Pienet

Pienet - Marraskuu 2020

06.11.2020

Dull of Down: Beauty And The Beast / Waiting Is Over
Pilfink Records

Dull of Down on sama asia kuin kitaristi-vokalisti Lasse Hyytinen, basisti Heidi Saarelainen ja rumpali Marko Heikkilä. Miksi luettelen soittajien nimet erikseen? Koska tämä eteläkarjalalainen hardrock-trio on ehtinyt jo niittää menestystä rajojemme tuolla puolen. Mikä sitten saa brasilialaiset radio-DJ:t soittamaan suomalaista, kasarille maiskahtavaa hard rockia?

Yksi syy lienee se, ttä ainakin tämän uuden sinkun A-puoli on aivan rikollisen tarttuva rock-siivu. Beauty And the Beast voi olla nimenä jo ylikäytetty, mutta tämä biisi survoo itsensä reiluun kahteen minuuttiin sellaisella otteella, että oksat poikki ja puoli Siperiaa. Kaiken lisäksi jokainen gramma on kohdillaan ja Hyytisen englannin ääntämys taipuu kuin alkuperäiseltä amerikkalaiselta. B-puoli Waiting is Over on slovari, ainakin sisarukseensa verrattuna. Eeppiseen kolmeen minuuttiin kasvava raita tunnelmoi hieman melodisemmin, mutta ei tässä mitään sytkäreitä tarvitse taivaita kohti kohottaa, vaikka tempo tipahtaa.

B-puoli ei aivan yllä ykkössyötön tasolle, mutta fakta on se, että tässä on kaksi todella valmiin tuntuista rock-valiota. Ei ihme, että trio saa aikaiseksi aaltoja kaukaisilla rannoilla asti, nyt kun kotimaassakin vielä oivallettaisiin kolmikon arvo.

Mika Roth

Eyewitness: Paska sukupolvi
Räkälevyt / Mögähead

Aika kuluu ja me siinä samalla, eihän tuolle mitään voi. Raakaa hc-punkkia veivannut Eyewitness pistettiin jäihin jo vuosia sitten, mutta niin vain ryhmältä ilmestyi vielä yksi vinyyli.

Paska sukupolvi äänitettiin kuuleman mukaan jo vuonna 2014, mutta syystä tai toisesta julkaisu on tosiasia vasta nyt. Saatesanoissa kerrataan niin menneitä sekoiluja, kuin itse levyäkin ohimennen, mutta suotta näitä biisejä vähätellään mitenkään jälkikäteen. Toki Kokoomusnuoret ja Konttorirotta ovat täynnä uhoa, jota vain riittävän nuori sydän voi tuntea, eikä Konekiväärillä maailmaa muutetaan jätä sekään ainakaan kylmäksi, jos nyt sävellykset eivät aina yllä kiivaiden rivien ja kuumeisen ilmaisun tasolle.

Paska sukupolvi EP ynnää sen mitä oli ja sen mihin Eyewitness hyvänä päivänä ylsi. Kahdeksan raitaa ja komea 12 tuumainen vinyyli ovatkin riittävä perunkirjoitus, josta voi ihan oikeasti olla ylpeä. Lepää rauhassa, Eyewitness. Tai tule takaisin, sillä mikään loppu ei ole oikeasti loppu.

Mika Roth

grönroospunkt: Sinun puolestasi vuodatettu
Riippumaton Levy-yhtiö

Siitä on kulunut melko tasan tarkkaa vuosi, kun pähkäilin grönroospunktin Kapitalismin synty EP-levyn äärellä, että mistä bändin musiikissa nyt olikaan pohjimmiltaan kyse. Progehtavaa poppia, ripaus punkkia ja pari lapiollista raikkautta suoraan uuden aallon hohtavan valkoisista kinoksista. Sama kaava pelaa nytkin, kun seitsemän raitaa kolataan reiluun 26 minuuttiin.

Kiivaus ja levottomuus ovat niitä tekijöitä, jotka pistävät Autoja & lentokoneita kiitämään huimaa vauhtia ja Varjoaineen pohtimaan sielunsa syvyyksiä. Toisessa laidassa Äänet helisevät sopuisammin, noin grönroospunktin asteikolla nyt ainakin. Levyllä on kuitenkin svengaavampikin puolensa ja kun Olen tehnyt jo tarpeeksi liikuttelee suomirock-jalkojaan, on askelkuvioissa huomioitava määrä Talking Headsia ja ripaus brittiläistä tenhoa suoraan 80-luvun alusta.

Samoilla linjoilla kolistelee myös nimibiisi Sinun puolestasi vuodatettu, mutta yhtään totaalista napakymppiä biisijoukosta ei tällä erää löydy. Sen sijaan EP:n kappaleet muodostavat tiiviin nipun, jonka vahvimpia puolia ovat bändin persoonallinen oma soundi, sekä ryhmän tapa puhua asioista omalla tavallaan.

Mika Roth

Henry K. Rock & Kovat Kivet: Vaaleanpunainen

Vanha viisaus kuuluu, että jos mikään muu ei toimi, niin sitten kokeillaan pornoa, tyyliin eräskin Rammstein. Eikä tuhmista lyriikoista ole silloin haittaa, tyyliin legendaarinen isojen poikien Juha ”Watt” Vainio. Henry K. Rock & Kovat Kivet osuu tällä rasvaisella spektrillä kiistatta lähemmäs Vainiota, musiikin ollessa jonkin sortin Popedaa ja Klamydiaa, pienellä Sleepy Sleepers -kulmalla.

Arvioitavaksi saamani neljä kappaletta täydentyvät CD-formaatissa vielä yhdellä instrumentaaliversiolla, sekä yllätysraidalla – mikä se sitten lieneekään.

Rumat ja rasvaiset sanat siis sanotaan niin kuin ne ovat, eikä sanoituksissa lähdetä hakemaan vainiomaisia pelailuja, vaan enemmän tämä on sitä ’parrua hanuriin ja voita päälle’ -osastoa. Musiikillisesti huutelu on kasaria hard rockia, ilman sen kummempia hileitä. Toisten mielestä idioottimaista, toiset nauravat kovaan ääneen biisien soidessa – itse en ota sen kummemmin kantaa näin kirjavaan kieleen, mutta nostan hattua rohkeudelle. Matti Molonen yllätti juurevine bassolinjoineen ja nostetaan esiin myös Ljudmila minihame ljutka, joka on parhainta tuhmaa SIGiä ikinä.

Mika Roth

huojuvakuu: Odotuksia, pelkoja, kahleita
Recovery Records / An Afterglow Music Label

Pieniä kirjaimia suosiva huojuvakuu on helsinkiläinen poprock-yhtye, jonka musiikissa yhdistyvät saatesanoja lainatakseni: monipuoliset sävellykset, mieleenpainuvat melodiat ja tekstien vahva, intiimi naisnäkökulma. Yhtyeen lyriikoista vastaa Aikakoneessakin aikoinaan vaikuttanut Jasmin Hertzberg, joka on myös säveltänyt kappaleet EP-levylle yhdessä Jarmo Reunasen kanssa.

Odotuksia, pelkoja, kahleita viittaa nimenä syvempiin ongelmiin, ja tekstit kertovatkin henkilökohtaisista asioista ja jännitteistä. Avaukseksi sijoitettu Sieni osoittautuu suoranaiseksi poprock-valioksi, jossa kertoja kaipaa kuumempia tunteita ja välittömämpää läsnäoloa. Takana saattaa olla pidempikin yhteinen taival, mutta hetken hurma on vaihtunut jo aikaa sitten arjen tylsiin rattaisiin. Sieni voi imeä meistä kaikki mehut, mutta se voisi myös toimia pehmeänä ja puhdistavana elementtinä.

Ykkösraidan napakka melodiakoukku on kiistatta EP:n terävin, mutta eivät Kuumailmapallo ja Vuono mitään täytekappaleita suinkaan ole. Näistä ensinnä mainittu kaipailee myös vapauteen ja pilvien ylle, missä asiat saattaisivat olla toisin. Vuono on hitaampi tunnelmapala, jonka yhteydessä ei turhaan puhuta blueshenkisestä kitaroinnista.

Mika Roth

Kielo Kärkkäinen & Matti Salo: Valon mentyä
Texicalli Records

Kun folklaulaja ja jazzkitaristi yhdistävät voimansa, voi lopputulos heijastella moniakin eri asioita, etenkin kun kumpikin voi tuoda kokonaisuuteen saman verran hyvinkin erilaisia palikoita. Kielo Kärkkäinen & Matti Salo ovat luoneet esikoisjulkaisulle neljä raitaa, ja niiden perusteella kaksikon yhteistyö on ollut heti alusta saakka huippuhedelmällistä.

Pidän erityisesti siitä, etten kuule näillä kappaleilla tuttuja tekijöitä, mutta tunnistan silti tekijät teosten takaa. Tiedän että tuo saattaa kuulostaa kummasti sanotulta, mutta kyseessä on hiukan sama asia, kuin kuulisit suosikkiartistisi jollain tribuuttilevyllä: tiedät kyllä kenestä kyse on, vaikka lopputulos soundaakin joltain aivan muulta.

EP:n jokainen raita on komea, mutta päälle kuusiminuuttinen Valon mentyä irrottelee joukon riehakkaimmin, vapaan jazzin nostaessa sykettä. Toisaalta avaukseksi sijoitettu Maasta latvoihin on klassisen hiljaisella tavalla kaunis, vaikkakin samalla aivan rikollisen lyhyt numero. EP:n saatesanoissa mainittu runouden ja rytmimusiikin yhdistely on jo hetkittäin lupaavaa, samoin ajatus eri vuorokaudenajoille omistetuista kappaleista, joten kyllähän tämän projektin soisi jatkuvan tulevaisuudessakin.

Mika Roth

Mannerla: Korento EP
Ichorous Music

Mannerla sai alkunsa vuoden 2017 tienoilla, kun projektin säveltäjänä, sovittajana, nauhoittajana sekä tuottajana toiminut Tommi Sarin huomasi kirjoittaneensa nipun biisejä, jotka eivät sopineet tuon aikaisiin bändikuvioihin. Vokalistiksi ja tekstittäjäksi löytyi tuttu mies, Ilmari Kallio, ja näin kehitys sai hitaasti kehittyä, kunnes aika oli kypsä debyytti-EP:lle.

Näin saavumme vuoteen 2020 ja ainakin toistaiseksi projektimaisen Mannerlan Korento-kiekolle rumpuraidat on soittanut Kimmo K. Koskinen, joka on täydentävät sopivasti ydinkaksikkoa. Nähtävästi herroilla on historiaa raskaamman musiikin parissa, mutta näistä kuulaista pop-kappaleista ei juuri rypistelyä löydy, mitä nyt ankkuriraita Hansan lapset kolistelee hiukan kovemmin.

Merkittävämpi numero taitaa kuitenkin olla avaukseksi sijoitettu nimibiisi, joka toistuu myös kannen kuvassa. Peräti viiden ja puolen minuutin mittainen siivu progehtaa raskaammalla askeleella keskivaiheilla, mutta pitää itsensä folkahtavan popin polulla urheasti. Jää vie rauhallisuuden jo äärimmilleen, kenties tarpeettomankin pitkälle, mutta onneksi näiden välistä löytyvä Valkoinen luola luottaa melodiakulkuunsa kunnolla ja biisi saattaakin olla EP:n yllättäjä. Toivotaan että projekti saa elää vastakin, sillä näistä neljästä raidasta on helppoa jatkaa useampaan eri suuntaan.

Mika Roth

Mustajoki: Kuusi vuotta sitten

Savo ei välttämättä ole maailman kuumin piste, kun puhutaan musiikkimaailman keskuksista, mutta se on koti Mustajoki-yhtyeelle. Vajaa puolitoista vuotta sitten ihailin Matkalaukkulauluja-albumin rokahtavan puoli-iskelmän ja tummasävyisen popin parhaimmillaan hyvinkin onnistunutta liittoa. Nyt musiikkiannos on vain viiden biisin mittainen, mutta näistä vajaasta 22 minuutista löytyy kyllä riittämiin kaihoa.

Ja kun puhutaan kaihosta, niin eksoottisesti nimetty Iwo Jima on tämänkertaisen biisijoukon rautalankaisin ja sorsakoskimaisin numero. Eikä siinä mitään, sillä näiden ainesten yhteen sitominen on tuottanut joukon suomalaisen musiikin moderneiksi klassikoiksi laskettavia teoksia. Hieman samoilla linjoilla kulkee enemmän retroisiin koskettimiin nojaava Anna anteeksi maalaisuuteni, muutan huomenna kaupunkiin -kappale, jonka nimi ei ole edes vitsi – kai. Tumma soundi ja naisvokalisti Marjon laulutyyli ovat voittava kaava myös silloin, kun rockin rosoisuuspisteet kasvavat. Niinpä EP:n sulkeva Kalterit on kiekon todellinen musta hevonen, muita numeroita mitenkään vähättelemättä.

”Jumalan selän takana” elävä yhtye kaipaa oikeita yhteistyökumppaneita ja toivon todella, että bändi saisi mahdollisuutensa, sillä onhan tässä huimasti potentiaalia pohjoisille merkkinoillemme.

Mika Roth

Sumuhai: Maan ja taivaan väliltä

Sumuhai on laulaja-lauluntekijä, joka on kuuleman mukaan tehnyt musiikkia tämän nimikkeen alla vasta vuodesta 2020 lähtien. Koska kahden biisin ja vajaan minuutin mittaisen intron kylkeen ei juuri tietopaketteja ollut nidottu, sai musiikki puhua tekijänsä ja itsensä puolesta.

Introraita Maan ja taivaan väliltä on sopivan suuntaa antavaa utuilua, aivan kuin Lost in Translationin alkumusiikit, jotka johdattavat kuulijan kohti oikeaa tunnelmaa. En usko, että nämä ovat kenenkään ensimmäisiä sävellyksiä, sillä niin Lyijy kuin Kortti ovat viehkeitä, tasapainoisia ja viimeisen päälle hiottuja folkpop/dreampop -helmiä. Hattua on nostettava myös sovituksille, jotka ovat sanalla sanoen ilmavia. Keskiössä on akustinen kitara ja vokaalit, mutta toki takaa kuuluu pientä rytmiä ja taustamaalailuja.

Kumpikaan kappale ei kestä neljääkään minuuttia, eikä niiden myöskään tarvitse kestää tämän enempää, sillä kaikki olennainen osataan jo tuoda esiin käytetyssä ajassa. Biisit käynnistyvät hiljalleen ja kasvavat omin ehdoin pisteeseen, jossa voidaan puhua jo kunnon pop-rakennelmista. Upean tasapainoinen avaus, Sumuhai, kuka sitten lienetkään.

Mika Roth

Sunniva: Sunniva
Suicide Records

Vuonna 2016 perustettu Sunniva on luottanut koko ikänsä raskaaseen metalliin. Sellaiseen modernimpaan ryskytykseen, jonka yhteydessä käytetään mm. termejä doom, post, death ja sludge. Avainasemassa ovat siis raskaat elementit ja rauhalliset siirtymät, kuten saatesanoissa osuvasti todetaan. Tämän ansiosta yksikään EP:n kolmesta biisistä ei alita kuuden minuutin rajaa, ja kaksi pilaria ulottuu jopa 8 ja puolen minuutin tuolle puolen.

Debyyttialbumiaan valmistelevat turkulaiset kulkevat siis samoilla linjoilla mm. Dark Buddha Risingin kanssa, mutta vaikka Gazing into the Eye of the Serpent on jo aika suoraa Neurosista, en lähde syyttelemään plagioinnista. Myös ankkuriraita Rakshasan vaikutteet on melko helppo arvata, mutta raskastakin raskaamman jyrän ydin on niin laadukkaasta metallista työstetty, ettei moisen edessä voi muuta kuin nostaa kädet ylös ja pauhun viedä mukanaan.

Ei siis mitään persoonallisuuskisojen voittomateriaalia, mutta Sunniva hallitsee jo näin varhaisessa vaiheessa tonttinsa siinä määrin suvereenisti, että debyyttialbumilta on lupa odottaa paljon.

Mika Roth

Sun Pie: Northern Flights

Ilmasto ei välttämättä muutu, se on vain tyystin erilainen kuin ennen. Tämän on huomannut myös Sun Pie, jonka vuodenaikasarja jatkuu nyt viidennellä osalla. Tuttua nimeämispolitiikkaa jatkava Northern Flights on siis musiikkia, joka on tarkoitettu tammikuun puolivälistä maaliskuun lopulle sijoittuvaan aikaikkunaan. Eli nyt ollaan juurikin siellä Season of the Elfin ja April, May, Fool You Kayn välissä.

Sun Pien tuttu lo-fi sunshine pop loistaa jälleen psykedeelisiä säteitään etenkin 60- ja 70-lukujen undergroundin spektreillä. Eikä tyylikään ole kiveen hakattu, kun Reasonablen groovaava rytmipuoli viskaa viltit sivuun ja veivaa karibialaisella tyylillä kohti ongelmatonta auringonlaskua. Skan voimia hyödyntävä Snow on the Ground menee vielä pidemmälle, mutta mikäs siinä on rajoja koetellessa, kun kaava pelaa kaikin puolin. Lasketaan samaan joukkoon vielä Happy New Year, joka niin ikään seisoo tukevasti keveiden soundiensa pienellä kukkulalla.

Brittiläisempi Johnny Against ujuttaa mod-asennetta mukaan ja jotain yhtä ajatonta on myös puolittain runomaisessa Quietly the Sun Climbs on a Snow Covered Hill -numerossa. Varhainen The Beatleshan monessa kohdin soi, vähintäänkin parin kulman kautta, mutta Sun Pien lapsekkuus ja ukulelevetoinen soitinpaletti kääntävät lopputuloksen taatun persoonalliseksi.

Mika Roth

The Stance Brothers: On Top
We Jazz Records

Mojo-mittareiden neulat paukkuvat villisti kohti kaakkoa, kun The Stance Brothers, eli ymmärtääkseni Teppo Mäkynen, päästää uusimman kultakimpaleensa irti. Yhdestä ja samasta biisistä on tarjolla peräti kolme eri versiota: On Top (Guitar & Flute), On Top (Organ & Vibes) ja On Top Beat.

Versiot ovat aina versioita, mutta nyt kun ns. alkuperäistä ei erotella, saa mieli vaellella vapaasti. Soulin, jazzin ja juurevan rytmimusiikin risteysalueillahan tässä liikutaan, ilman sen kummempia raja-aitoja tai sääntökirjoja. Jokainen versio on saman mittainen, mutta jos valita pitää, niin Diamond T:n, eli Timo Lassyn, vahvistama A-puolen näkemys voisi olla se johtava tähti. Eihän B-puolen kiippareissakaan periaatteessa mitään vikaa ole, mutta tämän kuumeinen siivu hyötyy myös huilun voimasta.

Mainittakoon nyt vielä, että seiskatuumaisella ei kuulla bonusmaista Beat-versiota, mutta sen nyt voi ensimmäisenä toisaalta matkasta heivatakin.

Mika Roth

Väkipyörä: Satan number two
Flycatcher / Kirovin tehdas

Väkipyörän uudella sinkulla on vain kaksi raitaa, mutta kun kumpikin niistä on kookkaamman puoleinen, ottaa kaksipuolinen sinkku aikaa lähes 20 minuutin verran. Eikä noita minuutteja, sekunneista puhumattakaan, vietetä helpon ja heppoisan äänitaiteen parissa. Väkipyörä kääntyykin hitaasti ja jauhaa venytetyillä äänillään niin kutsuttua todellisuutta mieleiseensä muotoon.

Napakasti nimetty Her name was Avant Garde but all the boys called her Satan number two käynnistyy pitkällä puhesamplella, jonka alkuperää en lähde edes arvailemaan. Vieraskielistä tarinointia jatkuu lähemmäs kolme minuuttia, ja siinä samalla kuulijaa johdatetaan industrialin/ambientin kellariin, suhisevien äänien, satunnaisten kolahdusten ja seinän takana jylläävän koneen tapaisen rytmin keinoin. Rytmi on tosin sanana ehkä turhan voimakas, kun kyse on lähinnä rytmikkäästä huminasta.

Toiseksi raidaksi sijoitettu Syväpääty käynnistyy hitaalla huminalla ja kolinalla, kunnes reilun kolmen ja puolen minuutin jälkeen jokin torvenkaltainen ryhtyy rääkymään tavalla, joka nostattaa mieleen mm. erilaiset kuolinkouristukset. Orgaaniset hälyäänet tuovat mieleen vahvasti Arrivalin ääniraidan, vaikka eroa teosten välille kyllä jääkin. Lopun folkahtavat, huilumaiset äänet ovat piste iin päällä. Väkipyörään voi luottaa – nämä ovat ääniä toisista paikoista.

Mika Roth

Lukukertoja: 4353