19.06.2021
Kirjan otsikko kertoo usein sen sisällöstä osuvasti, mutta Jean-Jacques Felsteinin vuosien saatossa palasista kokoama Auschwitzin naisorkesteri kertoo otsikollaan niin kovin paljon enemmän. Auschwitz ja Birkenau eivät ole vain paikkoja kartalla, ne ovat syviä arpia koko ihmisyydessä. Helvetin esikartanoita, joita ei olisi koskaan pitänyt olla, mutta joissa saattoi tapahtua myös ihmeitä. Jean-Jacques Felstein tutkii äitinsä historiaa ja sitä, kuinka Elsa saattoi selviytyä kuolemanleirillä.
Minerva Kustannus
Tämä kirja oli vaikea lukea, ehkäpä vaikein tähän mennessä. Mutta tunsin myös velvollisuudekseni käydä sen tunnollisesti läpi, sillä vaikka kaikissa kulmissa ja käänteissä esiintyvät kuoleman kauhut, on tämän opuksen ydin musiikissa. Toki Felstein samalla tutkii, luotaa ja pohtii vaikeaa suhdettaan äitiinsä, mutta jotta hän ensinnäkin saattaa olla olemassa, piti Elsa-äidin selvitä kuolemanleiriltä hengissä – ja se tapahtui nimenomaan musiikin avulla.
Kirja on jaettu selviin osiin ja sen yksi puoli on siinä, kuinka äidistään jo lapsena etääntynyt poika etsii ensin nuorena vastauksia kysymyksiin ja lähtee tutkimaan kaikkea uudelleen 90-luvun lopulla. Elsa ei koskaan löytänyt paikkaansa sodan jälkeisessä Euroopassa ja hän jätti lopulta vanhan mantereen ja perheensä taakseen, aloittaen uuden elämän Yhdysvalloissa. 90-luvun jälkimmäisinä vuosina Felstein haastatteli yhä elossa olevia naisia, jotka osin hyvinkin vastahakoisesti muistelivat vuosikymmenten takaisia tapauksia. Samalla hän esitti kysymyksiä itselleen ja äidilleen, joka oli menehtynyt jo 60-luvulla syöpään.
Toinen puoli kirjassa keskittyy itse musiikkiin, siihen kuinka natsit halusivat leirilleen orkesterin, jonka musiikin tahdissa vangit marssisivat. Marssivia rivejä kun oli helpompi laskea, kuin avoriveissä laahustavia joukkoja. Tämä makaaberi tahdin anto mahdollisti kuitenkin kunnianhimoisempien musiikillisten hankkeiden syntymisen ja orkesterin johtajaksi ja todelliseksi selkärangaksi kasvanut Alma Rosé, joka oli Gustav Mahlerin veljentytär, pääsi ruoriin.
Felstein tunnustaa avoimesti, että kirjan piti jossain vaiheessa keskittyä nimenomaan Rosén ympärille. Siitä kuinka hän kasvatti keskinkertaisesta orkesterista ammattimaisen kokoonpanon, joka esiintyi ja jolle Rosé jopa suunnitteli jatkoa sodan jälkeen. Tuo visionäärinen nainen pystyi siis näkemään kauhujen tuolle puolen synkimpinäkin hetkinä, ja hän toimi eräänlaisena varmuuden majakkana järjettömyyden keskellä.
Syyllisyys henkiinjäämisestä. Tuo vaivasi, ja vaivaa yhä niitä, jotka selvisivät leiristä. Auschwitzin naisorkesteri selviytyi lähes kokonaan sodasta, vain kourallisen menehtyessä epäinhimillisissä olosuhteissa. He joutuivat kuitenkin soittamaan jukeboksin tavoin kappaleitaan mm. Mengelelle, kun tuo ’tohtori’ halusi rentoutua. Olivatko eriarvoisen aseman saaneet soittajat siis pettureita? Rosé ja häntä edeltänyt puolalainen Zofia Tchaïkowska näkivät tilanteen käytännöllisesti: mitä useamman nuoren naisen he saivat pelastettua, sitä parempi. Sota ei jatkuisi loputtomasti ja nyt piti vain selviytyä. Joten mitä paremmin he soittaisivat, sitä suurempi orkesteri voisi olla, eikä heidän tarvitsisi ’poistua piipun kautta’, kuten leiriläiset hurtisti itse totesivat.
Felstein etsii vastuksia, mutta myös oikeita kysymyksiä. Vuosikymmenten mittainen asioiden väistely, toisinaan jopa kieltäminen, ovat tehneet hänestä epävarman ihmisen. Kuolemanleirin varjo ulottuu myös häneen, eikä Felstein ole koskaan hankkinut lapsia, koska hän edelleen on se pieni poika, joka jäi vaille vastauksia silloin, kun niillä olisi ollut huomattavasti enemmän merkitystä.
Kirjaa on tehty pitkään, sen muoto on kuuleman mukaan muuttunut monesti ja nytkin se on enemmänkin kooste ja kollaasi erilaista henkilöistä, heidän historioistaan – sekä tietysti musiikista.
Mika Roth
