09.11.2020
Sid Hille on syntynyt Saksassa, mutta hänet lasketaan Suomen monipuolisimpien musiikintekijöiden joukkoon. Säveltäjä-pianisti on viimeisen 18 vuoden aikana esiintynyt miltei viikoittain Helsingin Temppeliaukion kirkossa, improvisoiden ja muuntaen musiikkiaan orgaanisesti. Tämä jatkui myös silloin, kun korona tyhjensi kirkon. Syyskuussa, tarkemmin sanottuna 23. päivä, pidettiin jo 500. konsertti, jonka kunniaksi Hillen työn yksi versio on nyt julkaistu omana äänitteenään.
SatnaMusic
Tiedän: ydinkysymys kuuluu: kuinka musiikin voi pitää raikkaana ja tuoreena, kun kyseessä on jo viidessadas konsertti? En tiedä miten Hille sen tekee, mutta tämän noin 50 minuuttisen teoksen äänimaisemat huokuvat kiistatonta raikkautta, hetkessä elämistä ja yllätyksellisyyttä.
Äänessä ovat lähinnä vain piano ja satunnaiset taustatehosteet, jotka lienevät enimmäkseen synteettisesti luotuja. Soitinlistauksessa mainitaan Moogin theremin, sekä mm. mellotron ja melodica, joiden lisäksi ääniä luovat erilaiset perkussiosoittimet, mutta fokus ja valokeila ovat lähes poikkeuksetta pianossa.
Kodissani on piano, jota kaikenikäiset saavat soittaa, mutta uskomattominta ääntä siitä saavat kyllä aikaiseksi lapset. Pienimmät penkille itsensä punnertavat soittajat eivät osaa vielä edes puhua, mutta heidän luomansa äänet, niiden satunnaisuus, leikkisyys ja iättömyys ovat vakuuttaneet minut siitä, että jokainen saa soittaa niin paljon kuin haluaa.
En väitä, että Hillen musiikki olisi taaperoiden taontaa – kaikkea muuta, mutta siitä löytyy samaa impulsiivisuutta ja yllätyksellisyyttä, joka vakuuttaa ainakin minut konsertin pitkälti improvisoidusta rakenteesta. Tämä on puhdasveristä taidetta, joka elää hetkestä ja hetkessä, ja siinä on huima ero ns. tavalliseen musiikkiin. Ilman sääntöjä ja rajoja saattaa syntyä kaaosta, mutta jokaisessa kaaoksessa saattaa piillä oma järjestyksensä, näin filosofian porteilla pohtien.
Koskettimista kumpuavia teemoja syntyy kuin huomaamatta, niiden parissa leikitään hetki, kenties toinenkin, kunnes on taas aika siirtyä eteenpäin. Toisinaan viiltävän upeaa kuviota jää kaipaamaan hetkeksi, ja jokainen kurvi toi tuoda muassaan vaikka mitä, mutta tärkeintä on jatkuva liike, aivan kuin musiikki olisi itse elämää kaikkine muuttujineen.
Mikä tekee Hillen konsertista niin upean on se, että hänellä selvästi on jonkinlainen alustava rakennesuunnitelma päässään, mutta hän antaa myös koskettimien viedä itseään sopivasti eteenpäin. Kyseessä on luultavasti äärimmäisen herkkä suhde, mutta tällä tallenteella, jolta löytyy kevätkauden viimeinen konsertti, tuo suhde vaikuttaa olevan optimaalinen.
Eri konsertin osille on annettu nimiä, mutta todellisuudessa tämä on yksi äänitaideteos, jota on suhteellisen tarpeetonta pilkkoa osiin. Kuvaavasti nimetty The Spacewalk on oma suosikkini, kiitos rauhallisten, maalailevien äänimaisemien, mutta myös dramaattisempi Sun, Moon and Stars saa aina pysähtymään kohdalleen.
Maailma on luontonsa mukaisesti aina muutoksessa, eivätkä kaikki muutokset ole meille tietenkään mieleen, mutta ehkäpä se kaikki on kuten improvisoitu konsertti: muutos on myös väistämätön elinehto. Tätä upeaa levyä kuunnellessa olen taipuvainen ajattelemaan niin, ja löydän samalla lohtua Hillen luomista äänitiloista. Huoneista, jotka jokainen voi sisustaa kuten haluaa.
Mika Roth
