Vuoden viimeiset kasetit
Fernet Underground: FUG ON! Singlet 20 & Sunnuntailive
Kynsinauhat
Fernet Underground vastasi yhdestä kevään jymäkämmistä yllätyksistä, kun bändin debyyttisinkku Täällä & sun huuhteli 60-luvun garaget alas modernimmalla powerpopilla. Nyt vuoden kaikki neljä sinkkua on pistetty samoihin kansiin ja kylkeen tarjotaan niin ikään vajaan 12 minuutin mittainen liveannos.
A-puolen sinkkuparaatin saa käynnistää em. esikoinen, jonka perään kuullaan rockimpi Realistinen, Kyyninen, Ateistinen. Popin tarttuvuus vaihtuu nyt meluisampaan raastoon, joka ei vaikuta olevan se omin suunta. Onneksi Painajainen ei ole nimensä veroinen kokemus, noin negatiivisessa mielessä siis, sillä nopeampaa kaistaa kiihdyttävä säröpoprokkailu puree kuin vanha Sonic Youth - eli tappajahain voimalla. Radio Suomi toi tietysti hien otsalle, mutta tämähän on yhtä kirkas helmi kuin esikoinen, eikä bändi edes kulje omien latujensa poikki.
B-puolen livesörsselöinti onkin sitten haastavampi pähkinä purtavaksi. Toistaiseksi julkaisemattomia biisejä on kaksi, joiden lisäksi käsittelyyn otetaan The Dictatorsin Master Race Rock. Omat numerot eivät juuri puntteja pyöritä, vaikka Eläimet voisi jotenkin päälaelleen käännettynä kyllä toimia. Sovitus ja sisukset eivät vain tunnu pelaavan vielä samaa peliä. New Yorkin punkkarilegendojen biisistä on sen sijaan saatu kaivettua ulos räväkkä määrä garage-taikaa.
FUG on viettänyt melkoisen vuoden ja tämä hämmentävä kasetti vain korostaa kaiken järisyttävyyttä. Mitä ensi vuosi tuokaan tullessaan? Toivottavasti paljon ja rapa jatkaa roiskumistaan myös sunnuntaisin.
Mika Roth
Hertta: Huomenna minä ja sinä
Guggenrecörds
Hertta nimen takaa löytyy helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä
Hertta Murtomäki. Yhdeksän laulun mittainen Huomenna minä ja sinä -kasetti on itse asiassa pitkäsoiton mittainen ja sen sydän muodostuu Hertan hiljaa lausumista runoista, joiden rinnalla kuullaan joitain kauniisti ja vaimeasti soitettuja soittimia. Kunnon tee-se-itse artistin tavoin Hertta on soittanut kaiken kuultavan itse, minkä lisäksi hän on nauhoittanut ja miksannut tuotoksen.
Metsäinen folk ja utuinen pop lienevät ne selvimmät tienviitat, joilla Hertan uneliaat äänimaailmat voinee löytää. Äänessä ovat lähinnä somasti soitettu kitara, toisinaan enemmän rytmillistä ryhtiä tarjoavat koskettimet/synat, sekä huilu. Biisit tasapainoilevat kuitenkin niin lähellä hiljaisuuden rajoja, että kasetin antiin saa todella keskittyä tarkoin ja ajalla, jotta salaisuudet ryhtyvät verkalleen paljastumaan. Runous on tietysti runoutta, mutta uskon jokaisen korvien tietävän mistä ne pitävät.
Vaimeus ja suoranainen hiljaisuus eivät kuitenkaan toimi aina. Ehkä nämä kappaleet on vain pitänyt ikuistaa juuri tällaisella lo-fi folkpop tyylillä, kuka tietää. Silti kun sähköiset soittimet pääsevät hetkittäin paremmin esiin, jään kaipaamaan ilmaisuun vielä entistäkin enemmän ryhtiä. Sävellyksissä on mielestäni piilossa biisejä, jotka voisivat oikeasti loikata aivan uusille tasoille selkeämmällä tuotannolla ja ripauksella lisävoimaa. Hämmentävää, kiehtovaa ja outoa.
Mika Roth
Rillipää: Fragile
Rillipää tekee sen taas. Toukokuussa hämmästelin kitaristin
kahden biisin sinkkua, jonka musiikillinen annos oli puristettu kolmeen ja puoleen minuuttiin. Nyt
I’m Losing It ja
On the Thin Ice ovat saaneet seurakseen kymmenen muuta raitaa, joista pisin on peräti kahden minuutin ja kuuden sekunnin mittainen.
Kaikki biisit ovat Rillipään kirjoittamia ja soittamia, äänitykset ja miksaukset ovat myös hoituneet omin voimin. Ainoa poikkeus DIY-rintamassa on
Time For Us -kappale, jolla tekstin on kirjoittanut Rillipään kanssa
Hanna ja vokaaleissa kuullaan
Juuliaa. Kuinka ollakaan, pientä väriä palettiin tuova biisi vaikuttaa jo parin kierroksen jälkeen yhdestä parhaimmista. Mukavasti kylkeen potkivista punk-pop-rock -ralleista on mainittava mhyös pirtsakka
Gotta Know All, minkä lisäksi em. I’m Losing It hyötyy ympäristönsä hälyisyydestä ja meluisuudesta.
Peräänkuulutan yhä selkeämpää soundimaailmaa ja toteutusta, koska osa biiseistä tahtoo edelleen tallautua särön ja kitarasoran sekaan. Pidemmässä juoksussa isommat annoskoot näyttävät kuitenkin toimivan, jos nyt rosoisuuden sekaan voisi heittää edes yhden tai kaksi iisimpää numeroa. Sapluuna on kieltämättä iskevä, mutta ei sitä nyt jokaiseen raitaan tarvitsisi sovittaa, eihän?
Mika Roth
Vitun Ninjat: Miekat, pommit ja heittotähdet
Maan mainio rockryhmä
Vitun Ninjat on vilahtanut Desibeli.netin sivuilla jo kolmeen kertaan ennen tätä. Kaikki alkoi jo muinoin vuonna 2019, kun
Mestari takoo pyrki nitomaan suomalaisen melankoliarockin ja kansainvälisen ränttätänttä bluesrockin toisiinsa.
Taitettu kukka pisti
Gene Simmons -saappaat jalkaan, hämmentäen vain entisestään. Kesällä olikin jo sitten aika kokea upeasti nimetty
Viimeinen Vitun Ninja 2, joka sivalsi varoittamatta popahtavammalla terällä.
Nyt on sitten kokopitkä saatu kasaan ja kaikki em. sinkut ovat mukana tällä peräänantamattomalla C-kasetilla. Mittaa koko rynnäkölle kertyy sopivasti päälle puoli tuntia ja sinkkujahan on osattu lohkaista vielä pari lisääkin, joten jokainen miekka ja heittotähti on terässä – vai onko? Omaan näppäryyteensä kompasteleva
PVSFKN haiskahtaa hiukan pommilta, eikä
Älä vittuile Vitun Ninjalle taida läpäistä viimeistä haastetta rockmetallin saralla, mutta
Jumalten tuuli onkin sitten mestarillinen liike mystisemmän rockin suuntaan. Samoin em. VVN2 on edelleen upeaa kuultavaa, eikä muissakaan sinkuissa ole valittamista
Koska laatusanat lentävät luotien tavoin, saattaa kokonaisuus törkkiä toisia kivuliaasti kylkiin. Hieman yksinpuolinen lähestymiskulma rockin ja metallin suunnalta on myös mahdollista kääntää heikkoudeksi, mutta summa summarum: Vitun Ninjat on ainakin totaalisesti oma juttunsa. Ja se on aina jotain.
Mika Roth
Lukukertoja: 2453
