Paahtimo Sounds: Ilia Belorukov & Lauri Hyvärinen + Quest for Fusion
28.12.2020
Itähelsinkiläinen levy-yhtiö Paahtimo Sounds on loppuvuodesta ollut rohkea sekä aktiivinen. Ensin Desibeli.netin toimitukseen saapui hankalahkosti käsiteltävä Quest for Fusion, joka sekoitti vanhaa ja uutta, akustista ja elektronista. Sitten julkaistiinkin jo Ilia Belorukov & Lauri Hyvärinen -duon tuotos, jonka äänitaide vei loputkin kiinteät seinät talosta. Joulun aikana oli hyvä tutustua toisenlaiseen ääneen, toisenlaisiin rakenteisiin ja uudenlaiseen materiaaliin. Haaste tuntui hurjalta, rimakauhu valtasi mielen – kuinka tästä kaikesta selvittiin?
Paahtimo Sounds
Voin heti kärkeen tunnustaa, että alkuun Belorukovin ja Hyvärisen luoma äänimassa tuntui totaalisen määrittelemättömältä. Kaksi raitaa, 50 minuuttia ja kuulijalla on pallo täysin hukassa. Vai onko?
Muistin kuinka Phicus & Ilia Belorukov -yhteistyön K(nó)t -levy vaikutti myös aivan mahdottomalta hirviöltä. Tietysti kahden ja puolen vuoden takainen Wozzeckin Fact I -albumi oli jo tavallaan tyhjentänyt pajatson, mutta sittemmin Belorukov tuntuu siirtyneen vain etäämmälle ns. perinteisen musiikin salongeista. Pietarilainen äänitaiteilija kokeilee, tutkii ja muuntaa ääniä tavalla, joka saa kuulijan joko ihastumaan tai karkaamaan kauhusta kauemmas – välimuotoja ei tunnu enää löytyvän.
Entä kuka on sitten Lauri Hyvärinen? Herran diskografia ulottuu vuoteen 2008 saakka ja sieltä löytyy sellaisia nimiä kuin Verilöyly ja DWNSTRS, eli oikeastaan tässä voi odottaa mitä tahansa – paitsi tavallista päiväpoprokkia.
Shattered / Found on kaksikon viides julkaisu, jonka raidat on äänitetty livenä kiertueella helmikuussa 2019. Toinen on ikuistettu Riiassa ja toinen Tartossa, enkä usko numeroiden koskaan toistuvan edes peräkkäisissä konserttitilanteissa täysin samanlaisina. Hyvärinen käsittelee akustista kitaraa ja Belorukovin modulaattorisyntetisaattorit vaikuttavat karanneen täysin lapasesta. 35 minuutin mittainen Shattered onkin puhdistavan raaka kokemus. Pelkkää ääniväkivaltaa ja loputonta renkutusta – joka tosin saavuttaa hypnoottisen syöverin, kun valittavat äänet, piinaavat ulinat, vinkaukset ja vihellykset hiljalleen muuntuvat. Tässä ei ole kyse äänistä, vaan tiloista joita äänet muodostavat ja sähköstä, jonka ne sytyttävät jokaisen aivoissa.
26 minuutin jälkeen koetaan hämmentävä seestymisen vaihe, kun syntetisaattorien luoma möykkä katoaa miltei kokonaan. Tietysti kitara jauhaa edelleen samaa kuviotaan, mutta parin minuutin jäähdyttelyn jälkeen äänet haipuvat hiljaisuuteen. Lopussa on vain huminaa, joka sekin vaikuttaa tulevan seinän takaa.
Found on ’vain’ vartin mittainen pala, joka pelaa huomattavasti hiljaisemmilla sfääreillä. Poissa on oikeastaan kaikki, jolloin kuulija joutuu pinnistelemään kuullakseen hiljaisuuden muurilta kaikuvat kolahdukset, raksahdukset ja kohinan. Jälkimmäisellä puoliskolla äänet hiljalleen nousevat, mutta vaimeina, vaanivina ja seesteisinä ne muodostavat lähes totaalisen vastavoiman aiemmin kuullulle.
Belorukov & Hyvärinen kulkevat rohkein askelin siellä, missä musiikki on ns. normaaliin verrattuna huomattavasti enemmän kiinni vastaanottajasta kuin lähettäjästä. Albumia ei missään nimessä voi suositella kaikille, etenkään heille jotka haluavat valmiiksi työstetyn annoksen ilman sen kummempia ponnisteluita, mutta onhan duon magiikassa jotain ainutlaatuista.
Tyystin toisenlaisista lähtökohdista ponnistaa tämän artikkelin toinen albumi. Nyt siirrymme perinteisemmän musiikin pariin, tosin muodot eroavat yhä valtavirran poprock-tahnasta mitä selvimmin.
Paahtimo Sounds vol. 2: Quest for Fusion julkaistiin itse asiassa jo loka- marraskuun taitteessa, mutta kiekko päätyi vasta taannoin parin mutkan kautta käsiini. Onneksi näin kuitenkin kävi, sillä kitaristi-säveltäjä-tuottaja Juhani Grönroosin visioima musiikillinen pamaus on samaan aikaan haastava ja palkitseva, kiehtova ja oudon tutun tuntuinen.
Jotta tässä saadaan lyötyä edes jonkinlaisia tyylillisiä rajapyykkejä maahan, voidaan aloittaa vaikkapa fuusiojazzista. Modernista, rikkaasta ja eläväisestä ilmaisusta, jota soittajien joukko taikoo upeasti esiin. Gröönroosin tukena häärivät useimmiten alttosaksofonisti Johannes Sarjasto, perkussionisti Keijo Koskenharju ja rumpali Teemu Leppänen. Lisäksi kosketinsoittaja Mikael Myrskog, basisti Ari-Pekka Kauppinen, tenorisaksofonista ja huilusta vastaava Jari Kankare sekä rumpali Niklas Ahlsved antavat ison panoksensa albumilla.
Kuumeisten jazz-numeroiden väliin puristuva Easy Rider on helpoimmin sulateltavaa materiaalia, samoin kuin albumin kesäisen letkeissä fiiliksissä sulkeva The Tribe, jonka lähestulkoon kymmeneen minuuttiin saakka kasvava mitta jaksaa aina yllättää. Positiivisesti siis. Näissä kohdin voi nostaa jopa progehtavan poprockin pöydälle, vaikka muodot ovat yhä vaikeasti luokiteltavia.
Saatesanojen mukaan instrumentaalialbumi on tavallaan yksi yhtenäinen tarina, jossa traagisia asioita työstävä ihminen etsii tietänsä ja päätyy lopuksi vanhemman viisauden äärelle. Tarinasta voi pitää kiinni, tai sitten vain antaa oman mielikuvituksen laukata kitaran ja puhaltimien viitoittamilla teillä, tuskinpa mitään sen oikeampaa tapaa on edes olemassa, koska kyse on musiikista.
Rytmipuolellaan ja koskettimillaan ilakoiva There Seems to Be Emptiness nousee plus kahdeksan minuutin mitassaan pitkäsoiton luonnolliseksi jakopisteeksi, jota edeltävä Easy Rider ja sitä seuraava Absolute Solutions muodostavat yhdessä eräänlaisen keskiharjanteen. Exhalen melankoliset, pitkittyneet ja riisutut vedot soittavat myös sielun lankoja onnistuneesti, Sarjaston saksofonin toimiessa kaiken ytimenä.
Paahtimo Sounds vol. 2: Quest for Fusion on sekin haastava ja erilainen albumi, mutta samaan aikaan monta kertaa helpommin haltuun otettava. Nostan kummankin kiekon tiimoilta hattua yhtiölle, joka selvästi on asettanut tähtäimensä korkealle. Ei niinkään markkinavoimien, kuin joidenkin huomattavasti arvostettavampien tekijöiden ansiosta.
Mika Roth
