Kimmo Miettinen: Suomipunk 1977 – 1981
26.05.2021
Suomalaisen punkin historia on suomalaisen musiikkikulttuurin murtumisen historiaa. Mutta oliko punk ensinnäkään kulttuuria, oliko se kenties jotain suurempaa ja mitä lopulta oikein tapahtui? Miettinen on grand old man suomalaisen vaihtoehtomusiikin saralla. Hän on julkaissut vuosien saatossa erilaisia musiikkilehtiä, kirjoittanut romaaneja ja osallistunut useammankin levy-yhtiön pyörittämiseen. Uraa löytyy myös radion puolelta, joten Miettinen jos kuka tunteet tonttinsa.
Like
Kun punk rantautui ensi kertaa Suomeen, oli sen vaikutus vavahduttava. Enää ei tarvinnut hinkata loputtomasti studiossa luodakseen hyväksyttävää musiikkia, eikä edes soitinten hallitseminen ollut mikään ehdottomuus. Jokainen sai yrittää, jokainen osasi.
Aluksi monikaan ns. oikeista soittajista ei oikein osannut suhtautua muuttuneeseen tilanteeseen, mutta tuon jälkeen mikään ei ollut ennallaan, sillä ensimmäistä kertaa vastakulttuuri sai murrettua tuohon asti vallinneet valtakehykset. Unohtakaa klassiset opit, unohtakaa sibikset ja muut korkeakulttuuriset muodot, antakaa vain palaa. 70-luvun alku oli silkkaa politiikkaa ja progea, mutta nyt tapahtui jotain totaalisen erilaista. Miettinen oli itse keskellä noita tapahtumia ja kirja onkin todellinen silminnäkijäkertomus muutaman vuoden mittaisesta ajanjaksosta.
Jälkikäteen kaikkea on tietysti helppo ylianalysoida. Esimerkiksi suomalaisen undergroundin vaikutus 60-luvun lopulta on varmasti tehnyt omaan myyräntyötään, mutta Miettisen haastattelemien lukuisten punk-vaikuttajien kesken tuntuu olevan melko selvä näkemys asioiden kulusta. Alussa olivat Ramonesin legendaariset keikat keväällä 1977, jotka toimivat katalyyttina tulevalle.
Eli kaikki kunnia menneille polville, mutta punk iski angloamerikkalaisen kulttuurin oman murroksen kautta. Osa näki Sex Pistolsin telkkarissa, muutamat onnekkaat matkustivat Lontooseen ja imivät sieltä vaikutteita – ja toivat reppukaupalla levyjä ja sinkkuja muassaan. Merkittäviä olivat myös fanzinet, joita lähdettiin tekemään matalalla kynnyksellä ja hurjalla innolla. Osa pienlehdistä eli pidempään kuin toiset, mutta avainsana olikin ruohonjuuritaso, kun kuka tahansa oli kykenevä tekemään mitä tahansa, ja näin punkin perusidea toimi myös printin puolella.
Toinen mitä selvin elementti olivat Atte Blomin ja Epe Heleniuksen toimet, joiden kautta levy-yhtiökenttä meni iloisesti uusiksi ja musiikki sai lisää kanavia. Epen levyfirma toimi kiintopisteenä, joka oli Suomen mittakaavassa jotain aivan uutta. Love ja Poko tekivät levyfirmoina todellista kulttuurityötä, eivätkä harvat omakustanteetkaan jää tässä kirjassa huomiotta, vaikka suurimmat helmet löytyvätkin ’punkin kahden suuren tukijan’, sekä Loven raunioille syntyneen Johannan katalogeista.
Miettinen on haastatellut kymmeniä aikalaisia, eikä kirjassa anneta lukijalle juuri armoa. Nimiä ladotaan ja jos et ole täysin skenen sisällä, niin sitten pitää vain roikkua mukana. Itse päädyin vilkuilemaan kirjan alkuun sijoitettua nimilistaa useasti, jotta olin perillä kun Ratsian, Vandaalien, Eppujen, Vaavin ja lukuisten muiden bändien jäsenet pääsivät vuorotellen ääneen.
Lisäksi ääneen päätyvät tietysti muut punkin äärellä vaikuttaneet ihmiset: fanilehtien pyörittäjät, mediavaikuttajat ja satunnaiset soittajat, joiden kaikkien osat tässä kaikessa eivät täysin auenneet minulle. Mutta eihän se ole tarkoituskaan, sillä kirja on koottu muotoonsa tietysti tarkoituksella. Aivan kuten punk ilmiönä, se on vain otettava vastaan sellaisenaan.
Suuria kysymyksiä ovat tietysti: miksi punk oli niin suuri juttu Suomessa, ja mistä punkissa oli meillä oikein kyse. Kysymyksiin annetaan monia vastauksia, kun vastaajiakin on monia, kirjan toimiessa tavallaan jättimäisen keskustelupaneelin tavoin. Ihmiset esittävät näkemyksiään, perustelujaan ja huomioitaan ja lukija saa itse piirrellä viivat pisteistä toisiin kuten parhaaksi näkee. Ainakin Suomi vuonna 1977 oli valmis muutokseen, ihan minkälaiseen tahansa, koska uusi sukupolvi oli syntynyt aivan uuteen aikakauteen. Tämänkin faktan huomioiminen on helppoa jälkikäteen, mutta 70-luvun lopun Kekkoslovakiassa asiat olivat toisin.
Mielenkiintoisia ovat myös väleihin sijoitetut syventävät osuudet punkin avainhahmoista. Esimerkiksi historian pitkälti unohtamat Johnny Hurskas ja Rubberduck Jones ovat palasia paljon suuremmasta kuvasta, jonka monimuotoisuus yllätti allekirjoittaneen. Pelle Miljoonan, Eppu Normaalin ja Problemsin rinnalla vaikutti niin monia yhtyeitä ja artisteja, joista osa päätyi myöhemmin aivan muualle. Enpä tiennyt edes sitä, että 22-Pistepirkko oli aiemmassa muodossaan rankoista live-esiintymisistään tuttu Matt Mätä & SS.
Suomipunk 1977 – 1981 kiteyttää ansiokkaasti sen, mitä suomipunk alussa oli. Se myös antaa osviittaa siihen, mitä tuon jälkeen tapahtui, sillä 80-luku oli muutakin kuin värikkäitä bleisereitä ja olkatoppauksia. Punk saattoi tipahtaa pois keulalta, mutta siitä kummunneet yhtyeet ja artistit ottivat suomirockin omakseen. Eikä punk sitä paitsi koskaan kuollut, sehän elää vieläkin – ja voi paksusti.
Mika Roth
