Pienet

Sinkut II - Toukokuu 2021

20.05.2021

1Tipe: Tears Don’t Fall Out

1Tipe-nimen takaa löytyy Tiitus Ahokas, joka on aiemmin keskittynyt lähinnä rap/trap-musiikkiin. Englantikin on esiintymiskielenä poikkeuksellinen, joten 1Tipe on monilla tavoin ajanut itsensä ulos tutuista ja turvallisista kuvioista. Seinäjoelta ponnistava artisti luo tällä erää rockin ja popahtavan punkin välimaastoon sijoittuvaa musiikkia, jossa on rankkuutta mutta myös melodisuutta.

Tears Don’t Fall Out avaa siis monella tapaa uusia ovia, melodisen rock-siivun pääkoukun päästessä täysin irti jo ennen minuutin täyttymistä. Kertosäkeeseen ladataankin runsaasti voimaa ja massaa, mutta 1Tipe ei sorru yliampuvaan äänimaisemointiin. Näissä kohdin herran kokemus tuottajan ja äänittäjän rooleissa onkin kullanarvoista, eikä biisin teknisestä puolesta löydy huomauttamista. Sen sijaan kahteen ja puoleen minuuttiin rajattu kesto ei tee mielestäni biisin potentiaalille oikeutta, lopun koittaessa jo niissä kohdin, kun olisi pitänyt viskata seuraavaa vaihdetta silmään.

Mika Roth

Ambulance: Vile

Kouvolalainen rock-yhtye Ambulance sai kuuleman mukaan alkunsa vuonna 2019. Tarina ei kerro, josko tuolloin piti soittaa yksykskakkoseen, mutta yhtyeen jäsenistöltä löytyy jo mukavasti kokemusta aiemmista, osin mukavastikin menestyneistä bändeistä. Vile on ryhmän kolmas hartiapankilla julkaistu sinkku, mutta tulevalle pitkäsoitolle on saatu jo yhteistyökumppani julkaisupuolelle, joten ei hätiä mitiä.

Saatesanoissa mainitaan ensimmäisellä rivillä shoegaze, garage, sekä kraut. Näistä kuvaussanoista ensimmäinen on helppo allekirjoittaa, sillä biisin utuisen melankolinen maailma on siinä määrin sateisen harmaa. Garage lienee enemmänkin asenteellista ja kitarapuolelle kuuluvaa, mutta kraut jäi allekirjoittaneelle kyllä mysteeriksi ainakin tällä siivulla. Ehkäpä saksalaisuus on sitä, että kappale ei varsinaisesti missään vaiheessa revi itseään irti urista, eikä siinä ole kovinkaan selvästi erottuvia osia. Vile kulkeekin alusta loppuun saakka kuin valtaisassa, yhteneväisessä kaaressa. Ei kurveja, ei irtiottoja, eikä toisaalta myöskään tyhjäkäyntiä. Soundit ovat kohdillaan, tyyli samoin, mutta itse biisi jäi ehkä rahdun heppoiseksi.

Mika Roth

H.A.R.A.K.I.R.I: Arktine

H.A.R.A.K.I.R.I edustaa ylpeydellä suomiträpin ja räpin kolkompaa ja kylmempää kylkeä. Vuonna 2018 trio julkaisi ketjun sinkkuja, joille onkin saatu odottaa jatkoa jo jonkin aikaa. Arktine-sinkku katkaisee lopulta peräti kolmen vuoden mittaiseksi venähtäneen julkaisutauon ja ’kotimainen pahuuden akseli’ ei ole ainakaan hukannut hyytävää suuntaansa

H.A.R.A.K.I.R.I ei ole koskaan julkaissut kolmen ja puolen minuutin haamurajaa ylittävää siivua, eikä Arktinenkaan kellota kuin reilu kaksi ja puoli minuuttia, joten rajat jäivät rikkomatta. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään ajan kokonaismäärästä, vaan siitä kuinka tehokkaasti aika osataan käyttää hyödyksi. Arktine puhaltaakin hyytävän jään ytimiin saakka, tylyn soundin puristuessa pieneen, matalaan ja pimeään tilaan. On tietysti makuasia, että meneekö ryhmä jo näissä kohdin liian pitkälle, mutta toisaalta: kun pohdin moista, lienee biisin yksi tarkoitus jo toteutunut. Tämä ei ole iloista musiikkia, eikä se välttämättä anna sinulle etsimääsi, mutta saatat löytää kipaleen kautta jotain aivan muuta. Kokeilkaa siis rohkeasti, mutta varoen.

Mika Roth

Iivari & Jääsalo: Ajattelen siis olen
Love is Punk

Aiemmin jo pari sinkkua ja yhden EP-levynkin julkaissut Iivari & Jääsalo on myyntipuheiden mukaan suomalaisen melodisen pop-rockin perinteitä kunnioittava duo. Tässä tapauksessa perinteet johtavat aina 70-luvulle saakka, eikä Tehosekoitintakaan mainita turhaan. Kultaisten vuosikymmenten polaroidinvärisiä muistoja on siis lähdetty kierrättämään romanttisuutta unohtamatta, mutta paksu äitelyys jätetään onneksi toisille yrittäjille.

Ajattelen siis olen -kappale on puhdas rakkauslaulu, jossa kertoja on aikaa sitten oivaltanut lemmen mahdin ja menneiden asioiden totaalisummat. Mutta eihän se niin merkittävää ole, että mitä on ollut, vaan kuinka silloin oltiin. Kaiho kaivertaa rinnassa ja sopivan keskirosoiset kitarat vievät aatokset Agentsin tuolle puolen. Kitarasoolon kohdilla rankkuuspisteet nousevat hetkellisesti lähemmäs välipohjaa, mutta muutoin laulumelodia saa viedä satunnaista kuulijaa kuin pässiä narusta. Pieni ripaus rautalankaa ja Baddingia, niin tässä olisi seuraava kansansuosikki kasassa.

Mika Roth

J. Liekkisen Iltatähti: Varjo paratiisissa
Rotsi Music

J. Liekkisen Iltatähti on kolmen pitkänlinjan musiikintekijän uusi yhteinen yhtye, jonka juuret johtavat vuosituhannen vaihteen Jyväskylään. Tuolloin toisensa kohdanneet miehet soittavat nyt synkkyyteen taipuvaista outlaw-rockia, ja esikoisbiisin tekstin on kasannut mm. Pate Mustajärvelle ja Yölle sanoituksia kirjoittanut Kimmo Ojala. Tähdet ovat siis lupaavissa asennoissa, mutta mikä on lopputulema?

Outlaw-henkiset kappaleet istuvat tietysti suomalaiseen mielenmaisemaan kuin koivuhalko otsaan, joten J. Liekkisen Iltatähti saa jo mukavan alkuvauhdin. Nickcavemaisen melodian kanssa leikittelevä biisi olisi kohtalokas jo sellaisenaan, mutta tässä kohdin on nostettava hattua kattoon saakka tarkoitukseen täydellisestä sovituksesta. Palaset ovat vaikeita, mutta niitä oikein pyörittämällä lopputulos vain kohoaa ja kohoaa, rojahtamatta missään vaiheessa alas. Kuolemaantuomitun ajatuksia (oletettavasti) ruotiva teksti on täyttä draamaa, mutta jotenkin trio selviää tuostakin testistä naarmuitta. Nyt on synkkää, niin ihanan ja upean synkkää.

Mika Roth

Janne Avara: Kuulen puiden versovan

Helsinkiläinen Janne Avara on niin muusikkona kuin näyttelijänäkin työskentelevä laulaja/lauluntekijä, joka ainakin tällä debyyttisinkullaan luo folkahtavaa ja heleää poprockia. Syksyksi on luvattu EP-levyä, jota tulee pohjustamaan vielä toinenkin single. Musiikkia Avara on luonut jo vuodesta 2015 lähtien ja esikoissinkunkin tarinan alku juontaa muutaman vuoden taakse, erääseen miljoonakaupunkiin ja sen kuhisevaan elämään.

Saatesanoissa musiikillisiksi suuntamerkeiksi tarjotaan J. Karjalaista sekä Pariisin Kevättä, mutta kyse on enemmänkin tyylillisistä yhteneväisyyksistä, sillä Avaran tapa luoda musiikkia on kiistatta omanlaisensa. Sävellys etenee kuin itsekseen, nykivän rytmin ja melodisten kudosten velloessa edestakaisin. Keskelle sijoittuva teksti tuntuu hetkittäin tajunnanvirralta, toisinaan taas oivallusten puolihereillä olevalta ketjulta – olisikohan Tommi Liimatta mahtanut vaikuttaa Avaraan joskus nuorempana? Mielenkiintoinen avaus ja viisiminuuttisen kappaleen viimeinen minuutti on yllättäen se vahvin.

Mika Roth

Jokrates: Extra

Osuvan artistinimen itselleen valinnut Jokrates on oululainen rap-artisti, lauluntekijä ja muusikko, joka voitti vuonna 2019 räpin suomenmestaruuden. Nimen takaa löytyy Joonatan Väisänen, jolle yhtenä inspiraationa on toiminut filosofi Sokrates - muutenkin kuin silkan nimen perusteella, väittäisin. Muita vaikuttimia listatessa mainitaan Kanye West ja Ruudolf, ja loppukesäksi on luvassa debyytti EP-levyäkin.

Extra viskoo hilpeästi kasaria ilmaan ja klassiseksikin luokiteltava hip-hop poukkoilee kuin silloin muinoin konsanaan. Jokrates ei kuitenkaan lämmitä vain vanhaa ja tuttua, sillä soundeissa on myös uutta maailmaa riittämiin. Itse teksti kertoo bileiden keskipisteeksi hinkuvasta tyyppistä, joka ei vain osaa ottaa iisimmin. Draamaa ja tragediaa siis piisaa, ja myötähäpeäähän siinä tuntee yksi jos toinenkin, kun hommat vedetään toistuvasti överiksi. Aihe on siis hankala, mutta Jokrates osaa vääntää piikkilangastakin miellyttäviä kuvioita, mikä on aina ihailtava kyky.

Mika Roth

Joni Ekman & Koira: Hanttihommiin

Joni Ekman & Koira on myös tahollaan valmistautumassa hiljalleen uuden pitkäsoiton julkaisuun. Puhetta on ensi syksystä, mutta mitään tarkempaa ei ole vielä paljastettu. Joni Ekman tuntuukin julkaisevan tasaisesti sooloalbumeita ja pitkäsoittoja bändin kanssa, mutta tyyli on kummallakin linjastolla boogierockin juhlaa.

Joni Ekman & Koira -yhtyeen tuleva Iso kolmonen lieneekin taas täynnänsä 70-luvusta innoittunutta ränttätänttää, jossa on kuitenkin juuri riittävästi persoonallista kulmaa. Hanttihommiin lähtee lyhyen starttivaiheen jälkeen rullaamaan kuin laakereilla ja nopea siivu ei sitten annakaan turhia hengähdystaukoja. Kitarat soivat runsaina, mutta soundi pidetään sen verran kompaktina, että mehukkaat taustalaulut todella nappaavat kiinni. Kaavahan nyt on tutuista tutuin, mutta niin vain ne rock’n’rollin murikat vierivät jälleen kerran rouheasti alamäkeen. Lyriikoissa Ekman ei edelleenkään loista, mutta ehkäpä nämä ovat nyt vai näitä hanttihommia. Soundit ovat kohdillaan, retroisen paketin tehdessä kunniaa genren suurille ja mahtaville.

Mika Roth

Katinka Vee: Mustarastas

Mustarastas on kumma lintu siitä, että kun muut tiput lakkaavat iltapuolella laulamasta, aloittaa mustarastas usein vasta oman konserttinsa. Iltaisin ja alkuöin livertävä laulaja onkin upean äänen omaava taituri, jonka lauluun olen saanut tänäkin keväänä/kesänä nukahtaa jo useampaan otteeseen. Katinka Vee on vuodesta 2016 musiikkia julkaissut laulaja/lauluntekijä, joka on syksyllä julkaisemassa toista EP-levyään Sut mä haluan muistaa. Mustarastas on toinen single tuolta pikkukiekolta.

Katinka Vee on tuottanut kappaleensa itse ja soundi on viety äärimmäisen pelkistetyksi. Äänessä ovatkin lähinnä vain nainen ja akustinen kitara, eikä enempää myöskään tarvita. Kappaletta voisi kutsua folkiksi, mutta hiljaisuuden rajoille saakka uskaltautuessaan Katinka Vee saa huomion todella kiinnittymään niin sanoihin kuin jokaiseen kitarasta irtoavaan nuottiin. Kappale on pieni kuin aiheensa, ja samaan aikaan suuri kuin sen tuottama ilo ja ihmetys. Tänä iltana kuuntelen läheisen kuusen latvassa liruttelevaa mustarastasta ehkäpä vieläkin tarkemmin, tiedä mitä hän minulle sieltä kertookaan.

Mika Roth

Kätfish: Baby Don’t Hurt Me
Helsinki Records

Kätfish on popahtavaa punkkia ja nuorekkaan poukkoilevaa rockia soittava yhtye, jonka uusimman sinkun nimi sai kieltämättä varoitusvalot vilkkumaan. Baby Don’t Hurt Me kun on lause jostain historian syövereistä, joka aiheuttaa yhä päänsärkyä. Kätfish ei kuitenkaan vollota lontooksi sielunsa tuskaa, vaikka rakkauden liekistö onkin mitä selvimmin kärväyttänyt siivet mustiksi. Mutta eivätkö tehdyt virheet ole tehneet meistä juuri meitä? Ikuisia kysymyksiä, aivan kuten rakkauden haavojen aiheuttama kipukin.

Kaiho on siis yhä kertojan sydämessä ja sen kautta kipu ei pääse kuolemaan, ja tuo tuhoon tuomittu fiilis välittyy hienosti myös kappaleessa. Oikeastaan Baby Don’t Hurt Me on äänekäs balladi, jossa suru toimii kaiken sitovana voimana. Biisiä rakennetaan ja kasvatetaan pala kerrallaan, kunnes viimeisen minuutin aikana taivaat ovatkin enää rajana. Kolmen minuutin mitta on kiistatta kompakti, mutta jäin kaipaamaan selvempää kääntöpistettä loppuun, vai oliko kaiken loputon jatkuvuus se juttu?

Mika Roth

Lost In Grey: Souffrir
Reaper Entertainment Europe

Teatraalista ja sinfonista metallia luova Lost In Grey on julkaisemassa kolmannen pitkäsoittonsa heinäkuun alussa. Aiemmat julkaisut ovat syystä tai toisesta jääneet Desibeli.netissä huomiotta, mutta kolmas kerta se toden sanoi. Ja kun yhtyeen tyyli on kerran niin näyttävä, niin sinkkubiisiksikin on valikoitu lähemmäs kymmenen minuutin mittaan kasvava Souffrir-teos. Eikä tämä ole mitään yhdellä raiteella puskemista, vaan kappale on kuin vuoristorataseikkailu läpi kummallisuuksien huvimetallipuiston.

Saatesanoissa kerrotaan, kuinka Souffrir pyrittiin luomaan kertomukseksi synneistä, vastuusta ja näiden synnyttämistä tunteista. Eikä näin massiivista tarinaa voi tietenkään käsitellä, ellei musiikillinen kirjo ulotu valssista blackiin ja sinfonisista nostatuksista karnevaalimaiseen venkoiluun saakka. Miksi, saatatte kysyä. Miksipäs ei toisaalta, sillä ainakin sinkku antaa rehellisen kuvan sen takaa löytyvästä albumikokonaisuudesta. Tämä on mielipuolisen valtaisaa metallisirkusta, mutta korkeimmatkaan pinaakkelit eivät peitä sitä tosiasiaa, että ytimestä löytyy ensiluokkainen metallibiisi.

Mika Roth

MegaSnake: Sun Don’t Shine

Mikäs ihme se MegaSnake oikein on? Tähän vaunuun kun hyppää, niin vinhasti laukkaavaa hard rockia ja tuhtia rockmetallointia on ainakin luvassa, kun monessa liemessä keitetyistä konkareista kasattu kotimainen yhtye pistää parastaan. Jäsenistön historiasta löytyy monenlaista bändiä, joista mainittakoon nyt Peer Günt, Kings of Modesty ja Gringos Locos, että saadaan koordinaatit osapuilleen kohdilleen.

Sun Don’t Shine on korkeaoktaanista menovettä yliannostuksen saanut kaahausraita, jolla Eddie Van Halenin perintö elää ja 80-luvun kimaltava hard rock voi vallan mainiosti viettää aikaa modernimman ja astetta metallisemman mätkeen kainalossa. Vauhtia piisaa ja painoluokkakin on kohdillaan, mutta etenkin vokalisti Richard ”Tipe” Johnson saa pidettyä fiilikset yläilmoissa. Tuohon kun lisätään vielä Twist Twist Erkinharjun patterityö niin johan tuntuu munuaisissa saakka – hyvältä. Bändin ”kiva kesäbiisi” onkin juuri sopivaa lääkettä koronan tylsistyttämään maailmaan. Rock!

Mika Roth

MILIA: Mozart ja Chopin

Tärkeintä elämässä on rakkaus, sanotaan. Toisten mielestä musiikki on myös yksi merkittävimmistä asioista. Entä mitä jos nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, mutta sitten rakkaus kuoleekin? MILIA menetti halunsa kirjoittaa musiikkia, kun erossa meni yhteistyökumppani, mentori ja ystävä. Ei ole väliä kuka olet, sillä rakkauden päättyminen sattuu aina – eikä rakkauteen ole olemassa parannusta, kuten eräskin Leonard Cohen aikoinaan totesi.

Aiemmin räppiin keskittynyt MILIA on tuonut musiikkiinsa ja ilmaisuunsa runsaasti uutta poppia. Toki sanojen ladontanopeus on edelleen hetkittäin huima, mutta nyt MILIA uskaltaa myös laulaa melodisesti ja jopa rauhallisesti. Biisin pääkoukku rakentuukin melodiakulkuun, joka nappaa tiukasti kiinni. Mozart ja Chopin ovat poissa, kuten niin moni muukin asia, mutta uskallan ennustaa MILIAlle uudenlaista tulevaisuutta. Siellä jossain moderni pop voi yhdistyä vaikka klassisiin elementteihin, nyt kun mennyt on viimein mennyttä. Upea ja pysäyttävä kappale olkoon ensimmäinen askel eteenpäin, toivotaan sen saavan vielä monta sisarusta seurakseen.

Mika Roth

ODEONS: Allowed to Fall

ODEONS on kotimainen tuottajakaksikko, jolla tuntuu olevan useampiakin rautoja samaan aikaan tulessa. Yhteistyötä on tehty tuottaja Sylvia Massyn kanssa ja kesäksi luvatulla sinkulla tullaan kuulemaan A Perfect Circlen rumpali Jeff Friedlin soittoa. Ympärillä vaikuttavat voimat ovat siis melkoisia, vaan mikä on itse tuotteen laita?

Allowed to Fall -sinkku on tummasävyistä ja modernia poprockia, josta on helppo löytää yhtymäkohtia uuden vuosituhannen alkuun. Sävyt ovat tummuuteen taipuvaisia ja aavistuksen ohueksi jätetyt vokaalit sulautuvat musemaisella tavalla äänivalleihin, mikä on ollut taatusti tarkoituskin. Lopun väliosa on leikkisän yllättävä, minkä ansiosta lähes neljän minuutin mitta ei muodostu ongelmaksi. Raskaammissa kohdissa myllytys pelaa mallikkaasti, eikä ODEONS sorru tietenkään ylivallittamiseen – ovathan ydinhenkilöt tuottajia. Itse päämelodiaa olisi tosin voinut hyödyntää rohkeamminkin, sillä kipaleen siivet olisivat omasta mielestäni voineet nostaa kaiken vieläkin korkeammalle.

Mika Roth

Saimaa Palaa! ft. Laineen Kasperi: Tuhkaa
Sick Boogie Recordings

Saimaa Palaa! on kahden helsinkiläisen muusikon, Henry "Lance" Raatikaisen ja Teemu Huukin muodostama yhtye. Herrain luoma musiikki on akustisen kitaran, räpin ja modernien synasaundien persoonallinen yhdistelmä, jota tällä erää vahvistaa vielä Laineen Kasperi. Aiemmin jo pinon sinkkuja sekä yhden EP:n julkaissut duo on syksyllä julkaisemassa pitkäsoittoa, jonka ensimmäinen sinkku on Tuhkaa.

Maailma on pulassa ja Tuhkaa-kappaleessa ollaankin jo siellä aivan kaiken lopussa. Maailma on siis päättymässä, tai oikeastaan jo päättynyt, mutta ehkäpä lopussa voi piillä myös uuden alku – ehkäpä. Akustinen kitara ja äärimmäisen minimalistisina pidetyt taustat luovat kappaleeseen aavemaisen tunnelman, jota herkin käsin efektoidut vokaalit vain korostavat. Siivua kuunnellessa voikin kuvitella ylleen väsyneen tähtitaivaan ja hiljaisuuden pimeyteen hitaasti käpertyvän maailman, josta voi kuitenkin löytää paljon kauneuttakin. Äänekkäimmät laulut voivat joskus löytyä hiljaisuuden porteilta, kun kaltaisemme viisaat apinat etsivät edes jotain tarkoitusta kaikelle koetulle ja nähdylle. Tämä on ainakin jotain erilaista.

Mika Roth

Suuret Rakastajat: Keväällä lähdetään

Nyt on taas melkoinen otsikko yhtyeellä: Suuret Rakastajat - ihan oikeasti? Onneksi musiikki ei sentään ole mitään kutusoulia tai hinkkauspoppia, vaan rehvakkaasti soivaa rockia, josta ei tartuntapinnat lopu aivan heti kesken. Saatesanoissa puhutaan vain Samista ja Jussista, jotka ovat kiertäneet Suomea ja muitakin maita erilaisissa kokoonpanoissa. Tämän otsakkeen alla on valmistunut jo debyyttialbumikin, jonka pitäisi ilmestyä syksyllä. Eikä siinä vielä kaikki: kiekolla tullaan kuuleman Suomen ja maailman parasta basistia, mikä ymmärtääkseni viittaa kahteen eri henkilöön.

Suomen paras basisti on siis tällä siivulla vieraileva Jukka Puurula ja itse biisi on kuin onnekas yhteentörmäys 80-luvun iloa ja uudempien päivien poprockia. Kuvitelkaa päässänne hybridi, jossa kultakautensa Popeda, sopivasti kutistettu Van Halen ja Tehosekoittimen rokkikukkoilu on saatu lantrattua sekaisin. Americanaa, Järvi-Suomea ja yötöntä yötä, joka silataan old school -kikkailulla. Biisiä voikin rakastaa ja inhota täsmälleen samoista syistä, minä valitsin rakkauden, suuren rakkauden.

Mika Roth

Uusi Rakkaus: Hullunkiilto

Rakkaus ei koskaan kuole, se vain vaihtaa tasaisin väliajoin kohdettaan, ja me ihmiset siinä vaan kuollaan. Noin paria vanhaa, mutta erittäin osuvaa viisautta kierrättääkseni. Uusi Rakkaus on oululaislähtöinen rock-yhtye, joka mitä selvimmin rakastaa perinteistä rockia ja siihen liittyviä asioita, mutta ymmärtää myös modernien aikojen elektronisten lisukkeiden arvon.

Hullunkiilto saattaa nimenä herättää joitain negatiivisia tuntoja, mutta kyseessä on puhtaasti positiivinen rock-kipale. Itsensä suomirockin viidenteen polveen sijoittava ryhmä onkin jo debyyttisinkullaan sellaisessa vauhdissa, että tekijöillä on taatusti kokemusta aiemmista bändeistä/projekteista. Kuinka ollakaan, Hullunkiilto kertoo itseensä luottamisen ja uskomisen tärkeydestä. Jokainen on oman onnensa seppä, eikä kukaan muu tiedä asioitasi paremmin kuin sinä itse. Biisi kasvaa ja kehittyy kuin huomaamatta, kunnes päästään kahden minuutin tuolle puolen ja kaikki pellit avataan. Piristävä yhdistelmä eri aikakausia, joten saatesanoja mukaillakseni: nyt osutaan kotimaisen pop-rockin ytimeen.

Mika Roth

Veera Vento: Läpinäkyvää

Veera Vento on Imatralta pääkaupunkiseudulle päätynyt laulaja, jonka debyyttisingle osuu modernin popin elektronisemmalle puolelle. Vahvaääninen laulaja on saavuttanut jo jonkin verran näkyvyyttä eräässä television laulukilpailussa, eikä esikoissinkku ole mikään hutiloitu numero, vaan huolellisesti rakennettu ja tunnetta täyteen puhallettu pop-kappale. Rakenne on selkeä, suorastaan läpinäkyvä, mikä antaa vokaaleille enemmän alaa.

Läpinäkyvää kertoo tilanteesta, jossa toinen ei ole päästänyt irti entisestään, eikä näin ollen ole aivan täysin yhdessä nykyisenkään kanssa. Toisen sanat ovat läpinäkyviä, eikä suhteessa ole näin sitä kaivattua täydellistä läpinäkyvyyttä. Tilanteen aiheuttama tuska kuuluu Veera Venton laulussa, ja juuri tuo pintaan asti ajettu tunne saa tämän vähäeleisen, jopa minimalistiseksi laskettavan, kappaleen toimimaan. Alkuun hieman vierastin koleita synasoundeja, mutta muoto sopii tekstin karuun tilanteeseen. Biisi on puhdas balladi tuskaisesta sydämestä, mutta silti mitä vahvin julkaisu-uran avaus.

Mika Roth

Vialea: Koivukylä

Voiko betonisesta lähiöstä löytää lämpöistä nostalgiaa ja suolaisen makeaa kaihoa? Kyllä sellainenkin onnistuu, ainakin jos Vialea päästetään lyöntivuoroon. Vantaan Koivukylästä kerrotaan tarinoita ja syksyksi lupaillaan tämänkin bändin leiristä debyyttialbumia. Eikä muodoksi tälle sinkulle ole valikoitunut mikään nihilistinen eletkro/industrial, vaan nostattava kitarapoprock.

Mittaa Koivukylä-sinkulle kertyy vain hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia, joten tempo on yhtä tiivis kuin päärataa pitkin suhahtavien pikajunien. Yhtyeen soitinarsenaalista löytyy peräti kolme kitaraa, mutta soundi on thecuremaisen ilmava ja kentikkään syntikkainen. Nopea kitarabiisi on siis silattu synilla sellaiseen kuosiin, että biisi löytäisi taatusti ystäviä tanssilattiankin puolelta. Nopeus on ase tiettyyn pisteeseen saakka, mutta omaan makuuni sinkkusiivu livahtaa jo tarpeettomankin vinhasti ohitse. Nostetaan silti hattua rikollisen tarttuvasta melodiakulusta, joka jää helposti soimaan takaraivoon. En tosin vieläkään muuttaisi Koivukylään.

Mika Roth

Works And Days: Shame

Works And Days on turkulainen, kuuleman mukaan vuonna 2019 perustettu rockbändi, jonka debyyttisingle on vapunaattona julkaistu Shame. Paljon muuta tietoa ryhmästä ei sitten olekaan tarjolla, mitä nyt suoratoistopalvelussa on yhden kappaleen mittainen myyntipuhe. Onneksi musiikki on kuitenkin kansainvälinen ja oikeastaan tärkein kieli, joka kyllä hoitaa informaatiokatkokset ja pimennykset.

Homman nimi on rock, tarkemmin sanottuna bluespohjainen kitararock, jossa pakka pidetään samaan aikaan rennon rullaavana ja timminä. Vokalistin ääni sijoittuu spektrin matalampaan päähän, ja toisissa oloissa herra voisi olla vakuuttava grunge-kertojakin. Shame ei edes soolo-osuuden irrotellussa lähde kauas tyvensä varjosta, mutta koukkua on sen verran, ettei sieltä välttämättä tarvitsekaan poistua. Pinnat vielä viimeisen minuutin kohottelusta, jossa ymmärretään kuitenkin pysyä järjellisissä mitoissa. Shame ei varsinaisesti räjäytä pottia, mutta käy kelpo käyntikortista ja ensimmäisestä laukauksesta. Annetaan erikoismaininta myös melodisista koukeroista ja hienosti rakennetuista kitarakuvioista, jotka tuovat roppakaupalla luonnetta.

Mika Roth

Lukukertoja: 3661