiokkaasti esiin. En tiennyt tätä ennen paljoakaan japanilaisesta tai italialaisesta progesta, mutta angloamerikkalaisen maailman reunojen tuolta puolen löytyy rikkaita viidakoita. Näissä kohdin kielimuurit nousevat helposti esiin, mutta musiikin kielen osaa jokainen ja etenkin näiden kahden maan progeherkut maistuivat allekirjoittaneelle poikkeuksellisen hyvin.

Unisatama on huikean massiivinen kirja, jonka edessä voi kokea lievää rimakauhua. Pajuniemi osaa kuitenkin väistellä progeen kenties turhaankin liitetyn kuivuuden ja tarpeettoman koukeroisuuden. Kieli on sujuvaa, jopa tuttavallista, eikä mihinkään albumiin tai biisiin juututa loputtomiin. Kirja onkin syntynyt rakkaudesta progea kohtaan ja sellaisena se on mielestäni ihailtavan ainutlaatuinen.

Mika Roth