Pienet - Heinäkuu 2021
Audio Incognito: Tuuttaus
Audio Incognito on perustettu vuonna 2008 Uudenmaan rajojen ulkopuolella, mutta Helsinkiin on tämäkin joukkio sittemmin päätynyt. Ryhmän musiikkia on hankala puskea yhteen tiettyyn genrerakoon, sillä alternative, metalli, rock ja punk ovat kaikki tärkeimpien ainesosien joukossa, eikä paletti edes rajoitu tuohon.
Rujosta muodosta ja toisinaan hyvinkin raaoista soundeista on myös hankala suorittaa tarkkaa aikalaskentaa, sillä osittain mäiske kuulostaa ysärille, toisinaan taas hyvinkin modernille murjonnalle. Lisää vesiä hämmentää se, että vokalisti/basisti Mikko Kymäläinen saa laulutukea kaikilta muilta kvartetin jäseniltä. Oletan Kymäläisen olevan eniten äänessä, mutta onhan tämä kummallisen moniääninen kokemus.
APUA! on melkoinen avausraita torvineen (?) kaikkineen, mutta vikkeläjalkainen kohkaus ei polje ideoita jalkoihinsa, vaikka omaksuttavaa kiistatta piisaakin. Hydrauliikkatunti jurnuttaa punkin piikkilangoilla rusetoitua metallista grungea kurkusta alas ja joukon lyhin viisu, Viirus ja Pesonen, takoo entistäkin korkeammilla taajuuksilla. Eihän tässä oikein tiedä mitä ajatella, mikä on aina hyvä merkki.
Mika Roth
Iris Kukka: Sodassa ja rakkaudessa
Muumaa musiikki
Iris Kukka on julkaissut korona-aikana ahkerasti sinkkuja ja tämä uusi EP niputtaa niitä ansiokkaasti. Viidestä kipaleesta neljä on ehditty siis kuulemaan jo aiemmin, ja näistä
Oikea silmä kerittiinkin arvioida Desibeli.netissä kevään korvalla.
Elektronisen popin seiniä pusketaan jälleen kauemmas normaaliksi mielletyn popin keskustasta, mutta sehän nyt on Iris Kukkaa puhtaimmillaan.
Prinsessa voisi vääriin käsiin päätyneenä olla imelä balladi, onneksi mystinen siivu on voinut syntyä kummaan muotoonsa. Samat sanat voi sanoa myös joukon uudesta raidasta
Kuunkierto, jolla näkyvä ja näkymätön peilaavat toisistaan. Yllättäen popin vauhti kiihtyy, puhutaanpa jopa rockista, kunnes eeppinen munkkikuoro nostaa jälleen veden pinnan ylemmäs.
Iris Kukka on se tanssilattian outo tyyppi, jonka askelia muut eivät osaa, mutta jota samaan aikaan ihaillaan -salaa nyt ainakin. Nämä kappaleet repivät sääntökirjat ja tekevät joukon ns. vääriä liikkeitä, eikä lopputulos olekaan mitään tavallista, vaan jotain paljon upeampaa. Elektroninen pop on Sodassa ja rakkaudessa -EP:n lähtöpiste, josta käsin mikä tahansa on mahdollista, niin kuin kaikessa taiteessa kuuluukin olla.
Mika Roth
Jesse Hasty & the Haywires: III
Suomi on suuri maa, ja jostain sen kolkista esiin ratsastaa
Jesse Hasty & the Haywires. Tuo neljän herran road movie country -yhtye ei edelleenkään paljasta tarkempia juuriaan, mutta mitä haittaa pienestä mystisyydestä toisaalta voisi olla? Mainio
II-EP tuli arvioitua alkuvuodesta ja nyt on tietysti vuorossa
III-niminen EP, jolla combon länkkärimusa on jatkanut jalostumistaan.
Countryn ja americanan juuret ovat moninaiset, mutta Jesse Hasty & the Haywires osaa edelleen lantrata virtoja keskenään. Mikä on eurooppalaista, mikä taas amerikkalaista ja kuinka härmäläiset perintötekijät saavatkaan lopputuleman melankolian porisemaan juuri oikeanlaisesti? Kaava on salaperäinen, mutta
Second Guessin sormenheristely ei ole saarnausta, eikä
Halcyon Days muserru lähtökohtaisesti klisheisen soundimassansa alle. Sähköiset ja akustiset kitarat siis soikoon, eikä suljeta ovea rautalangan suuntaankaan, puhumattakaan iskelmän kaihosta ja dream popin hattarataivaista.
Jesse Hasty & the Haywires tasapainoilee vaarallisilla nuorilla, mutta niin vain lehmipojat selviävät koitoksesta ja voin nähdä heidän ratsastavan kohti auringonlaskua miltei täydellisten nuottien leijuessa ilmassa. Parhainta western/rautalanka/poprockia taas vähään aikaan.
Mika Roth
Kaskas: Komeita ämmiä
Loppuvuodesta saatiin kunnon annos energistä naispunkrockia suoraan Suomen Viialasta, kun
Kaskas julisti näkemyksiään
Tapetaan Viiala!!! -sinkulla. Ironia ja suorat sanat toimivat myös nyt, kun ’ämmä’ sanalle suodaan sen ansaitsema positiivinen merkitys jo alussa kuultavalla nimikkobiisillä.
Punkahtavaa rockia vai ennemminkin rockia punkin kosketuksella? Tulkinta vaihtelee biisin mukaan, mutta vaikka
Toisen naisen taakka on iisimpää suomirockia, niin terät eivät tältä triolta pääse loppumaan kesken. Samoin
Suljen silmäni sinulta on oikeastaan hyvinkin melodista ja taiten rakennettua rockia, josta puuttuu kuitenkin kaikenlainen tarpeettoman mukava helppous. Biisi rullaakin päälle kuin noiduttuna ja tasapaino rosoisuuden ja melodisuuden välillä tuntuu saavuttaneen optimipisteen.
Kiekon kaikki viisi siivua osuvat kahden ja kolmen minuutin väliin, eikä joukossa ole ainuttakaan totaalista hutia, joten esikois-EP:tä voi pitää kaikin puolin onnistuneena. Jäin silti kaipaamaan pientä rohkeutta soundimaailman ja sovitusten suhteen, sillä em. sinkkubiisi loikkaa tarpeettoman selvästi edukseen. Toki
Lepakkomies liitää jo toisenlaisen Gothamin yllä komeasti, mutta vielä tässä on sellaista hakemisen tuntua. Lähellä kuitenkin ollaan jo, joten nyt vain lisää komeita siivuja maailmalle.
Mika Roth
Knife Girl: Metro EP
Soliti
Knife Girl on kotimainen pop-artisti, joka luo elektronista musiikkia uniikeilla kulmilla. Uuden EP:n biisit liikkuvat monissa eri aikakausissa ja tyyleissä, jäämättä silti kiinni sen enempää kasarin karikoihin kuin millennium-bileisiinkään.
Metro EP on Knife Girlin esikois-EP, mutta nimen takaa löytyvä
Lili Aslo on jo aiemmin julkaissut musiikkia toisen nimikkeen alla. Debyytin juuristo on lavea ja tätä nykyä parikymppinen artisti sai aikaiseksi verkon puolella aaltoja jo viisi pitkää vuotta sitten. Metro EP:n terävin kärki on mielestäni
How U Really Feel, jonka puoliprincemaisessa bailauksessa kaikki asettuu kohdilleen. On rytmiä, on villisti soivia synia ja soundeja, jotka vetävät aikapoimut kauniisti rusetille. Rohkea siirto on myös kolkoissa kasarisynapilvissä leijuva
If You Leave Me Now -balladi, joka ainoana raitana ulottuu viiden minuutin tuolle puolen.
Metro EP on yhdellä sanalla kuvattuna raikas. Sen äänimaisemat ovat tuoreen ja ilmavan tuntuisia, eivätkä historian varjot pysty koskettamaan sitä. Se jos mikä on melkoinen saavutus vuonna 2021, popin maailman etsiessä uusia tuulia ja kaiken ollessa ties kuinka monetta kertaa kierrossa.
Mika Roth
Kovaa Rasvaa: Tasaluvulla tulevaisuuteen
Svart Records
Tässä sitä on
Kovaa Rasvaa totta tosiaan. Seitsemän biisiä ja kokonaismittaa kertyy vain rahdun alle yhdeksän ja puoli minuuttia. Siinä kun tekee matemaattisia laskelmia, niin voi todeta hc-punkkia veivaavan combon pitäneen tallat laudassa ja iskuherkkyytensä timminä.
Vajaa kuukausi sitten löysin itseni köysistä, kun
Säännöt-sinkku pisti myllyn käyntiin, eikä antanut aikaa hengähtää. Nyt kyseinen turpasauna on saanut tuekseen viisi muuta raitaa, sekä kummalliseksi laskettavan
Rasva Militia -intron. Sinkkuveto iskee edelleen hampaat kurkkuun ja
Jää peittää kaiken uskaltaa pelata melodisuuden kera, ilman pienintäkään pliisuuntumista.
Ankeampia aikoja hilaa mäiskettä jo lähemmäs metallipajoja, kun taas
Hapan marja nostaa hetkeksi lapikasta kaasulta – mutta vain hetkeksi.
Kun muoto on näin raastavan ehdotonta, maalaa bändi itsensä tavallaan nurkkaan, mutta Kovaa Rasvaa myös hyötyy tietysti ehdottomuudestaan, viihtyen nurkassaan. Ja kun kepeistä tipahtelee sellaisia riffi-iskuja kuten
Herkänherkkä, niin genren fanit taatusti saavat rasvat naamoilleen.
Mika Roth
MirkaKaarina: Yhden hengen huone
MirkaKaarina on tamperelainen laulaja/lauluntekijä, joka julkaisi vuonna 2018 esikoispitkäsoittonsa. Albumi saa nyt jatkoa viiden biisin EP-levystä, jota kutsutaan myös minialbumiksi. Kansikuvassa on kaksi henkeä pienessä tilassa, otsikkoa korostaen kaiketi, ja rauhallisten siivujen virta saa ojentautumaan kuin huomaamatta taaksepäin.
Jotain kappalemateriaalin korkeasta laadusta kertonee jo yksistään se, että kaikki viisi raitaa on ehditty julkaista sinkkuinakin kevään aikana. Saatekirjeessä mainitaan erikseen termit pop ja rock, mutta tarkentavina viittoina toimivat myös folk ja ehkä hiukan kantrikin. MirkaKaarinan musiikissa on rento ja lämmin ote, vaikka lyriikat tahtovatkin taittua varjoisammalle puolelle huonetta.
Kukkuluuruu kärvistelee mustasukkaisuudessa ja
Yhden hengen huone löytää myös kertojansa hieman sivuun työnnettynä, mutta ei anneta elon kuitenkaan painaa leukaa rintaan.
Kepeä ote ja vakavia asioita käsittelevät lyriikat muodostavat mielenkiintoisen kontrastin, joka kuitenkin mielestäni toimii. MirkaKaarina osaa sijoittaa juuri oikeat sanat juuri oikeisiin kohtiin, enkä voi kyllin ylistää sovituksien pienen pieniä yksityiskohtia, jotka taustoittavat maailmaansa. Muuten sirosta kaavasta erottuva
Aavikkobiisi ei sellaisenaan juuri vakuuta, mutta keskelle EP:tä sijoitettuna tuo kohtalokas numero nousee aivan uudenlaiseen loistoon. Kyllä tätä ihan pitkäsoiton mitassakin kelpaisi kuunnella.
Mika Roth
Napalm Ted: Cesspool of Human Mind
Mögähead
Jaahas, se on taas tuoreen napalmiannoksen vuoro. Ja nyt puhun tietysti oululaisen
Napalm Tedin runttaamasta grindcoresta. Oululaisten tuima musiikki on käynyt vuosien saatossa tutuksi Desibeli.netin soiville korville, mutta minkäänlaisesta väsymisestä on turha puhua – kaikkea muuta.
Tuore tuliannos julkaistaan komeassa C-kasettimuodossa, sekä tietysti verkon puolella. Kitaristi/vokalisti
Gravy Ted, rumpali/vokalisti
Han Ted ja bassotaiteilija
Ted Nugget rykäisevät kasaan neljä biisiä, joista etenkin
Meat Master löysi tiensä sisuksiini. Ehkäpä se on tuon loppupuolen jyrnytysvaiheen ansiota, jossa kurveja on taas hankala ennakoida. Joukon ainoa alle puolentoista minuutin mittainen isku, eli
Deep Sea Torment, pelaa myös pienestä sekavuudestaan huolimatta – vai oliko se juuri sen takia?
Grindin lihalaatikkoa ei ole lähdetty keksimään uudestaan, mutta Ted-trio osaa aina tempaista jostain pari tarttuvaa riffinpätkää ja jänniä rytmipienoishelvettejä, joiden ansiosta Napalm Ted pysyttelee sitkeästi genrensä kärkipaikoilla kotoisissa koitoksissa. Ja olen sitkeästi sitä mieltä, että muunkin maailman olisi hyvä herätä hiljalleen napalmistien hurmeisiin viesteihin.
Mika Roth
Nolla Nolla Nolla: Finhits EP
Stupido Records
Nolla Nolla Nolla osasi säikäyttää uusimman EP-levynsä otsikolla, mutta ei tässä sentään mitään iskelmiä ryhdytä kaulitsemaan uusiksi. EP:n kaikki siivut ovat ryhmän omaa tuotantoa, ja vaikka 70-luvun mahtavuutta kumarretaankin, on punk rockin veteraaniryhmä tiiviisti kiinni tässä päivässä.
Okei,
Poolopaita flirttailee kiistatta melko härskisti 70-luvun glamin soundien kanssa ja lyriikoissa muistellaan vanhoja aikoja, mutta nostalgia ei nouse pääaiheeksi. Mennyt aika oli, sen arvo ymmärretään, eikä asiasta sitten sen enempää.
Hinta viskaa tiskiin uuden aallon kipakan soundipakin, jolla aikalinjat menevät mukavasti solmuun ja sinkkubiisi
Punainen lippu nousee on selvästi soittolistapotentiaalisin numero, jolla hametta nostetaan sopivasti näin pitkän kuuman kesän paistaessa kaikkia tasaveroisesti.
Punk rock, suomirock, uusi aalto – näitä kaikkia ja muutakin on Nolla Nolla Nolla, joka tuntuu osuvan jokaisella tikallaan ainakin sinne mökkitikkataulun ulkoreunalle. Jälleen kerran osoitetaan myös se, että täyttä vauhtia ei tarvitse paahtaa, vaan todellinen voima löytyy ryhmätyöstä ja napakoista sovituksista.
Mika Roth
NOOA: Summary
Suomalais-italialainen synapop-yhtye
NOOA julkaisi
Did You Notice -debyyttisinkkunsa juuri kun pandemia pääsi täälläpäin täyteen vauhtiin. Sittemmin NOOA on julkaissut sinkkuja tasaisesti ja Summary on bändin ensimmäinen EP-levy, mutta yllättäen sillä ei kuulla ainuttakaan aiemmista sinkuista.
Kolme raitaa esittelevätkin hieman uusia ja erilaisia puolia orkesterista, vaikka synainen pop edelleen pääasiallinen juonne onkin. NOOA on aina suosinut pidempiä kaaria, ja ainoastaan nopeatempoisempi
Friend onnistuu alittamaan neljän minuutin rajan. Biisi on selvimmin potentiaalinen hitti, jonka napsakasta melodiasta on helppo ottaa kiinni.
Lonely World on puolestaan katkeransuloinen balladi, jossa rakkaus on koetuksella tahtojen törmätessä kivuliaasti ja toistuvasti toisiinsa. Tässä seurassa avausbiisi
I Believed in You Too Much jää väistämättä matalimmalle palkintopallille, eikä kappale pääse muutenkaan oikein koskaan kunnolla vauhtiin.
Heikoimmillaankin NOOA on kuitenkin sellaisessa vireessä, että tämän välitilinpäätöksen jälkeen ryhmän luvatulta debyyttialbumilta voi jo odottaa paljonkin.
Mika Roth
Onni Rajaniemi & Antikyyniset: Solmu
Kolmesta kotimaisesta kaupungista kotoisin oleva
Onni Rajaniemi & Antikyyniset esitteli itsensä sangen onnistuneesti alkuvuodesta, kun
Negatiivi-sinkku ilmestyi. Nyt tuo valiokipaleen kylkeen on ilmestynyt kolme muuta raitaa, joten avainkysymys kuuluu: kuinka tiukka Solmu lopulta onkaan?
Häpeä on rockimpi avausraita, kuin mitä olisin odottanut, sillä em. sinkun luomat
Crosby, Stills & Nash -vibat ovat edelleen vahvoina mielessä. Onni Rajaniemi & Antikyyniset osaa kuitenkin myös rokata, minkä ilahduttavan rushmainen
Puhu puille viimeistään osoittaa. Iskut tippuvat korkealta ja ryhmän progerock möyrii kuten pitääkin, mutta syvistä aalloista nousee niin majesteettinen melodia, että itsenä
Geddy Leekin olisi taatusti vaikuttunut.
Solmu EP osasi yllättää iloisesti, sillä kiekon neljästä raidasta jokainen luistelee hieman omilla kuvioillaan ja säännöillään. Bändin soundi on jo ilahduttavan kehittynyt ja vokalisti/kitaristi
Onni Rajaniemi osaa revitellä kummallakin tontilla, kun moiselle vain ilmenee tarvetta. Nyt on helppoa olla antikyyninen.
Mika Roth
RULES: Say It Ain’t So / Florence
Soliti
RULES pisti allekirjoittaneen hankalaan pinteeseen uusimmalla sinkullaan. En juuri lähtökohtaisesti covereista piittaa, ja bändin kuin bändin pitäisi pärjätä mielestäni omillaan. Lait ovat kuitenkin kovilla, kun itsensä
Weezer päätyy lainatuksi. Tässä näet ollaan siinä hilkulla, että oma sääntökirja pitää vain viskata jorpakkoon.
Weezerin debyyttialbumilla Say It Ain’t So on yli puoli minuuttia pidempi, mutta rulesoitu näkemys onkin jotain ihan muuta, eikä alkuperäisen päälle lennä mielestäni pienintäkään kuramöykkyä. Synapopin kasarit ja kattilat vain kumisevat, kun viiltävän diskanttinen keitos kiehuu liedelle ja yli, mutta silti jotenkin pidin tästä kaikesta.
Florence onkin sitten tuttua kamaa ja
Iiti Yli-Harja &
Sarra Keppola vievät kuulijaa kuin pässiä narusta, vaikka tämänkään raidan vauhti ei varsinaisesti päätä huimaa. Yllätyin myös sitä, kuinka paljon RULESia on tässä välissä ehtinyt kaipaamaan.
Tarina ei kerro, josko uusi avaus on ensimmäinen osa tulevaa seuraavaa pitkäsoittoa, mutta ainahan sitä voi toivoa.
Mika Roth
Swamptrip: Human Condition
On olemassa monenlaisia trippejä, kuten helsinkiläinen
Swamptrip esimerkillään mainiosti osoittaa. Korona-aikana alkunsa saaneen ryhmän eksistentialistisessa avaruusmatkassa yhdistyvät 70-luvun proge, kokeellinen improvisoitu musiikki, free-jazz ja jopa irakilainen perinnemusiikki, tai näin ainakin luvataan saatesanoissa.
Neljän raidan EP kestää lähes puoli tuntia, joten usvaiselle progelle on todella tilaa kasvaa ja kehittyä. Painopiste on leijailussa vaikka
Mushroom is Human antaakin mopon keulia asteen rockimmin. Avauksen rankkuus on kuitenkin perusteltua, ja samoin myös kiekon sulkeva
Human Condition on piristävä lisä, jonka kautta väliin jäävä reilu varttikin näyttäytyy järkevämpänä osana isompaa kokonaisuutta.
Ancient Wisdomin kohdilla kulttuurit ovat sulautuneet jo täysin yhteen, ja kun
Terence McKennan juhlat vain jatkuvat ja jatkuvat jossain vapaan jazzin loungessa, on väreille tilausta.
Ei tämä ehyin tai järkevin palanen ole, mutta ehdottomasti koosteen persoonallisin ja haastavin. Lähdetään siis joukolla soille trippailemaan ja ihmisyyden tilaa pohtimaan.
Mika Roth
Tender Lakes: The Golden Boy / Night Vision
Tender Lakes on turkulainen melodista ja isoihin soundivalleihin taipuvaista poprockia esittävä yhtye, jonka debyyttisinkku on kahden biisin mittainen. Jäsenistön soittohistoria ulottuu kuitenkin 90-luvulle saakka, joten kyseessä ei ole mikään keltanokkaryhmä.
Englanninkielinen ja melodinen kitararock pyörii oikein mallikkaasti A-puolen siivulla ja yksistään
The Golden Boy oikeuttaa bändin jatkamaan eteenpäin. Biisissä ei yritetä keksiä pyörää uudelleen, mutta rapean indierockin koukut ovat kelpo terässä, mikä tällä erää riittää vallan mainiosti.
Night Vision onkin sitten kimurantimpi tapaus, sillä vaikka palikat ovat pitkälti samat, syntyy niistä vinompi ja kummallisempi pino, joka pitkässä juoksussa yltää jopa kauemmas – omalla radallaan nyt ainakin.
Päähuomio on kuitenkin kultaisessa pojassa ja jos bändiltä löytyy enemmänkin saman kalibeerin paukkuja, niin tulevaksi luvattua seuraavaa sinkkua pitää jo ihan odotella.
Mika Roth
Täyspaska: Rokkikukko EP
Taas on nimeämispolitiikka kohdillaan, vai mitä olette mieltä ’rasvaista kitarointia’ tarjoavasta
Täyspaska-yhtyeestä? Parin viime vuoden sisään roiskeista punk rockia veivaava combo on ehtinyt julkaista jo pari muutakin pikkukiekkoa, joten kyseessä ei ole enää mikään ohimenevä vitsi.
Saatesanoissa korostetaan Ameriikan malliin väännettyjä isoja soundeja, mutta kyllä tässä vielä jäädään kauas pyhän
Turbonegron sfääreistä. Kolmesta biisistä
Musta puffeli flirttailee härskisti nahkaisen metallin kanssa, kun taas
Diagnoosina Rokkenroll taklaa amerikkalaisemmilla rockhartioilla. Rapsakat soundit ja asianmukaisen hölmöt/hauskat lyriikat ovat tietysti itsestäänselvyyksiä, mutta huumorin aste ymmärretään pitää riittävän matalana, jotta rokkikukot eivät kompastu omiin pyrstösulkiinsa. Okei,
668 pamahtaa kyllä osuudellaan metsikön puolelle, mutta yksi ohari sallitaan.
Tässä EP:ssä ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta yksi maali ja toinen tolppalaukaus pitävät rasvat pinnalla. Nimi ei siis ole enne, yhtyeen nimi siis.
Mika Roth
Lukukertoja: 3132
