Pienet

Sinkut III - Helmikuu 2021

26.02.2021


Colorblue: He’s Right I’m Left Colorblue: He’s Right I’m Left

Kitarapoprockin taitaja ja tiheiden tunnelmien luoja Colorblue on siirtynyt aktiivisempaan vaiheeseen. Ja kuten aurinkomme, myös Colorblue säteilee jälleen miellyttävän pehmeää lämpöä ympärilleen. Kevääksi luvatun toisen pitkäsoiton B-puolelta löytyy kuuleman mukaan tämä sanoilla leikittelevä He’s Right I’m Left, joka tekee kunniaa 90-luvun kitarapoprockille, sekä erityisesti Travis-yhtyeelle.

Eihän Traviskaan tietysti aikoinaan tyhjästä ponnistanut, vaan jättiläisten harteilla seissyt skottiorkesteri räjäytti ison pottinsa 90-luvun loppumetreillä sangen tutuilla ja turvallisilla palasilla. The Beatlesin melodisuus ja Travisin hyväilevät harmoniat täyttävät He’s Right I’m Left -kappaleen tilavat äänihallit, kitaroiden lisääntyessä loppua kohden – mutta riittävän maltillisesti. Miesvokalistin silkkinen tyyli korostaa kappaleen haikeutta, lauletaanhan tässä menneen rakkauden perään, joka nyt vaikuttaa niin kaukaiselta. Vaan voisiko kaikki olla vielä mahdollista, jopa nyt kun ex-armaan häät jo koittavat?

Mika Roth


Iva Loa: Still Here Iva Loa: Still Here

Iva Loa avaa oman julkaisu-uransa komeasti paukkuvalla ja kipakan modernilla rock-biisillä. Salla Seppälän ja Teemu Tyyskän perustama helsinkiläinen indieyhtye on siis matkansa alussa, ja tässä maailmantilanteessa kipaleet syntyvät olohuoneen nurkassa. Mutta mihin sitä miljoonan euron studioita tarvitaan, kun palikat ja genret sekoittuvat jo lupaavasti, eikä jalostustyö näytä tuottavan ongelmia.

Saatesanoissa puhutaan indie popista, dreampopista ja elektronisestakin rockista, mutta tärkeintä tässä on mielestäni tasapaino. Sallan englanninkielinen laulu asettuu rokkaavan kipaleen ruoriin ja kertosäkeissä taustavokaalit täydentävät äänikuvan. Itse sävellys kulkee oman päämelodiansa varassa, nojaten reippaasti eteenpäin ja antaen rikkaan soitinpaletin oikeasti soida. Edes kitarasoolo ei vaikuta vääriin bileisiin päätyneeltä, etenkin kun sen jälkeen ymmärretään himmata hetkeksi puristusta. Perusasiat ovat hallussa ja edes kuolemaa pohtivat lyriikat eivät sorru perisuomalaiseen synkistelyyn, vaan Still Here kaikuu toivoa nostattavana.

Mika Roth


Jess And The Ancient Ones: Summer Tripping Man Jess And The Ancient Ones: Summer Tripping Man
Svart Records

Jess And The Ancient Ones julkaisi vuosina 2012–2017 kolme pitkäsoittoa, joilla alun tumma rituaalirock muuntui hiljalleen psykedeeliseksi ja popimmaksi garagerockiksi. Tummuus oli tosin aina läsnä jokaisessa kurvissa, eikä se ole hälvennyt myöskään tulevan neljännen pitkäsoiton ympäriltä. Tai näin ainakin tulkitsen tilanteen olevan, sillä toukokuussa ilmestyvän Vertigo-albumin ensimmäinen sinkku on tuttua vuoristorataa urkujen, paukkuvien rytmien sekä sielukkaan naislaulun säestämänä.

Entä mistä Summer Tripping Man sitten kertoo, ja mitä ihmettä puhesamplet biisin alussa ja lopussa ovat? Ei aavistustakaan, mutta tilanne nyt on kuin Federico Fellinin ja David Lynchin filmien kanssa: ei rasiteta aivoja ratkaisemattomaksi tarkoitetuilla pähkinöillä, vaan nautitaan ainoastaan kyydistä ja annetaan alitajunnan löytää vastauksia – sieltä jostain. Mureat urut ja tiukasti tikkaava rytmi piiskaavat hevosia nopeampaan laukkaan ja Jessin laulu on jälleen kirjaimellisesti upeaa. 21. toukokuuta, kirjoittakaa se ylös, niin minä ainakin tein.

Mika Roth


Jones: Tulisitko Jones: Tulisitko

Jones on Trilluminati ja Kaks Marjaa -kokoonpanoista tuttu räppäri, joka soolona liikuttelee musiikillisia pelinappuloita puhuttelevilla sanoituksilla, melodisella flow’lla sekä monipuolisella soundivalikoimallaan. Uusin sinkku on poikkeuksellisen henkilökohtainen numero, sillä Tulisitko-kappaleella Jones kosi kihlattuaan. Merkittävä palanen musiikin taustalla on puolestaan tuottajavelho Mats Takila, jonka piirustuspöydällä Jonesin kännykästä kaivettu ääninauhasta kasvoi ja kehittyi todellinen rakkauslaulu.

Itse asiassa muokkaustyö on ollut niin totaalista, että sävellys ja sovitus on merkitty Takilan nimiin, kun taas teksti on täysin Jonesin oma. Kappale on kieltämättä kaunis ja monikerroksinen, säkeistöjen nopean sanasarjatulen vaihtuessa kertosäkeessä melodiseen, hitaaseen ja maalailevaan lauluun. Soundipuolella kuvaan olennaisesti kuuluvat jouset toki leijuvat taustalla, mutta aina vähintään parin verhon takana. Samalla biisin sisustasta on luotu todella ilmava, avara ja suuri. Avaruus ei kuitenkaan häivytä lämpöä mihinkään, vaan Tulisitko osaa pysyä halausetäisyydellä halki matkansa.

Mika Roth


Jyrki Iivanainen: Aino Jyrki Iivanainen: Aino
Raate Music

Jyrki Iivanainen huomasi maaliskuussa 2020, että sattuneesta syystä keikkakalenteri ammotti tyhjänä, eikä tilanne lähtenyt purkautumaan. Vuosia muiden yhtyeissä soittanut muusikko päätti hetken pohdinnan päätteeksi tarttua kitaraan ja katsoa, josko musiikkia syntyisi ihan omastakin päästä. Ja syntyihän sitä, kuuleman mukaan oikein isompi nipullinen, ja nyt on koittanut debyyttisoolosinkun julkaisun aika.

Musiikkityöläisenä Iivanainen on tietysti soittanut yhtä jos toistakin, toisinaan myös laulavana rumpalina. Soolona Iivanainen asettuu raikkaan ilmavan rockin äärelle, jonnekin jossa suomalainen ja angloamerikkalainen tyyli sekoittuvat joksikin uudeksi. Periaatteessa soundi on vähintään 80 prosenttisesti klassisesti suomirockia, pienellä iskelmä-kulmalla varustettuna, mutta nostattava tyyli ja positiivinen sanoitus omasta pikku tyttärestä heivaavat kokonaisuutta suurten vetten tuolle puolen. Isät haluavat suojella lapsiaan, mutta samalla saatella heitä kohti maailman tyrskyjä. Aino kertoo uskosta, toivosta ja rakkaudesta, sekä siitä kuinka onni on paljolti kiinni omasta asenteesta. Vahva ja räväkkä startti soolouralle.

Mika Roth


Karo Broman: Selkäsi takana Karo Broman: Selkäsi takana
Soit Se Silti

Manboy-yhtyeen vokalisti-basisti Karo Broman julkaisi vuonna 2018 pari lupaavaa sinkkua, joista Tässä ja nyt päätyi Desibeli.netin sinkkuhaaviin. Tuon jälkeen koittikin hiljaisuus, joka katkeaa vasta nyt Selkäsi takana -sinkulla. Eikä tässä vielä kaikki, sillä em. sinkutkin sisältävä esikoissooloalbumi Osasto 7 on ilmestymässä maaliskuun ensimmäisellä puoliskolla.

Selkäsi takana -sinkku on mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla kummallinen keitos periaatteessa ihan tutuista aineksista. Nopeasti vilkaistuna kyseessä on perinteinen pop-renkutus, jonka melodisuus ja pehmoiset pinnat ovat helposti omaksuttavia. Mutta mistä tekstissä oikein puhutaan? Kertoja tunnustaa olleensa muillekin ihana toisen selän takana, ja tekee tämän kaiken periaatteessa hymyssä suin, sillä hän tietää oman arvottomuutensa. Kasarisynapopin soundit ja New Orderin katalogista napattu muhea bassolinja kruunaavat kaiken, kun perinteinen ’pettäjän tie’ -tarina kerrotaan nyt täysin uudesta kulmasta. Ja tärkeintä on tietysti se, että itse biisi on raivostuttavan helposti tarttuvaa laatua.

Mika Roth


LEHMĂ„: Viimeiset hitaat LEHMĂ„: Viimeiset hitaat

Helsinkiläinen muusikko-näyttelijä-kirjailija Karoliina Niskanen, eli LEHMÄ, luo rajoista vähät välittävää musiikkia. Uudella kappaleella vallalla on valssin hidas keinuva rytmi, jonka kaveriksi ovat päätyneet säkeistöjen räpit sekä yltiöromanttinen kuvasto maailmanlopun viimeisen kynnyksen edessä. Pistetään tuohon sekaan vielä kunnon ripaus rockin säröisyyttä, tosin hiljaisuutta ja tunnelmallisuutta menettämättä, ja ollaan jo lähellä kohdealuetta.

Eli missä itse asiassa olemme? Biisin vahvin elementti on valssin keinuva kulku, joka tuudittaa kuulijaa sylissään lohdullisesti. Vokaalit esitetään kertosäkeissä superpehmeinä, eivätkä säkeistöjenkään sanasumat riko seesteistä kuvaa. Sulavat jäätiköt, kouristeleva planeetta ja eteerinen tausta muodostavat kontrastin, josta hädin tuskin ääneen pääsevä sähkökitara vihjailee reunoilla. Soolokin on kaunis, vaikka samalla täynnä tuskaa ja surua. Kaikki sanotaan miltei vaiti, pienin kuvin ja nopein viittauksin, valssin vain soidessa ja soidessa ja soidessa. Miellyttävän erilaista ja kaikessa rauhallisuudessaan hurjan vavahduttavaa maalailua. Aivan kuin katselisi jotain makaaberia näytelmää, jonka lopun haluaa nähdä, vaikka katastrofi on ainoa mahdollinen päätepiste.

Mika Roth


Otto, Pesi ja Santeri: Kun tänään lähdet Otto, Pesi ja Santeri: Kun tänään lähdet
Need Money for Records

Need Money for Records avaa julkaisuvuotensa hieman myöhässä, mutta sitäkin vahvemmin. Otto, Pesi ja Santeri eli Otto Pekkola, Petrus "Pesi" Siltala ja Santeri Hytönen näet soittavat yhdessä melankoliassa uppopaistettua poprockia, kitarat etulinjassa tietysti. Entä toimiiko tämä kaihoisa hiipuvan rakkauden tunnustus? Onko sade märkää?

Aiemmin raskaampaa rätkettä suosinut ja luonut kolmikko inspiroitui kuuleman mukaan Kalevi Suopursun keikasta, minkä myös kuulee tässä biisissä. Hyvällä tavalla. Maanteiden tähtiverhot ja sammuvat savukkeet, sydämen haavat ja Helsingin kylmät kadut. Keilikuvasto on kieltämättä kaikessa klisheisyydessään väkevää, mutta Emma Klemettilän vokaaleilla vahvistettu biisi on niin kyynelkanavia pakottava iskelmäpoprockin ilmentymä, että pakko tässä on Badding-tervehdys tehdä ja nostaa kolmikko tämänkertaisen sinkkukoosteen kärkikahinoihin. Ei ole olemassakaan halpaa melankoliaa, ainakaan silloin kun suomalaisuuden ydintä kartoitetaan.

Mika Roth


Plastic Tears: Riot Zone Plastic Tears: Riot Zone

Räväkkää ja hiukan punkahtavaakin hard rockia takovasta Plastic Tears -orkesterista ei ole kuultu vähään aikaan. Ei sitten vajaan puolentoista vuoden takaisen Look of Lies -sinkun, joka jo aikoinaan ennakoi tulevaa neljättä pitkäsoittoa. Sittemminhän maailma meni raiteiltaan, mutta pidemmän tauon päätteeksi maaliskuussa julkaistavan Anthems for Misfits -albumin pohjustustyö voi nyt jälleen jatkua.

Taannoisten maailmantapahtumien varjossa Riot Zone on nimenä yllättävänkin ajankohtainen vetäisy, mutta tietysti biisistä löytyy henkilökohtaisempikin taso, jossa kaivataan yksilönvapautta. Eli nyt ei pidä lukea viestiä vain kirjain kirjaimelta, vaan löytää sen takaa oikea merkitys. Napakasti leukaperiin osuva neliminuuttinen pitää renkaat jatkuvasti tiessä, mutta lentää silti raketin tavoin ja tämän(kin) siivun tahtiin on helppo heiluttaa kättään, päätään, tai mitä tahansa kehonsa osaa. Plastic Tears ei keksi rock’n’rollin tähtimoottoria uudelleen, mutta osaa tankata sen verran tuoretta menovettä tankkiin, että matka täältä ikuisuuteen kyllä taittuu jouhevasti.

Mika Roth


Post Pulse: Fresh Start Post Pulse: Fresh Start

Tässäpä vasta näppärä nimi bändille: Post Pulse. Niin, mitä on pulssin jälkeen? Kuolema, viimeinen esirippu ja matka tuonenvirran tuolle puolen, mistä löytyy ainakin tämän siivun perusteella death metalin katkua ja brutaalia mätkettä. Post Pulsen Fresh Start on itse asiassa erittäin, erittäin brutaalia, tylyä ja kuolontäyteistä modernia metallia, jossa asennetta voi leikata suoraan ilmasta.

Raskaus ja ehdottomuus eivät kuitenkaan ole listineet groovea rytmikkäästä soitosta, joten biisi jyllää ja kolisee eteenpäin kuin karkaamaan päässyt tavarajuna. En lähde sen kummemmin ottamaan kantaa kipaleen kaikkiin lyyrisiin aspekteihin, mutta ehkäpä meitä ihmisiä on hieman liikaa tällä pallolla, jotta kaikki voivat selvitä naarmuitta. Tyly ja raskas aihe etuoikeuttavat tylyn ja raskaan tyylin, Fresh Starttia kuunnellessa saattaa löytää itsestään pyörteen, joka imaisee mennessään. Olkaa varoitettuja, sillä puhdasta pöytää ei saada aikaiseksi, ellei sitä tyhjennä ensin vanhasta roinasta – vaikka väkisin.

Mika Roth


Rajapinta: Sisältä kuollut Rajapinta: Sisältä kuollut

Rajapinta oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla juuri pandemian kiihdyttyä ensimmäisessä aallossaan. Sittemmin tummanpuhuvaa suomirockia pienellä metallin sivumaulla soittava orkesteri on julkaissut kaksi sinkkua ja nyt olisi kolmannen sinkuran vuoro. Rajapinnat metallin suuntaan ovat kohdillaan, mutta toisella laidalla yhtye ymmärtää myös pop-koukkujen merkityksen, sekä niiden suomat mahdollisuudet.

Sisältä kuollut etenee suhteellisen tutuilla urilla, kunnes väliosassa koetaan virkistävä yllätys. Rajapinta goes proge? Ei nyt sentään, mutta soolo-osuuden sovitus nostaa esiin aivan uudet kyljet sävellyksestä. Hauska yksityiskohtarypäs ei varasta missään nimessä kaikkea huomiota, mutta jekun avulla jälkimmäinen puolisko kuulostaa raikkaalta. Tekstissä perisuomalainen synkkyys nostaa rumaa päätään, leuka tiukasti rinnassa tietysti, koska jokin kahden ihmisen välillä on rikkoutunut peruuttamattomalla tavalla. Lopullinen tuho tiedetään jollain tasolla jo alussa, mutta näytelmä näytellään loppuun, kuten tragediassa kuuluukin tehdä.

Mika Roth


Red Eleven: Before I Fall Red Eleven: Before I Fall

Laajakankailla viihtyvää poprockmetallia soittava Red Eleven on valmistelemassa neljännen pitkäsoittonsa julkaisua ja uusimman sinkun yhteydessä käytetään jo ’easy listening’ -termiä, ihan otsikossa asti. Siis mitä ihmettä? Onneksi tummat kitaraverhot eivät ole – ainakaan vielä – vaihtuneet mihinkään Frank Sinatra -viritelmiin ja punaiseen samettiin. Asia pitäneekin ymmärtää siten, että tämä on helppoa kuultavaa hieman uudemmille sukupolville.

Itse lykkäisin kipaleen popmetallin pehmoiseen syliin, sillä vaikka kertosäkeissä kielisoittimet laulavatkin yhä laajalla rintamalla, on Before I Fall soundeiltaan ensisijaisesti sävyisä. Kieltämättä se on hetkittäin raskas ja jopa metallinen, mutta sielultaan selvästi sävyisä ja eheyteen pyrkivä. Eikä sävyisyydessä ja kyvyssä miellyttää massoja rajojen ylitse ole mitään väärää, päinvastoin, sitähän lukemattomat yrittävät rystyset valkoisina tehdä, mutta Red Eleveniltä touhu vain luonnistuu kuin luonnostaan. Jos vajaan kahden vuoden takainen Starry Eyes oli napakymppi, niin suhteellisen keskelle maalitaulua iskeytyy myös tämä laukaus.

Mika Roth


Ryhmäterapia: Tuomittuna synkkyyteen Ryhmäterapia: Tuomittuna synkkyyteen

Ryhmäterapia saattaa nimenä herättää mielikuvia punkrockista, mutta tämä vasta viime vuonna perustettu yhtye soittaakin hiukan toisenlaista musiikkia. Ensimmäisen sinkun perusteella terapiasessioissa käytetty materiaali onkin tummaa, vahvaa ja suoraviivaista suomirockia, jossa melankolia näyttelee keskeistä roolia. Ja sitähän tämä maa aina kaipaa, kuten saatesanoissakin osuvasti huomautetaan.

Debyyttisinkuksi Tuomittuna synkkyyteen on jo hämmentävän vahva. Tarina ei kerro, kuinka pitkä bändi-/musiikkihistoria jäsenistöltä löytyy, mutta melodisuus, melankolisuus ja tarttuvuus ovat jo kaikki kiitettävästi hallussa. Kolmen ja puolen minuutin mittainen siivu on keskitempoinen ja sanoiltaan raastava, kun kertoja kaipaa pois kaamoksen, koronan ja kaiken synkän sekä tuskaisen keskeltä. Biisi on syntynyt karanteenimaailmassa ja sen voi toden totta kuulla. Silti trio ei sorru loputtomaan lohduttomuuteen, sillä tekstiä tarkemmin kuunnellessa voi huomata, että valintoja on yhä mahdollista tehdä – eikä musiikkikaan kaikkea valoa pysty onneksi peittämään.

Mika Roth


Stallionville: Night Drive in Stallionville Stallionville: Night Drive in Stallionville
Inka Records

Uhkeasti nimetty Stallionville soittaa instrumentaalimusiikkia ja debyyttisinkun taakse on ehditty rakentaa ho melkoinen taustatarina. Stallionvillen maailmassa yhteiskunta on romahtanut ja kaupungit ovat autioituneet kuin Mad Max -elokuvasarjan visioissa konsanaan. Aurinko on muuttunut niin paahtavaksi, että vain öisin voi enää liikkua ja näin päästäänkin Stallionvillen kyytiin yöajelulle.

Jos kuvittelit pääsi ääniraidalle rouheaa rockia tai jopa metallia, niin et voisi olla enempää väärässä. Nyt eivät soi skitat vaan synat, joiden 80-lukulainen soundimaailma on sanalla sanoen kimaltelevaa. Vaporwave, synthwave, mallsoft, chillwave… termejähän riittää, mutta Night Drive in Stallionville sijoittuu tässä kaikessa rahdun nopeammalle kaistalle, katuvalojen vilkkuessa vinhasti ikkunoiden takana ja värisävyn pysyessä puhtaamman sinisen puolella. Maailma saattaa olla raunioina mutta se, kuten sitä asuttavat yöajelijat, ei ole missään nimessä tyylitön. Dystopiaa tarjotaan nyt nostattavammilla soundeilla ja rahdun lupaavammilla auringonnousuilla, olkoot ne kuinka kuumia tahansa.

Mika Roth


The Tølks: Dancefloor The Tølks: Dancefloor

Siitä on ehtinyt vierähtää jo pitkälti päälle kaksi vuotta, kun kuulin viimeksi mitään The Tølksin puuhista. Sanoisin silti yhä, että Malefunction on kelpo kitararock-levy, joka ei ole vanhentunut päivääkään. Tätä pohjaa vasten ei ollut kovinkaan yllättävää, että tuore sinkku jatkaa tutuilla perinteisen rockin linjoilla. Eli muistakaa Rollareiden ja Hanoi Rocksin perintö, niin pääsette jo lähelle näitä bileitä.

Dancefloorin kitaramelodia koukuttaa välittömästi, sille ei voi mitään, vaikka ainesosat ovat tuttuja tuhannesta ja yhdestä muusta yhteydestä – vähintäänkin. Hieman totuttelua vaatii sen sijaan taustahoilauksiin tottuminen, mutta ehkäpä jullikuoro sopii juuri värikkään räikeälle tanssilattialle, jolla jokainen voi ottaa askelkuviot haltuunsa omin keinoin. Kahden maailman törmäyksessä groovaava rokki jää selvästi voitolle ja vaikka tästä ei mitään megahittiä tule, niin johan on kumma, mikäli yleisö ei reagoi pikkuhelmeen – sitten kun keikkoja voidaan taas järjestää.

Mika Roth


The UFO Cult: Run With Me The UFO Cult: Run With Me

Onko tätä herkullisempaa bändin nimeä edes olemassa? Siis oikeasti: The UFO Cult. Kaiken kukkuraksi vuonna 2014 Helsingissä perustettu yhtye soittaa tummanpuhuvaa rockia, joka voisi vallan mainiosti olla peräisin 70-luvun leffoista, tai mahdollisesti jopa psykedeelisen 60-luvun lopun tyrskyistä. Eikä tykitys jää ainoastaan sinkkuun, vaan Satu, Paula, Jaska ja Merja, eli koko kultti, on jo asetellut tulevan pitkäsoiton perustuskivet vahvaan maahan.

Groove onkin kohdillaan hitaassa siivussa, jossa psykedelia virtaa, mutta satunnainen savuisuus ei häivytä matkan suuntaa. Tämähän on hiukan kuin The Jefferson Airplane yrittäisi soittaa Black Sabbathia, mutta nuotteja olisi sotkettu Hammerin ’modernimpien’ leffojen ääniraidoilla. Lähes kuusiminuuttinen siivu on sinkkuna melkoinen kokemus, mutta vaikka mittaa olisi voinut trimmata, säästytään täydelliseltä mahalaskultakin. Pidetään siis kulttia silmällä ja odotellaan jatkoksi luvattua toista sinkkua saapuvaksi, sillä nyt liikutaan tyystin omissa ulottuvuuksissa.

Mika Roth


Ufo Mustonen: X-Lemmitty Ufo Mustonen: X-Lemmitty
Impossible Music

Ufo Mustonen ilahdutti vajaa kaksi vuotta sitten Tukholman prinsessa -sinkullaan. Svengaava poprock soljui jo tuolloin vaivattomasti, mutta X-Lemmitty nostaa kierrokset selvästi lähemmäs kattoa. Jotain kokonaisuudesta kertonee se, että vaikka biisissä ei varsinaisesti ole mitään karibialaista, saa sen svengaava kulku miettimään kaukaisia, aurinkoisia rantoja, lämpimiä päiviä ja huolettomia aikoja. Eli tämähän on täydellistä lääkettä loskaiseen karanteenikauteen.

Entistä riemukkaammaksi meno muuttuu, kun lyriikoita kuuntelee tarkemmalla korvalla. Kertoja näet nimeää itsensä kaikeksi negatiiviseksi, onhan hän päätynyt toisen osapuolen sylkykupiksi ja tämän päässään rustaaman tarinan roistoksi, syntipukiksi, joka on kaiken törkeän, ilkeän ja pahan takana. Sellaisia ne x-lemmityt taitavat olla, mutta kaikesta nimittelystä, kivien viskelystä ja mustalla maalaamisesta voi löytää tietysti muitakin tasoja. Loistava pieni pop-helmi, joka saa lanteet keikkumaan ja hymyn karehtimaan huulilla, jos nyt osoittelu hieman pitkälle meneekin.

Mika Roth


Viismeistä: Orion Viismeistä: Orion
5M

Veikeästi nimetty Viismeistä on Etelä-Pohjanmaalla vuonna 2019 alkunsa saanut suomenkielistä iskelmärokkia soittava yhtye. Bändissä on jäseniä tietysti viisi kappaletta ja levy-yhtiön nimikin on samaa logiikkaa toistava. Orion on jo ryhmän neljäs single, eli julkaisuja tehdään kiitettävän tiiviiseen tahtiin tulevia keikkoja odotellessa.

Orion on kuuleman mukaan jo pitkään ollut puolivalmis kipale, kunnes basisti Jukka Rantala sattui kuulemaan radiosta Eppu Normaalin klassikoksi laskettavan Linnunradan laidalla -raidan. Mitä kaunein rakkauslaulu innoitti tekemään jotain samansuuntaista, tosin Orion on kaikkea muuta kuin halpa pastissi, sillä biisin kuvasto vain toistaa avaruuden termejä. Poprock soi ja tähtikuvioita käydään läpi, kun melodista tenhoa ja kaihoa ladotaan kerros kerrokselta. Päävokalistin tueksi bändistä löytyy kolme muutakin vokaaleihin kykenevää soittajaa ja monitasoinen laulu onkin yksi ryhmän keskeisistä ässistä. Jäin kaipaamaan loppuun selvempää muutosta, tai jotain ravistelevaa väliosaa, mutta muuten Orion on mitä viehättävin poprock-helmi.

Mika Roth


Vino puu: Hämärä vuodenaika Vino puu: Hämärä vuodenaika

Vino puu on vuonna 2017 perustettu helsinkiläinen poprock-bändi, joka yhdistää esityksissään musiikkia, teatteria ja visuaalisia taiteita. Yhtye julkaisi vuosina 2019–2020 yhteensä neljä sinkkua, mutta syystä tai toisesta ne kaikki pääsivät livahtamaan ohitseni. Onneksi Hämärä vuodenaika -sinkku korjaa tilanteen, sillä bändin heleän melankolinen poprock saa sydänalan myllertämään.

Hämärä vuodenaika on sävellyksenä hiljainen ja sovitus suorastaan väistelee minkäänlaisia konflikteja eri soitinten välillä. Tasaisuus on hetkittäin tarpeettomankin totaalista, mutta ehkäpä syvemmät kontrastit eivät olisikaan sopineet kuvaan. Viulu saa soittaa vähäeleisen soolon, muut kielisoittimet ja rytmiryhmä luovat taustan kudoksen, mutta fokus on sanoissa, sen antamissa vihjeissä, aavistuksissa ja huomioissa. Joku on kuolemassa, joku rakas, joka hiljalleen katoaa ihmisenä kipuaineisiin ja uusiin analyyseihin. Me kaikki synnymme ja kuolemme, kaiken kuuluu olla lineaarista, jokaisella ympyrällä on loppunsa, mutta silti se toisinaan sattuu. Olemme pelkkiä ihmisiä ja juuri tuon lopun avuttomuuden Vino puu onnistuu kiteyttämään sydäntä särkevästi näihin reiluun neljään minuuttiin.

Mika Roth




Lukukertoja: 896
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös