Pienet
Pienet - Maaliskuu 2021
18.03.2021
Charlotta Curves & The Riddiments: Dreamer
Charlotta Curves & The Riddiments on helsinkiläinen reggaebändi, joka sai alkunsa roots-reggaelegenda Lucianon keikalla. Taustalaulajiin kuulunut Charlotta ja The Riddimentsin livebändissä soittaneet jäsenet huomasivat toisensa, yhteistyö sai alkunsa ja näin Charlotta Curves & The Riddiments pistää jo toista sinkkua ulos.
Tällä erää biisejä on kaksi ja niin Dreamer kuin Earthquake paljastavat combosta hieman eri kulmia. Dreamer kulkee pehmeästi aaltonsa päällä, kuten jo otsikkokin vihjailee. Soitto on silkkisen pehmeää, mutta kaikenlainen äitelä imelyys loistaa poissaolollaan. Lyriikoiden ydin on se, että voimme toivoa parempaa, vaikka maailma onkin matkalla kohti epävarmaa tulevaa. Earthquake onkin sitten viiden ja puolen minuutin mittainen reggaejätti, jonka askel polkee lujemmin ja blueskitarakin hiukan pöristelee kulmassaan. Todellinen mojo löytyy kuitenkin torvista, kaihoisan soundin kiertyessä rytmin ympärille.
Näin juureva ja jalkoihin käyvä musiikki saa murehtimaan sitä, kuinka pitkään niitä keikkoja joutuu vielä odottamaan. Kärvistellessä voisi kyllä nauttia isompiakin annoksia studiossa purkitettua auringonpaistetta – noin pikku vihjeenä.
Mika Roth
H.E.R.R.A.: Juhlat
Nasevasti nimetty H.E.R.R.A. on turkulainen pääasiassa kahden miehen poprock-yhtye, joka välttelee useimmin kuljettuja reittejä. Ryhmän toisella EP-levyllä on kolme biisiä, joiden sijoittelu musiikin iki-ihanaan genreruudukkoon on hankalaa, oikeastaan mahdotonta.
Yritetään silti urheasti. Varjojen paratiisi on kuin ahdistunutta iskelmää olisi työstetty rockin raipalla, kaikki oleellinen on pakotettu esiin, tunnelma likistetty höyryjyrällä ja monotoninen lopputulema uudelleenkoristeltu – mutta jotenkin väärin. Paikoiltaan muljahtanut on myös Vieraat lähtee, jolla puolilaulelmamainen ulosanti jatkuu. Painajaismaista ja samaan aikaan heleää balladinkaltaista on hankala ymmärtää, mutta siitä on helppo viehättyä. Näiden hämmentävien vetojen välissä soiva Sä olet se on suorastaan simppeli rokkailu, jonka härski tarttuvuus tuntuu tässä seurassa julkealta – eli toimii.
Nyt olisi napakan lopputoteamuksen paikka, mutta en oikein tiedä mitä tästä miettiä. H.E.R.R.A. nykii ja tempoo kuin menestyskrapulainen Pulp, mutta hylkää lähes jokaisen tielleen tupsahtavan mahdollisuuden miellyttää suuremmin kuulijoita. Herran haltuun, taitaa olla taidetta.
Mika Roth
Juliet Jänes: AvaruusmatkaJänes Records
Juliet Jänes on oman tiensä löytänyt tribuuttiyhtye, joka perustettiin alkujaan Juliet Jonesin Sydämen innoittamana. Tuoreella neljän biisin EP-levyllä kuullaan yksi biisi, joka on JJS:n esitettäväksi kirjoitettu, mutta joka ei koskaan päätynyt bändin levyille. Linkki menneeseen siis löytyy, mutta kuinka on muiden aikalinjojen laita?
Kuusihenkinen Juliet Jänes pystyy vokaalien puolella nojaamaan asiansa osaavaan laulajaan, sekä peräti kolmeen taustalaulajaan, kun kitaristit Jukka ja Matti, sekä kiipparisti Tero antavat kukin tukea. Soundien puolesta kasassa onkin riemastuttavan rikas paketti rokettipopettirollia, jossa askel käy kepeästi eikä elo paina leukaa rintaan. Tänään lennän intoutuu reippaimpaan menoon, tuoden mieleen eräätkin suomirockin legendat. JJS:n biisiholveista löydetty Avaruusmatka kulkee myös mallikkaasti, vaikka palaset eivät saumattomasti istukaan yhteen – vai oliko se tavoite?
Juliet Jänes tietää historiansa, mutta Avaruusmatka vie bändiä kohti uusia seikkailuja. Eivätkä ne ole mitään uusintoja, vaan ihka omia seikkailuja. EP:n sulkeva Piirrä se pois kokeilee sopivasti uusia polttoaineita, joiden avulla progehtava suomirock ja americana jakavat samaa avaruutta, ja koe onnistuu aivan kuin itsensä Wernher von Braun olisi suunnitellut raketin tämän vaiheen.
Mika Roth
Kaarlo Autio: Musta sydänGrey Beton Records
Kuuluisan runoilijan teksteihin tarttuminen on aina riskaabelia toimintaa, etenkin kun puhutaan Uuno Kailaan kaltaisesta legendasta. Kailas julkaisi ensimmäisen teoksensa lähes sata vuotta sitten, joten Kaarlo Autio on oivaan aikaan liikenteessä vuosijuhlan lähestyessä. Romuluista folkkia luova Autio on aikeissa julkaista peräti kaksi pitkäsoitollista Kailaan runoihin sävellettyä materiaalia, josta ensimmäinen levy on jo valmis.
Ensimmäiselle sinkulle on päätynyt kaksi raitaa: Midas-sydän ja Musta satu. Näistä jälkimmäinen istuu mielestäni luonnollisemmin Kailaan tekstiin, sillä kappaleen rehvakka ja luonteikas muoto saa kummasti lisäpotkua pitkästä soolo-osuudesta. Hädin tuskin kahden minuutin ylittävä Midas-sydän hyppää New Orleansin bileisiin, mutta jotenkin teksti ja biisi eivät sovi yhteen – tosin tämä on vain allekirjoittaneen näkemys. Tai ehkä en vain osaa nähdä Kailasta jazz-kaupungin kaduilla jammailemassa.
Avaus on tapahtunut ja jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka eri tavoin Kailas tulkitaan tulevalla levyllä/levyillä. Teksti on väkevää, muoto rohkea ja mikä tärkeintä: lausunta kohdillaan.
Mika Roth
Laki & Järjestys: Kuka lystin kustantaa?Hellstone Records
Laki & Järjestys on Lappeenrannassa alkuvuodesta 2020 perustettu yhtye, jonka jäsenistöltä löytyy historiaa jo aika menestyksekkäistäkin bändeistä. Ryhmän viiden biisin mittainen EP näki päivän valon jo suomalaisen kulttuurin päivänä, eli helmikuun 28. Mikä on tietysti mitä sopivinta tälle kiekolle.
Ronskin rennosti soitteleva ryhmä pätkii enemmän ja vähemmän punkahtavaa rockia, jonka lyriikoissa pohditaan nykymaailman menoa lähinnä tavallisen kaduntallaajan kulmasta. Loistavan nimileikin kautta rakentuva Suomi, oi Suomi on kelpo veto, Kermapersejulkkikset purkaa turhautumistaan loisolennoille, mutta olisiko Idiootit se nipun väkevin numero? Tuolla ankkuriraidalla angsti prässää ankarammin ja päämelodia jauhaa badreligionmaisesti aivojen poimuissa, eivätkä lyriikatkaan ole niin yksiulotteisia – tai sitten tulkitsin jotain väärin.
Niin tai näin. Lopputulema on viisi numeroa, joista ei löydy ainuttakaan totaalihutia. Teksteissä taiteillaan aika lähellä reunaa, mutta ainakin toistaiseksi satunnaiset laatusanat eivät vesitä pakettia.
Mika Roth
Muurola: Kunnes me tullaan takaisin
Muurola on tymäkkää indierockia soittava roihuvuorelais-töölöläis-tamperelainen yhtye, joka perustettiin vuonna 2018. Itse asiassa Muurola-nimellä viitataan Rovaniemen maisemiin, jossa sijaitsee samanniminen mielisairaala. Tarina ei kerro tarkemmin miksi kyseinen paikka on päätynyt nimeksi, mutta nuoruuden traumat mainitaan. Eksoottisempia syntipukkeja ovat ’perifeerisarktiset angstit’, mitä ne sitten lienevätkään.
Pidä paikkaa surisee kieltämättä kelvollisen nirvanamaisesti, eikä Apollon viivat lähde juuri vaeltelemaan kauemmas ahdistuneista kammiostaan. Temput ovat tietysti tuttuakin tutumpia, mutta vokalistin tarkka lausunta ja tyyli voittavat puolelleen. Pieneksi hittibiisiksi kasvava Indierekka ei sen sijaan jätä juuri satunnaisille kuulijoille mahdollisuutta, sillä nyt on koukkua kainalossa koko matkan. Mikäli satut edes jotenkin pitämään surisevasta ja rämisevästä kitararockista, sekä yleisesti ottaen 90-luvusta ja 00-luvun alusta, niin tässä on tulinen taistelukärki nautittavaksi.
Angstista kitararockia on tätä nykyä aivan liikaa, mutta ykkösluokan räimettä ei ole koskaan riittävästi. En kärtä tässä menolippua Muurolaan, vaan totean ainoastaan faktat. Kaikki tiethän vievät sitä paitsi lopulta Muurolaan, sanovat.
Mika Roth
Riitaoja: TriptyykkiStupido Records
Monet artistit ja yhtyeet haluaisivat kovasti vangita unten usvaiset soundit sekä maisemat musiikin keinoin. Riitaoja on yhtye, jonka musiikin yhteydessä mainitaan joskus kantri ja blues. Kieltämättä soittimet ovat samoja, mutta kappaleet – ainakin tällä Triptyykki EP-levyllä – ovat suunnattoman venytettyjä hetkiä, joiden alkulähteet ja päätepisteet ovat jossain aivan muualla.
Kuvaaminen on vaikeaa, mutta jos jatketaan elokuvien puolelta vertailua, niin Jim Jarmuschin ja Béla Tarrin tapa luoda äärimmäisen hitaasti virtaavia tarinoita voisi olla osuva verrokki. Näissä biiseissä, kuten em. elokuvaohjaajien teoksissa, on myös sellaista lievästi nyrjähtänyttä, toismaailmallista tuntua. Ne ovat periaatteessa kuvia maailmastamme, ollen silti täysin irti ns. arjesta.
Triptyykki on kolmen luvun kokonaisuus. Joillain laitteilla luodut taustahuminat käyvät rungosta, johon lisätään hieman muita soittimia ja lausuntaa. Puhelu kertoo hammaslääkärireissun jälkeisistä tunnoista, Ikkuna hetkestä autossa. Kertojan tunnot pulpahtelevat pintaan sana kerrallaan, ajatusten karatessa hetkestä koko elämäntilanteeseen ja takaisin. Hajanaisin ja painajaismaisin raidoista on Odotan, jonka sisäisiä avaruuksia voin vain ihailla hämmentyneenä. Triptyykki totta tosiaan.
Mika Roth
Rioghan: Blackened SkyInverse Records
Laulaja/lauluntekijä Rioghan avasi julkaisu-uransa viime vuoden lopulla ilmestyneellä Hollowness-sinkulla. Tuolloin oli myös puhetta mm. proge- ja goottirockista, jotka kuitenkin loistivat lähinnä poissaolollaan tuolla sinänsä kauniilla balladilla. Juuri ilmestynyt EP-levy niputtaa yhteen kaikki kolme tähän mennessä julkaistua sinkkua, ja kyllähän kirjo ainakin on runsas.
Esikoissinkku Hollowness saa oikeutetusti kunnian avata EP:n, mutta todellinen isku leukaperiin koetaan vasta Enoughin rymistellessä maisemaan. Sähkökitara kiemurtelee vokaalien rinnalla, rytmipuoli on rikas – suorastaan progehtava – ja sovitus välttää puhki kaluttuja ratkaisuja. Väliosaan tultaessa vokaalit kääntyvät hetkellisesti raaemmiksi, mutta yhtä nopeasti kuulija huomaa olevansa keskellä seesteistä pianoniittyä. Wither on jälleen rauhallisempi numero, jonka yhteydessä tekee mieli turvautua balladi-termiin, vaikka pinnan alla levottomuuden voikin yhä aistia.
Blackened Sky on kummallinen EP. Se vaikuttaa samaan aikaan levolliselta ja rauhattomalta, se ei asetu aloilleen, mutta ei myöskään varsinaisesti lähde ravaamaan kohti kunnianhimoisempia suuntia. Aivan kuin Rioghan ei olisi vielä täysin päättänyt, mitä musiikiltaan haluaa ja minkä muodon sille lopulta valitsee.
Mika Roth
Saga Mast: Nää laulut ei kerro meistäNowhere Boy
Totuus on tuolla ulkona, ja meidän jokaisen sisällä. Mikä se sitten onkaan, se pitää vain löytää, toisinaan ulkoa, toisinaan sisäpuolelta. Oman sielun ja sen salojen tutkiminen on myös Saga Mastin EP-levyn kantava teema, kun omaa ja läheisimmän sydäntä tutkitaan eri kulmista.
Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä osui folk-popillaan keskelle maalitaulua En osaa -sinkullaan. Urbaanimmalla kitarapopilla seilaava Tärkee pisti vieläkin paremmaksi, eikä reippaasti poprollaileva Ääriviivat, joka ilmestyi näiden välissä, ole sekään hullumpi numero. Kolme sinkuraa saavat nyt kylkeen kaksi uutta biisiä, sekä puhelinvastaajaan jätetyn intron. ’Ne muut’ numerot lähinnä korostavat ja kehystävät sinkkujen vahvuutta, rikkinäisen sydämen ja hapuilevan elon värittäessä näitäkin kipaleita.
Nää laulut ei kerro meistä EP kertoo tietysti nimellään jo paljon. Saatesanojen mukaan Mast ei usko aikuiseksi kasvamiseen, vaan oman itsenä löytämiseen. Nämä kappaleet ja tämä EP ovat takuulla merkittäviä palasia juuri tuossa kasvussa, joka elementeillään koskee meistä jokaista jossain vaiheessa.
Mika Roth
Scarecrow: Night of the CreepsSick Taste Records
Ja taas mennään! Siitä on jo huimat 16 vuotta, kun ensi kerran törmäsin Scarecrow-yhtyeen horrorpunkkiin. Black Chains / Endless Spine oli, ja on edelleen, melkoinen kokemus, kuten on myös tämä pitkän katalogin uusin tuliannos.
Tuorein pikkukiekko pohjustaa tietä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle Splatterpunk-pitkäsoitolle, tosin kuuleman mukaan ainuttakaan näistä raidoista ei tulla kyseisellä albumilla kuulemaan. EP on siis eräänlainen bonuskierros ja kädenojennus faneille. Mukana on myös yksi yllätys, kun Johanna Rutto yhtyy lauluduettoon The Beauty Of The Beast -raidalla, joka on ihka oikea balladi – tosin Scarecrow-tyylillä tehtynä.
Jaksaako vanha verisanko sitten vielä pyöriä kaikkien näiden vuosien jälkeen? Hah, kyllä vain, ja jos mahdollista niin entistäkin rämisevämmin. En väitä että tämä punkin, metallin ja roiskeisten lyriikoiden liitto olisi millään tavoin vallankumouksellista, mutta vuosien ja vuosikymmenten saatossa Scarecrow on saanut viikatteensa sellaiseen terään, että oksat poikki ja kaulat myös.
Mika Roth
Slowenya: SomerKarhuvaltio Records
Kun yhtye nimeää vaikuttajikseen mm. Jesun ja Pelicanin, saa se jakamattoman huomioni. Nuo post-metalin ja post-rockin jätit olivat muokkaamassa maailmaa uudelleen, päivittäen raskaan soundin nykyiselle vuosituhannelle. Slowenya on keväällä 2020 perustettu trio, jonka jäsenet ovat soittaneet yhdessä jo 15 vuotta – tosin eri nimikkeiden alla. Tavoite on tiedossa, musikantit osaavat asiansa, vaan kuinka tuossa lopulta käy?
Minialbumiksi nimetyllä Somerilla matalalle viritetyt kielisoittimet kaatavat kuulijan niskaan suuria, hitaita ja jylhiä äänivalleja. Rummut sijoittuvat ryskeessä hieman alemmas, mikä on tällaisen kevyesti doomahtavan materiaalin parissa vain positiivinen asia. Vokaalit ovat saaneet kaikukäsittelyä, ja lyriikat leijuvatkin koko pakan yllä – silloin kun niitä satutaan kuulemaan. Laulutaiturointi ei olekaan tässä se pääasia, vaan murskaavan raskas soundi, johon kuitenkin uitetaan mukaan melodisuutta, keveyttäkin. Em. legendat osasivat hyödyntää spektrinsä päiden kirjoa optimaalisesti, minkä jäljillä myös Slowenya jo on.
Muuttuuko lyijy siis lopulta kullaksi? Kyllä, ainakin osittain. Etenkin keskiharjanne Larvae Beau ja kiekon sulkeva Sumer jurnuttavat sellaisella raskaudella, että munuaisissa saakka tuntuu. Ambientin kanssa villimmin vehtaava Plethora suhahti skannereiden ohitse kerran toisensa jälkeen, mutta kokonaissumma on ehdottomasti positiivinen.
Mika Roth
Strike At Once: Bloom
Hämeenlinnalainen metalliryhmä Strike At Once haluaa vältellä genrelappusia, joten adjektiiveja pitänee käyttää tehokkaammin. Sanotaan nyt kuitenkin se, että moni kutsuisi tätä myllytystä metalcoreksi, vaikka metallisopassa kiistatta on monia eri ainesosia.
Rankkuus ja melodisuus eivät ole välttämättä toisiaan poissulkevia tekijöitä, minkä Strike At Once on myös selvästi oivaltanut sekä sisäistänyt. Coreisessa soitossa onkin kaikesta rytyytyksestä huolimatta groovea ja suoranaista lempeyttä, vaikka käytössä onkin isomman luokan lekoja ja kankia. Lyönteihin on vain onnistuttu loihtimaan sitä kuuluisaa vetoa, joka muuttaa veden viiniksi ja tinan lyijyksi. Voima kumpuaakin itse soitosta, eikä mistään överiksi vedetystä säröisyydestä. Näin esimerkiksi mainio Relentless puraisee sitäkin kovemmin, ja kipakampi Torch saa kokon roihahtamaan kerrasta taivaita valaisevaksi pätsiksi.
Perusteet ovat siis hyvin hallussa, eikä bändi polje täsmälleen samaa uraa kuin ties kuinka monet muut. Toisaalta: pieni lisärohkeus ja erottuminen eivät olisi pahitteeksi. Torchin eeppiset taustalaulut ovat hyvä alku, samoin Gardenin napakka riffittely, mutta enempäänkin olisi varaa – ja tilausta.
Mika Roth
The Boogie Mooses: She Knows the NightKalansilmä
Hyvä ja helppo nimi muistaa, vai mitä mieltä itse olette: The Boogie Mooses. Otsikko saattaa tietysti kuulostaa hivenen vanhahtavalta, mutta 70-lukulaista heavy- ja jytärockia metallisella loppusilauksella tarjoileva kouvolalaisyhtye ei edes yritä olla mikään trendisetteri. Sen sijaan neljän biisin EP-levylle on otettu mukaan yksi Mountain-laina, sekä yksi Sweet-coveri.
Mountainin vuoden 1970 debyyttilevyltä napattu Never in My Life on kelpo numero, eikä Sweettiä ole tässä maailmassa koskaan liikaa, mutta The Boogie Mooses saa kyllä hongat jytisemään myös ihka omalla She Knows the Night -numerollaan. Palikat ovat tietysti tuttuja ja jekut vanhoja, mutta magia saa liekit loimuamaan korkeina. Aivan samoihin tehoihin ei EP:n sulkeva More Than I Can Take enää yllä, mutta ainuttakaan hutilaakia joukosta ei silti löydy.
Tekijämiesten orkesteri osaa asiansa, jonka ansiosta tämä on paljon enemmän kuin vain vanhalla hepalla ratsastelua. Nyt vain enemmän omia eväitä joukkoon, sillä biisikynät pärjäävät kovassakin vertailussa.
Mika Roth
Traumat: Depressio EP82 Records
Traumat on pysynyt punkilleen uskollisena, eli myös uusin EP sulauttaa yhteen suomirockin ja perinteisen suomenkielisen punkrockin osasia. Depressio EP koostuu kuudesta raidasta, joista neljä on uusia ja kaksi uusittuja vetoja vanhoista numeroista.
Avauspamaus Kuuleeko sukupolvet on kenties se iskevin viisu, vaikka uudelleenlämmitellyt Hetket ja Myrskyn jälkeen laskettaisiin mukaan. Melankolia kukkii vahvana ja Depressio suree rasitetun planeettamme kohtaloa osuvasti, palasten loksahdellessa paikoilleen. Onneksi sentään upeasti nimetty Katri Helena nostaa hetkeksi helisevät kitarat etualalle, vaikka kertoja jääkin yksin nojaamaan koivua vasten ja pyyhkimään kyyneleitä. Ihan oikeasti, koko tarina pitää vain kuulla.
Saatesanat eivät paljasta syytä siihen, miksi yhtye on päätynyt päivittämään kaksi vanhaa ralliaan, mutta mitään sen kummempaa lisäarvoa ne eivät mielestäni kokonaisuuteen tuo. Toki erityisesti Hetket potkii mureilla soundeillaan, mutta ehkäpä spessuista ja muista sellaisista kannattaisi tehdä ihan oma julkaisunsa.
Mika Roth
Vampyyri: Katujen NosferatuHalf Bear Half Cat Records
Lopuksi lennähdämme vielä Transilvaniaan, jossa meitä odottaa tietysti Vampyyri. Vai lähdetäänkö tässä ensinnäkään rajojemme ylitse, kun Vampyyri kuitenkin laulaa suomeksi ja paiskoo kovin tutun kuuloista hardcore punkkia?
Katujen Nosferatu on yhdeksän raidan kokonaisuus. Intro Päivä painuu mailleen… on lähinnä puhetta ja tehosteääniä, minkä jälkeen käynnistyy punk/postpunk/hardcore -hoito. Kipakoin siivu on vain 23 sekunnin mittainen Verenhimo, joka ehtii kuitenkin pureutua asian ytimeen. Lainausmerkeissä eeppisempää laitaa edustaa lähes kahden minuutin mittainen Verinen viitta, jonka jyrnytyksessä on havaittavissa jo kunnon rock-koukkua.
Sähkökitarat rämisevät diskanttisesti, rumpujen pelleistä nyt puhumattakaan, eivätkä vokaalitkaan varsinaisesti helli kuuloelimiä tai hifi-hermoja. Silti jokin esimerkiksi nimibiisin rullaavassa paukkeessa ja Olen vampyyri -julistuksessa viehättää. Eihän tällä ole mitään tekemistä kovasti ihailemieni Hammer-leffojen kanssa, mutta kaikessa järjettömyydessään räyhäys toimii sittenkin. Suositellaan, mutta vahvoin varoituksin.
Mika Roth
Lukukertoja: 2866
Artistihaku
Pieniss� my�s
