Kari Harakka: Tuomiopäivän serenadi - Mauri K:n sota soittolistoja vastaan

Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Se sorsii tarpeettoman usein lahjakkaita ja jättää niin kovin, kovin monet taitavammat yksilöt huomiotta. Yksi noista kaltoin kohdelluista taiteilijasieluista on mystisyyden verhoon kietoutuva Mauri K, vai ovatko nuo verhot hulluuden riekaleita? Kari Harakka pistää romaanissaan aivopoimut testiin, kun kaltoin kohdeltu muusikko etsii lunastustaan ja tietään kaikkitietäville soittolistoille.

Planeetta 9 Kustannus

Radioiden soittolistat ovat sielunvihollisen välineitä. Tähän tulokseen tulin itse pari kesää sitten, kun tein koko suven pihanrakennushommia ja kämäsestä CD-kasettiradionrakkineesta ei saanut kuin noin pari siedettävää radioasemaa kuulumaan (CD- ja kasettisoitin oli jo rikki valmiiksi). Ja noiden asemien soittolistat vaikuttivat olevan vain 500 biisin mittaisia. Siinä sitten kuunneltiin niitä yksiä ja samoja apiksia, tehiksiä, ceeämäxxiä sun muita, kunnes sisuskalut olivat valmiit hyökkäämään aivojen kimppuun, Douglas Adamsia puolittain lainatakseni.

Harakka osuu siis kirjansa pääjuonessa herkkään kohtaan, sillä nyt tähtäimessä ovat em. soittolistat ja niiden laatijat. Kun tarinan keskushenkilö, tuo lievästi lipsuvan historian omaava Mauri K, sitten tekee peliliikkeensä, asettuu kuulija kuin huomaamatta herran puolelle. Toki Maurin luonne on moniviallinen ja ongelmanratkaisuna panttivankien ottaminen ja näiden kiduttaminen juuri samaisella soittolistamusiikilla on kyseenalaista, mutta samaan aikaan huomasin hekottelevani opuksen kurvien avautuessa.

Mauri K on koko ikänsä rustannut biisejä, albumikokonaisuuksia – todellisia taideteoksia, mutta omakustannepuolelta ei ole ura lähtenyt urkenemaan. Soittolistat ja näitä kasailevat hahmot, jotka vaikuttavat aina kulisseissa, edustavat kuitenkin suurempaa pahuutta ja Mauri K saa olla oma Don Quijotemme, jonka tappio on alusta saakka selvä. Vai onko?

Kirjan lopussa Harakka sotkee mielenkiintoisesti todellisuuden tasoja, kuin Federico Fellini konsanaan, jolloin lukija huomaa helposti empivänsä ja pohtivansa ties mitä multiversumiselitykisä. Tulevia yllätyksiä pilaamatta voinkin vain kehottaa kirjan loppuun saakka, jolloin kokonaisuudesta kasvaa aivan omanlaisensa kuva, jossa on useampiakin ulottuvuuksia. Eli kuten Maurin niin kovasti rakastamissa progeteoksissa, myös nyt finaali nostaa panoksia, eikä mikään ns. totuus ole hakattu kiveen.

Harakka luottaa pitkälti puhekieleen ja karrikatyyrisiin hahmoihin, mutta uskoisin monen löytävän itsestään palasia Maurista, Timpasta, Saijasta ja ehkäpä Simostakin. Kirja on lyhyemmän puoleinen, mutta turha tätä on pidemmäksi venyttää, etenkin kun lopun kurviryöppy tarvitsee vain tämän verran pohjustusta.

Mika Roth