Veli-Pekka Hänninen: Edu Kettunen

Edu Kettunen täytti huhtikuussa 60 vuotta. Tapausta ei juhlistettu suurella konsertilla ja juhlapuheilla jossain mittavassa konserttisalissa, eikä siitä tehty edes massiivista livestriimaustapahtumaa. Tietysti nykyinen maailmantilanne ei oikein mahdollista moista, mutta tuskinpa asiat olisivat kulkeneet toisin koronattomassakaan maailmassa. Kirkkaat valokeilat eivät oikein sovi Kettuselle, joka on ennemminkin hiljainen tarkkailija kuin juhlien kimalteleva ja elvistelevä keskipiste.

Minerva Kustannus

Edu Kettunen on tehnyt pitkän uran kotimaisen musiikin saralla, vaikka kirkkaimmat parrasvalot ovatkin vältelleet miestä sitten 80-luvun ensimmäisten soololevyjen. Monille Kettunen onkin ikuisesti Lentäjän poika tai mainettaan paremman Broadcastin toinen biisinikkari, joka ei ollut yhtä hyvä laulaja kuin Kim Lönnholm.

Itse muistin Kettusesta ensimmäisenä tämän hurjan venematkan halki Euroopan, miehen jättäessä Suomen rannat taakseen ja siirtyessään elämään perheensä kanssa muutamaksi vuodeksi aaltojen päälle. Tempaus noteerattiin 90-luvun lamaisessa Suomessa miten kuten, mutta itse muistan pohtineeni tuolloin Kettusen rohkeutta – eihän kukaan vain lähde kuten eeppisissä leffoissa ilman sen kummempia saatepuheita, eihän?

Hänninen lähestyy Kettusen hahmoa hitaasti ja varoen. Kirja toteuttaa pitkälti tutuksi ja turvalliseksi havaittua kronologista tapaa, eli tarina saa alkaa alusta ja johtaa eteenpäin. Lapsuus ja nuoruus luovat taustaa, tärkeiden hahmojen ja sukulaisten ohjatessa kohtaloa tiettyyn suuntaan. Näin saadaan jo vihiä siitä, kuinka Kettunen ajattelee ja tuntee. Kenties siltoja lyriikoihinkin voi jo aistia.

Broadcast ohitetaan todella nopeasti, painotusten alleviivatessa bändin ’koulumaisuutta’. Broadcast kuuleman mukaan vain valmensi jäseniään musiikin ammattilaisiksi, eikä siitä edes odotettu sen enempää. Jäin kyllä epäilemään moista, sillä yksikään muusikko ei ymmärtääkseni esiinny vain huvikseen miljoonien TV-katsojien edessä. Suomen kehittymätön PR-kulttuuri torppasi kuitenkin yllättävän kansainvälisen huomion mahdollistaman menestymisen, eikä Broadcast ole vieläkään saanut ansaitsemaansa tunnustusta.

Totta kuitenkin on, että Broadcastin jälkeen Kettunen löysi nopeasti oman äänensä, tapansa toimia ja yleisönsä. Kaikista maailman paikoista Kettunen asettui eteläsuomalaiseen Perniön kuntaan, josta hän löysi uuden kotiseutunsa. Sittemmin matka on johtanut Kiskosta Kemiöön, seudun pysyessä kuitenkin osapuilleen samana. Muusikkona Kettunen on tehnyt runsaasti materiaalia muille artisteille, mutta pitänyt myös oman soolouransa aktiivisena.

Itse asiassa yllätyin herran viimeisten vuosien julkaisujen runsautta, sillä 10-luku oli miehen tuottoisin aikakausi. Toki vuosina 2015–2018 julkaistu Sateinen iltapäivä Välkkylän BP:llä -albumitrio on pitkälti vanhan materiaalin kierrätystä, mutta kun levyistä on tehty uudenlaisia äänitaideteoksia osaset yhteen nivovine osuuksineen, on ’helppo kierrätys & rahastus’ -väitteet syytä unohtaa. Etenkin kun levyjä ei voi kuunnella suoratoistopalveluista, eivätkä niiden painokset ole kuin joitain satoja.

Näillä miehen oman firman julkaisemilla helmillä ollaankin asioiden syvässä päädyssä, siellä missä Kettusen hiljalleen ideoima Välkkylän kylä voi elää omaa fantasiaelämäänsä. Näissä kohdin kirja myös lähtee avaamaan enemmän aiheensa sielun saloja, sillä uskoisin Kettusen olevan nimenomaan onnellisin, kun hän pääsee rauhassa, paineetta ja häiriöittä luomaan oman pienoismaailmansa ääniraitoja.



Hänninen ei revi raflaavia otsikoita, ei kaiva esiin kuraa, eikä yritä pakottaa aiheensa suuhun sanoja, jotka sinne eivät kuulu. Alkuun ihmettelin kirjan etäistä otetta kohteeseensa, mutta sivujen myötä oivalsin opuksen olevan kuin aiheensa: pienet palaset ovat vihjeitä, suoruus on aitoa ja peittelemätöntä, kaiken takana on yhä maailmaa ja sen ihmeitä päivittelevä pieni ihminen. Kaikki on jo sanoissa, ne pitää vain kuulla oikein – eikä yhtä, oikeaa tapaa edes ole olemassa.

Lopussa Kettusen hahmoa kartoitetaan lisää pienin palasin, aivan kuin materiaalilla ei olisi ollut muuta paikkaa, mutta nämähän ovat samanlaisia murusia kuin em. Välkkylän BP:n levyt. Palaset muodostavat kuvan, joka vain tarkentuu ja syvenee, mutta joka jättää samalla tulkinnan varaa.

Mika Roth